Vuosikymmenen loppusyvennys

Vuoden ja vuosikymmenen viimeinen päivä, se päivä kun henkisen väitöskirjavankeuden piti loppua, oli tilanne mikä tahansa.

Se ei ihan onnistunut. Väitöskirjan palautuspäivään on reilu viikko, esitarkastajat ovat valmiudessa, kaikki on kunnossa väitöskirjan jättöä varten – kunhan itse jätös vain olisi valmis.

Olen puurtanut viime päivät silmät ristissä. Aivot tuntuvat puuromaisilta, on vaikea keskittyä ja saada työtä edistettyä tehokkaasti. Kuin yrittäisi vuolla lastuja tylsällä puukolla. Vanne kiristää päätä, aivoihin sattuu, mutta sitä ei voi pysähtyä ajattelemaan. Viime yön porskutin menemään yön pimeät tunnit läpeensä kunnes puoli kuuden aikaan aamulla sammuin muutaman tunnin unille.

Kaikeksi onneksi minulla on salainen ase. Kun väitöskirjan jättö on niin lähellä, että sen jo melkein haistaa, ja työsopimus on tänään viimeistä päivää voimassa, voi saada valtavasti energiaa siitä huumaavasta ajatuksesta, että ihan pian kaikki on jo ohi, eikä sen jälkeen edessä ole samaa suota vaan tuntematonta uutta maastoa, kumpuilevia nummia joiden ylle kaartuu huikaisevan avara taivas ja kukkaniittyjä ja salaperäisinä kuiskailevia salometsiä ja ties mitä. (Tai sitten työttömyys ja vanhuus ja leipäjono, mutta sen näkee sitten.)

Sen ajatuksen avulla voi kestää itsensä piinaamisen eräänlaisessa lievän karnevalistisessa hengessä. Yhdistelmä on hieman hämmentävä.

 2010-luvun viimeiset päivänsäteet ja päässä sumuinen tunnelma

Mutta nyt on vielä viimeinen suonlämpäre ylitettävänä ja se on märkä ja upottava. Joulun aikoihin keho ja mieli alkoivat osoittaa tuttuja uupumisen merkkejä. Toimintakyky kärsi, sain selittämättömiä itkukohtauksia, välillä tuntui kuin raajoista häviäisi voima kokonaan. Tavarat tuntuivat putoilevan käsistä enkä jaksanut istua pöydän ääressä, vaan virittelin sänkyyn tason niin että voin tehdä töitä puolimakaavassa asennossa.

Kuten yleensä tuppaa käymään, artikkelin viimeistelyssä on ollut valtavasti enemmän työtä kuin arvelin, vaikka kuinka karsisin pois ylimääräistä kunnianhimoa. Olen kuluttanut päiväkausia aineiston kimpussa ja käynyt läpi koko laskentaproseduurin a:sta ö:hön. Paljon aikaa on mennyt siihen, että saan selvitettyä itselleni, mitä oikein olen tehnyt pari vuotta sitten kun olen viimeksi koskenut laskelmiin.

Toivoin että olisin saanut artikkelin lähetettyä tämän vuoden puolella, mutta se ei onnistunut. Ehkä huomenna. Sen jälkeen on vielä viikko aikaa taikoa yhteenvetoon tiivistelmä ja kunnolliset johtopäätökset sekä katsoa ohjaajien kommentteja, joihin paneutumiseen ei siis liiemmin jää aikaa.

Joulua tässä hätäkässä ei niin tullut vietettyä ja uudenvuoden laita on vielä hullummin, mutta ei auta muu kuin ottaa vahinko takaisin ensi vuonna. Silloin kaivan laatikosta kaikki joulukoristeet, askartelen joulukortit, rakennan piparkakkupalatsin ja hukutan ahdistusvahdin gluteenittomiin joulutorttuihin.

Tervetuloa 2020, sinua on odotettu, ja tästä polun mutkasta katsottuna näyttää että edessä siintävät avarammat maisemat kuin takanapäin.

Raha-ahdistusta

Blogin ehkä toiseksi ainoa lukija kyseli, mitä väitöskirjalle kuuluu. No, sille on käynyt hiukan köpelösti. Pään ovat vallanneet sellaiset pitkät sanat kuin ilmanvaihtojärjestelmä, lasikuitutapetti, isännöitsijäntodistus, tasaerälyhennys, korvausilmaventtiili, peruspäiväraha ja työssäoloehto. Ne ovat niin pitkiä, että ei sinne päähän sitten muuta mahdukaan.

Raha-ajatukset herättävät ahdistusta. Ne vievät helposti mukanaan sellaiseen surkastuttavaan tunteeseen, jossa maailma tuntuu kutistuvan samaan tapaan kuin varjot tummuvat ja pitenevät hiipuvan nuotion valopiirin ympärillä. Alkaa palella sisäisesti ja tulee turvaton olo. (Samanlainen ilmiö käsittääkseni selittää kansallismielisen konservatismin nousua: uhkakuvien edessä käperrytään sisäänpäin ja keskitytään varmistelemaan omaa etua ja omaa selviytymistä.)

Se on tietysti pelkkä harhakuva, haitallinen ja täysin naurettava siinä yltäkylläisyydessä, jossa elän. Mutta ihmismieli on sellainen, ja kulttuurimme on taitava ruokkimaan näitä demoneja.

Vaatii ponnistelua ja tietoista vastalääkitystä, että pystyy huitomaan varjoja kauemmas. Vielä enemmän työtä vaaditaan, että voisi avautua käpertymisen sijaan, antaa ottamisen sijaan. Vastalääkkeitä ovat vaikkapa viereen käpertynyt lämmin koiraeläin tai puiden kantaminen liiteristä. Oikeita, juurruttavia asioita, joita ei voi mitata rahassa.

 

Oikeita lampaita

Siksi muistutuksena tarina, jonka toivoisin pysyvän kirkkaana johtotähtenä raha-ahdistuksen hyökyessä päälle.

Mies on nähnyt unta, että hän saisi vaeltavalta kerjäläiseltä jalokiven, joka tekisi hänestä rikkaan. Kuinka ollakaan hän tapaa kylänsä ulkopuolella vaeltavan askeetikon.

”Antaisitko minulle sen kiven?” mies kysyy.

”Hetkinen”, sanoo vaeltaja ja kaivelee reppuaan. ”Onkohan tämä se kivi, josta puhut?”

Mies ei ole uskoa silmiään. Se on timantti – maailman suurin timantti. Hän pitelee timanttia käsissään ja kysyy: ”Saanko minä tämän?”

”Totta kai. Löysin sen metsästä. Saat sen mielihyvin.” Vaeltaja jatkaa matkaansa ja istuutuu kylän laitamilla olevan puun alle.

Mies ottaa timantin ja on suunnattoman iloinen. Hänkin istuutuu puun alle. Siinä hän istuu koko päivän ajatuksiinsa vaipuneena. Illan tullen hän menee sen puun luo, jonka alla vaeltaja istuu, antaa timantin hänelle takaisin ja sanoo: ”Voisitko tehdä minulle palveluksen?”

”Minkä?”

”Voisitko antaa minulle ne rikkaudet, joiden ansiosta voit luopua timantista niin helposti?”

(Mukailtu kirjasta Anthony de Mello: Uudistuminen)

PS. Ei väitöskirjalle vielä kokonaan köpelösti ole käynyt, mutta kiire sen kanssa tulee. Toivottavasti muutaman joulupäivän voisi kuitenkin rauhoittaa väitöskirjastressiltä.

Siemeniä ja polkupyöriä

Vuodenvaihde häämöttää ja sen myötä ajatukset ovat alkaneet askarrella työsuhteen päättymisen ja sen jälkeisen elämän parissa. Kymmenvuotisen työsuhteen päättyminen on iso muutos. Mitä elämässäni sitten tapahtuu, sitä ei kukaan tiedä. Ainakin vedän vähän henkeä ja otan aikaa levolle ja toipumiselle.

Pääasiassa ajatus herättää toivoa ja hykerryttävää iloa. Tunnelin pää näkyy vihdoin. Olen odottanut tätä hetkeä vuosia ja synkkinä hetkinä luvannut itselleni, että se tapahtuu. Haluni saada keskeneräiset työt valmiiksi on kuitenkin pitänyt minut jumissa, varsinkin kun keskeneräisten töiden päälle kasautuu koko ajan uusia.

Sisäisesti päätös tuntuu päivänselvästi oikealta, siinä ei ole oikeastaan mitään epäselvää. En voi jatkaa terveyteni kustannuksella. En edes olisi tässä pisteessä saamassa väitöskirjaa valmiiksi, jos en olisi tehnyt ratkaisua töitten lopettamisesta, vaan olisin yhä samassa toivottomassa uupumisten ja sairaslomien ja takaisin ponnistamisten kierteessä. En olisi voinut omistaa tätä syksyä ja kevättä sille, että yritän lykätä väitöskirjan maaliin omaan hitaaseen tahtiini.

Päätös on siis selkeä ja kirkas, mutta välillä mieleen hiipii epävarmuutta. Hyvin todennäköisesti minulle olisi ollut tarjolla vakituinen työpaikka tuttujen työkavereiden seurassa – sen sijaan jättäydyn tyhjän päälle. Pelkoa ja epävarmuutta lietsovat monet hyvää tarkoittavat ihmiset neuvoineen ja varoituksineen (voisivatko kaikki hyvää tarkoittavat ihmiset neuvoineen suksia kuuseen). Aivan kuin maailma työelämän ulkopuolella olisi karu ja kalsea paikka, jossa minua odottaa kurja ja yksinäinen vanhuus kynttilänpätkän äärellä kylmää kaurapuuroa syöden, koska uutta työpaikkaahan en taatusti koskaan saa.

Sitten on tietysti koko tämä työorientoitunut yhteiskunta, jossa työkyky ja työmotivaatio ovat jonkinlaisia ihmisarvon mittareita. Ihmiselle, joka ei ole täysin työkykyinen muttei selvästi sairaskaan, ei tunnu olevan paikkaa järjestelmässä. Säädöskiemuroita tavatessa sitä kääntyy hyvin nopeasti perustulon kannattajaksi.

Näissä mietteissä oli onni törmätä sattumoisin kirjailija Elizabeth Gilbertin haastatteluun. Lopussa haastattelija kysyy, onko totta että Gilbert on kerran tuhonnut kokonaisen kirjakäsikirjoituksen, ja Gilbert myöntää sen.
 – And it was a very painful truth-telling moment to my publishers to say ”Guess what I have for you? Nothing. And you can’t see what I’ve done, and I can’t tell you when I’m gonna have something, and I don’t know what, if ever.”

And then I spent the next year gardening. Without a plan. And just like faith, I’m just gonna do something else now. I’m just gonna plant things. I don’t know. And it wasn’t like, ”I’m gonna do this and then I’ll have a great idea.” It was like ”I’m just gonna do this. This is fun. Water, plant, watch it grow. This is very fundamental, it’s a lot easier than writing a book. Literally grounding. Getting your hands in the dirt, you know? And then, by the end of that season of the garden, inspiration started to come back and I found it. But I didn’t know I would.

– How do you know the work to do when you don’t know what work to do?

– Something else.

– Yeah, just like, anything else? If it’s over there, you run the other way.

– Something else. And I would suggest doing something with your hands. We’re in our heads so much. And most of us, at this moment of history, we’re so disconnected from our bodies and from the world. And we really do think of our bodies as like a broomstick that we carry a jar with our brain in it around on, you know? And so, I would say anything that you can do to embody work, whether it’s exercise or to make something.

– Physicality.

– I love this story, there’s this author Clive James…  He had an enormous failure where he literally bankrupted his family. … So, he lost all his money and he lost all his friends, and it was terrible. … And he fell into severe depression for months and couldn’t even get off the couch, and one day his little daughter came in and said, ”Daddy, I want a bicycle.” And they went and bought a bicycle for her, but he didn’t have any money so he had to buy this junky bicycle. She was embarrassed to ride it around.

And so, he said he’d fix it up for her. So, he fixed it up and he ended up getting all the rust off it and painting it midnight blue. And then he got this other little tiny paintbrush and he painted thousands of tiny stars on it like it was Merlin’s cloak. And she rode off on it and the next day, another little girl in the neighborhood came up and said, ”Can you paint my bicycle the same that you did with your daughter’s?” And then there was a line of kids asking him to paint their bicycles. And he did that for weeks and then he was like, ”You know what? I figured out what I’m supposed to do with my life. I’m supposed to paint bicycles.” ...

So the answer is, go paint bicycles. Just do something else, walk away. Walk away from the thing that’s not working and do something mindless and satisfying.


Samansuuntaisia suunnitelmia mielessäni pyörii ensi vuodelle. Lepäämisen lisäksi haluan tehdä jotain mahdollisimman erilaista, tutustua uusiin ajatuksiin, kokeilla uusia asioita ja tunnustella uusia suuntia. Olla paljon luonnossa, tehdä jotain konkreettista käsilläni, hiljentää tarpeeton ja häiritsevä some-ajan kohina ja keskittyä tärkeämpiin asioihin.

Mutta ensin se väitöskirja, eikä siitä vielä vuodenvaihteessa päästä. Sen jälkeen voi saada elämänsä takaisin.

Riman ali

Olen jo pitempään ajatellut kirjoittaa jotain perfektionismista ja riman alittamisen vaikeudesta. Nyt jos koskaan on sopiva hetki, kun olen juuri lähettänyt väitöskirjan yhteenvedon ohjaajien kommentoitavaksi aukkoineen päivineen.

No, ammottavia aukkoja työssä ei enää ole, koska häthätää virittelin tekstinriepuja isoimpien tukkeeksi – tuskaiset pari päivää – mutta sen verran hatara tekele on yhä, että rei'istä tuulee läpi.

Sytykettä perfektionismipohdintoihin sain Ronja Salmen podcastista Kympin tytöt. Siinä kuvaillaan kympin tyttöihin liitettyjä mielikuvia: ylisuorittaminen, ylitunnollisuus, kiltteys, itsensä arvottaminen saavutusten ja suoritusten kautta, muitten puolesta tekeminen, "tunne, että mikään ei riitä ja varsinkaan että minä en riitä".

Ohjelmassa pohditaan, että kympin tytöt eivät välttämättä menesty työelämässä yhtä hyvin kuin koulumaailmassa, koska uuvuttavat itsensä tekemällä jokaisen pikkuasian täydellisesti eivätkä osaa sanoa ei tai miettiä, mikä on järkevää ajankäyttöä. Jos on rakentanut itsearvostuksensa numeroiden ja ulkopuolisen palautteen varaan, voi tulla ongelmia, kun ulkopuolelta tuleva vahvistus loppuu. Silloin olisi osattava kertoa itselleen, milloin on tehnyt riittävästi ja riittävän hyvin.

Kuva on karrikoitu, mutta tunnistan siitä itseni monessa suhteessa.

Alaluokilla suhtauduin kouluun ja elämään vielä sopivan löysin rantein. Olin joka toinen päivä myöhässä, koska en oikein ymmärtänyt, että kouluun ehtiminen olisi tärkeää. Vasta yläasteella kymppien keräämisestä muodostui identiteetti. Samalla kaikkosi lapsuuden vapaus ja huolettomuus.

Podcastissa kympin oppilaat näyttäytyvät tunnollisudessaan ja ylisuorittamisessaan vähän tyhminä ja noloina, koska eivät tajua, että helpommallakin pääsisi. Omasta kympin oppilaan näkökulmastani päinvastoin juuri kymppiä huonomman numeron saaminen kokeesta olisi ollut äärettömän noloa ja kolaus itsetunnolleni, koska se olisi uhannut identiteettiäni, tarinaa siitä kuka olen. Olin ujo ja yleensä kaikkien porukoiden ulkopuolella tai laitamilla. Kympit olivat keino saada arvostusta ja eräänlainen turvapaikka – ainakin voin lohduttautua sillä, että olen jossain hyvä.

Tietysti taustalla oli myös aitoa tiedonjanoa, kiinnostusta, uteliaisuutta ja taitoa; nautin uusien asioiden oppimisesta, lukemisesta ja kokonaisuuksien hahmottamisesta. Paljon oli kuitenkin myös pänttäämistä pelkän suorituksen vuoksi. Perfektionisti minussa nauttii siitä, että asiat ovat siististi järjestyksessä ja virheettömiä. Siihen liittyy helposti ahdistavaa pakonomaisuutta, jossa luovuus, vapaus ja ilo kärsivät.

Lukiosta pidin hurjan paljon, mutta löysin sisältäni myös pienen kapinoitsijan. Välillä tunsin olevani sirkushevonen, jota koulitaan esittämään erilaisia temppuja, ja vastustin ulkopuolelta tulevaa ohjailua. Opettelin lintsaamaan ja puuhaamaan tunneilla omiani. En kuitenkaan antanut sen vaikuttaa arvosanoihini; identiteetti oli liian syvään juurtunut.

Olen alkanut ajatella, että koululaitoksen olisi syytä kannustaa ylettömän hyvin suoriutuvia oppilaita suoriutumaan välillä huonommin. Toivon, että itse olisin opetellut sitä taitoa jo nuorempana. Elämässä ei kuitenkaan voi tehdä kaikkia asioita täydellisesti, ei aina edes hyvin. Täydellisyyden tavoittelu on vain tie loppuunpalamiseen, uupumukseen ja masennukseen.

Vaikka persoonallisuuteni kenties altistaa minut loppuunpalamiselle, on samalla muistettava rakenteelliset ongelmat. Työpahoinvointia ei voi kuitata sillä, että jotain on vialla ihmisen korvien välissä. Työelämän pitäisi olla riittävän väljää ja niin hyvin resursoitua, että työt olisi mahdollista tehdä hyvin ilman kohtuutonta stressiä ja loppuunpalamisen riskiä.

Omankin työurani aikana työelämän vaatimukset ovat koventuneet paljon. Tutkimusmaailmassa julkista rahoitusta on leikattu ja paine ulkopuolisen rahoituksen hakemiseen kasvaa. Omalla työpaikallani se on tarkoittanut lisääntyviä tilaustutkimuksia ja konsulttitöitä samalla, kun julkaisutavoitteet jatkuvasti kiristyvät.

Väitöskirjan tekeminen on hedelmällistä maaperää monenlaiselle itsetutkiskelulle. Terapiassa pohdin sitä, miksi juuri omien artikkeleideni viimeistely ja niihin liittyvien osioiden kirjoittaminen yhteenvetoon on kaikkein takkuisinta. Välillä omien artikkelien lukeminenkin on vaikeaa, koska jäätävä itsekritiikki iskee. Haluaisin korjata sanamuotoja ja alan epäillä, onko päätelmissäni mitään järkeä.

Pomoni on kehottanut minua menemään väitöskirjan kanssa ei vain sieltä missä aita on matalin, vaan aidan alitse. Se on kamalan vaikeaa. Olisi paljon vaikeampaa tehdä huono väitöskirja kuin hyvä, koska en haluaisi nimeäni sellaisen kanteen. Väitöskirja nivoutuu liian tiiviisti identiteettiini ja määrittää sitä, kuka olen ja kuinka hyvä olen.

Koulussa minulla oli kymppeihini jännä häpeän ja ylpeyden sekainen suhde, joka liittyi erityisesti muiden ihmisten reaktioihin. Vaikka suoritusten kautta saatu ihailu ja tunnustus tuntui hyvältä, en pitänyt siitä, jos hyvistä todistuksistani tehtiin julkisesti numeroa. Olin kai oppinut, että muissa ihmisissä ne voivat herättää kateutta ja erkaannuttaa. Halusin tulla kohdatuksi tavallisena ihmisenä, en minään ihmelapsena. Samaan tapaan tuleva tohtorin titteli tuntuu jollain tapaa nololta, kankealta, vieraalta ja kummalliselta, sellaiselta johon on vaikea samaistua.

Se on selvää, että tarvitsen uusia tarinoita siitä, kuka olen ja miksi olen arvokas. On harjoiteltava asioiden tekemistä huonosti, sen sallimista itselleen. Olisi virkistävää vaihteeksi identifioitua jotenkin muuten kuin hyvien suoritusten kautta.

Näitä pohtiessani koko arvostelemisen ja suoritusten mittaamisen kulttuuri alkoi tuntua niin mädältä, että teki mieli kasata vanhat koulutodistukseni takkaan ja tuikata ne tuleen. Jäin kuitenkin epäröimään. En halunnut loukata sitä puolta sisälläni, jolle koulusuoritukset ovat olleet tärkeitä ja joka on niistä ylpeä, tai lytätä omia saavutuksiani ja ponnistelujani. Tarve vapautua kahlehtivalta tuntuvasta identiteetistä ei saisi kääntyä itseni halveksumiseksi.

Kun olin huomioinut ja hyväksynyt tämänkin puolen itsessäni, todistusten polttaminen tuntui hyvältä. Ehkä symbolinen ele auttaa raivaamaan pois vanhaa ja tekemään tilaa uudelle.

Kaksi tunnuslausetta

Sain hienon syntymäpäivälahjan, jonka voisin kehystää huoneentauluksi:



Toisenkin lauseen voisin kehystää. En yleensä harrasta netissä kiertäviä aforismeja, mutta tämä osui:

You often feel tired, not because you've done too much, but because you've done too little of what sparks a light in you.

Harmi kyllä näiden viisauden sanojen vieminen käytäntöön ei juuri nyt ole kovin helppoa. Olen väitöskirjan kanssa jonkinlaisessa henkisessä krampissa, jossa en kykene työskentelemään kovin tehokkaasti, mutta samaan aikaan on vaikea rentoutua tekemään tai ajattelemaan mitään muuta. Yhteenvedon pitäisi olla jo ohjaajien kommentoitavana, mutta siinä on edelleen isoja aukkoja.

Viime viikko sujui väitöskirjan kannalta heikosti. Kotityöt, koiramäärän tilapäinen kaksinkertaistuminen, asunnonetsintä – tuntuu, että kaikki aika häviää käsistä. (En ymmärrä, miten ihmiset ehtivät käydä töissä.) Olen ollut myös väsynyt. Tein kirjoitusretriitillä viikossa töitä saman verran kuin olen kotona tehnyt kuukaudessa, ja tarvitsisin palautumisaikaa.

Lisäksi työ eksyi hetkeksi sivuraiteille, kun paneuduin artikkeliin, joka ei edes ole tulossa mukaan väitöskirjaan. Syynä oli erään lehden erikoisnumeron deadline. Viimeistä edeltävänä päivänä kaikki tuntui kaatuvan niskaan: olimme lähdössä asuntonäyttöön, koira ripuloi matolle ja yritin kuumeisesti viimeistellä käsikirjoitusta ja miettiä samalla, pitäisikö kanssakirjoittajilta vielä pyytää suostumus artikkelin lähettämiseen ja miten selitän sen, etten ole antanut heille mahdollisuutta kommentoida tekstiä. Samassa sain sähköpostin: deadlinea on pidennetty kaksi kuukautta.

En ollut varma ilahduinko. Olin haaskannut aikaa ja ahdistunut turhaan. Olin myös jo ehtinyt iloita siitä ajatuksesta, että vihdoinkin saisin jonkun keskeneräisistä artikkeleistani pois käsistä.

Toisaalta akuutti stressi helpotti. Pidin ihanan virkistävän vapaaillan: katselin takkatulta, paistoin lettuja ja luin Tove Janssonin kirjeitä. Hetken aikaa oli huolettoman luottavainen olo. Tuntui siltä, että niin kauan kuin maailmassa on narisevia lattialankkuja, takkatulta ja matolla nukkuvia koiria, kannattaa elää.

Sitten ahdistusvahti matkusti pois, kuratassut vähenivät ja elämä vähän rauhoittui. Suunnitelmani oli linnoittautua kotiin: vain minä, koira, väitöskirja ja niin paljon ruokaa, että kestäisin vaikka pienimuotoisen piiritystilanteen.

Kirjoitustyö on kuitenkin tuntunut tahmealta ja näännyttävältä. Olen tekeleeseeni lopen kyllästynyt. Ulkona paistaa aurinko pitkästä aikaa, ohut lumikerros on valkaissut maiseman ja tehnyt jokaisesta kuolleesta heinänkorresta kauniin. Se on ihmeellistä, mutta väitöskirjan kannalta hieman onnetonta. Tekisi mieli viettää päivät jossain aivan muualla kuin kirjoituspöydän ääressä.

Tänään olo on ollut vähän kipeä. Luulen, että se on vain väsymystä ja ylikuormitusta. Pitäisi osata pysytellä poissa somesta ja ilmastouutisoinnin parista. Ilmastoahdistus, niin kuin melkein kaikki muukin elämässä, on lykätty väitöskirjan jälkeiseen aikaan.

Se on kuitenkin toiveikasta, että pää on jotenkin pysynyt kasassa ylikuormituksesta huolimatta. Masennus ei ole pahemmin nostellut päätään ja pystyn edelleen työskentelemään – miten kuten, mutta kuitenkin.

Kirjoitusretriitillä

Ensimmäinen päivä ja aloitan artikkelistani, joka yhä odottaa viimeistelyä. En suin surminkaan haluaisi koskea tähän sotkuun. Kolmen vartin päästä taistelen unta vastaan, kun aivot yrittävät kiemurrella pois tilanteesta.

Siirryn yhteenvedon pariin ja alan viihtyä. Ensimmäisenä ja toisena päivänä pääsen hyvään lentoon kirjoittamisen kanssa ja jopa pidän siitä. Väitöskirjalleni ilmestyy parissa päivässä johdanto. Rohkaistun johdannon olemassaolosta ja piirtelen itselleni pieniä pokaaleja.

Kirjastonurkkauksestani avautuu näkymä marraskuunharmaalle merelle ja rantakallioille, ja rantaleppien kiharaiset okset kurottelevat paljaina pilviselle taivaalle. Lyhyt päivä tosin vilahtaa nopeasti ohi ja illalla ikkunan takana on vain mustaa. Virka-ajan jälkeen olen yksin autiossa rakennuksessa. Kerran joku sammuttaa lähtiessään valot.

Paikka ja aika ovat loistavat väitöskirjan kirjoittamiseen. Mitään muuta tekemistä ei pahemmin ole, joten yhtä hyvin voi istua työn ääressä iltamyöhään. Marraskuun harmaus ei juuri houkuttele ulkoilemaankaan – aurinkoisina kevät- tai syyspäivinä sisällä istuminen tuntuisi huutavalta vääryydeltä. Ulkoiltava kuitenkin on, muuten ei kestä keho eikä mieli, joten välillä pyöräilen kilometrikaupalla merenrantaa.

Kirjasto on täynnä vanhoja pölyisiä mappeja, kirjoja ja arkistolaatikoita, tieteellisiä tutkimuksia vuosikymmenten takaa. Availen joitakin laatikoita ja kirjoja huvikseni, summanmutikassa, ja mietin kuka on jaksanut taulukoida kaikki numerot käsin ja tutkia kaiken, ja ovako hekin olleet väsyneitä ja epätoivoisia ja taistelleet unta vastaan, vai ovatko olleet innostuneita ja kokeneet tieteen paloa.

Mukaan varaamani suklaamäärä on alimitoitettu, mutta ruokala huolehtii hienosti vatsani täyteen.

Kolmantena päivänä alan selvästi väsyä. Ruumista kolottaa ja on vaikea jaksaa istua paikoillaan, mieli tulee levottomaksi ja alkaa vikuroida. Työ edistyy hiljalleen, mutta kunnianhimoiset tavoitteeni karkaavat.

Pilvipeite ei rakoile viikkoon. Hyvinä päivinä metsä puhelimessani kasvaa sankaksi, saan tehtyä töitä kolminkertaisesti normaaleihin kotityöpäiviin verrattuna. Loppuviikosta kuitenkin lähinnä väsyttää ja kyllästyttää. Piirtelen yhteenvetoon kuvia, koska se on kivempaa ja helpompaa kuin kirjoittaminen. En jaksa enää pinnistellä, vaikka yhteenvedosta pitäisi pian olla olemassa ensimmäinen lukukelpoinen versio – jäljellä olevat päivät ovat laskettavissa kahden käden sormilla.

Viikon aikana saan kirjoitettua isoja paloja johdantoa ja taustaa, mutta omista artikkeleistani en vieläkään ole kirjoittanut juuri mitään. Niihin palaaminen tuntuu väsyttävältä, koska olen jo kertaalleen kirjoittanut ne. En jaksaisi yrittää selittää samoja asioita uudelleen toisella tavalla.

Välikatsaus (2)

Lokakuu vei lehdet puista ja toi loputtomia sateita, jotka marraskuun tultua vaihtuivat huurteisiin pakkasilmoihin.

Väitöskirjalla on armonaikaa taas kuukausi vähemmän ja sillä ei mene kovin hyvin. Työaikataulukon sarakkeisiin kertyi paljon pyöreitä nollia, paljon masennuspäiviä. Lomaviikon jälkeen vajosin parin viikon synkkyyteen, josta vähitellen olen räpistellyt ylös.

Työtunteja kertyi lokakuussa 26. Yhteenvetotiedosto on kyllä yli kaksinkertaistanut pituutensa sitten syyskuun lopun, siinä on jo 30 sivua. Edistymisen mittari sekin.

Eihän vauhtini ennenkään ollut kummoinen, joten samaa tahtia mennään, mutta aika alkaa loppua ja stressi painaa päälle. Se tekee ärtyisäksi ja työnteko ei ole enää mukavaa, vaan väsynyttä riuhtomista, jossa lempeys itseä kohtaan jää jalkoihin. Aika ei yksinkertaisesti riitä siihen, että voisi kuunnella itseään ja tehdä töitä täysin oman jaksamisen ja omien tarpeiden ehdoilla.

Eilen taas yritin. Yhteenveto muistuttaa tällä hetkellä suttuista tilkkutäkkiä, johon on heitelty sikin sokin epämääräistä tajunnanvirtaa ja aiemmista tekeleistäni kopioituja kappaleita. Sen työstämisessä lukukelpoiseksi tekstiksi on iso savotta. Otin yhden kohdan ja ryhdyin kohentamaan sekasotkua, oikomaan lauseita ja siloittelemaan kappaleita.

Alkoi nukuttaa valtavasti. Mieli vajosi sumeuteen, jossa tekeminen ei enää ole tuottoisaa. Tuijotin yhtä lausetta vartin yrittäen sorvata sitä järkevään olomuotoon siinä kuitenkaan onnistumatta.

Yritin karkottaa sumua pitämällä itseni liikkeessä. Välillä menin koiran kanssa ulos ja pihalle haravoimaan lehtiä, sitten taas hetkeksi väitöskirjan pariin. Mutta tällä tavalla päivään ei mahdu kovin paljon väitöskirja-aikaa. Eikä kaikkia kivoja asioita tai ihmiskontaktejakaan voi karsia elämästä pois, se on vain tie syvemmälle sumuun ja masennukseen.

Toisaalta ajan rajallisuus pakottaa karsimaan rönsyjä ja keskittymään välttämättömään. Eksyn työskennellessäni helposti sivupoluille, jotka eivät ole kovin olennaisia väitöskirjan valmistumisen kannalta. Mieltäni kevensi satunnainen kohtaaminen erään artikkelini kanssakirjoittajan kanssa. En oikeastaan tunne häntä, mutta pidän hänestä, joten istahdin hetken mielijohteesta samaan lounaspöytään. Sain kuulla, että väitöstilaisuus on pelkkää teatteria eikä yhteenvetoakaan kannata ottaa liian vakavasti, sen voi kirjoittaa parissa viikossa.

Terapeutti muistutti, että työtä ei vain voi tehdä määräänsä enempää. Terapiassa muotoutui tunnuslause: "Minä olen tärkeämpi kuin väitöskirja." Se rauhoitti sitä osaa sisällä, johon tekee kipeää riuhtominen ja pakottaminen ja sen tarpeiden ohittaminen. Aina voi ottaa laajemman perspektiivin, jossa yksi väitöskirja ei loppujen lopuksi merkitse mitään. Ainakin se on sivuseikka minun itseni rinnalla. Aamumeditaatioissa olen keskittynyt suuntaamaan välittämistä itselleni. Tuntuu kuin joku sisällä imisi sitä yhtä hanakasti kuin rutikuiva maa imee vettä.

Toisaalta on se osa, jolle väitöskirjan valmistuminen on tärkeää ja joka pettyy, ellei se valmistu.

Mieleen on hiipinyt ajatuksia väitöskirjan lykkääntymisestä. Mitä sitten teen? Rikonko taas kerran itselle antamani lupauksen ja lykkään sitä hetkeä, jolloin työ on ohi, vaikka ajatus siitä hetkestä on pitänyt minua pinnalla?

Panen toivoni tällä hetkellä yhteen marraskuiseen viikkoon, jonka aion viettää poissa kotoa, ympäristössä jossa kaikki muut velvollisuudet on eliminoitu, ruoka tulee itsestään pöytään ja voin keskittyä vain väitöskirjaan. En yhtään tiedä mitä siitä tulee. Väännänkö yhteenvedon kasaan viikossa silkkaa itsepäisyyttäni vai tulenko vain hulluksi, jos edes yritän?

Konferensseista

Jos käy niin että jätän tieteellisen uran taakseni, niin yksi asia, jota en jää kaipaamaan, ovat tieteelliset konferenssit, kokoukset ja seminaarit.

Kokouksista on toki hyvässä lykyssä paljon hyötyä. Ne ovat pääasiallinen tieteellisten verkostojen rakentumisen väylä. Saattaa saada uusia ideoita ja tavata ihmisiä, jotka tutkivat samoja asioita kuin itse tutkii ja painiskelevat samojen ongelmien kimpussa kuin itse painiskelee.

Kokoukset koostuvat yleensä puhe-esitelmistä ja posteriesitelmistä. Posteri on eräänlainen juliste, jossa esitellään tutkimusta. Tiettyyn aikaan posterit ovat esillä ja niitä voi kierrellä katselemassa vapaamuotoisesti, ja posterin tehnyt tutkija hengailee teoksensa äärellä valmiina esittelemään sitä kiinnostuneille.

Se ei kuulosta kovin kamalalta, mutta posterisessiot varsinkin suurissa kokouksissa ovat sitä. Korviahuumaava puheensorina ja ihmispaljous posteritelineiden väliin jäävillä ahtailla käytävillä ovat klaustrofobinen yhdistelmä. Se hyvä puoli posterisessioissa on, että jos ei tiedä minne muualle pakenisi, niin voi aina muka katsella postereita tyhjin silmin – tosin siinä saattaa joutua puheisiin posterin esittelijän kanssa.

Olin eilen kotilaitokseni seminaaripäivässä ja muistin taas sen sosiaalisen angstin ja kuinka aivoni tuntuvat sulavan hyytelöksi heti kun joku aloittaa powerpoint-esitelmän. Koska kokouksissa kohtaavat tutkijoiden työminät, aitoja kohtaamisia ei kovin helposti synny. Pahinta on se, miten täytyy esittää kiinnostunutta vaikka yhtään ei kiinnostaisi, ja vastailla kysymyksiin tutkimuksen etenemisestä, vaikka olisi edelliset kolme kuukautta lähinnä maannut sängyssä maailmaa paossa.

Minulla on kokousmatkoilta kyllä myös paljon hyviä muistoja, mutta ne liittyvät tilanteisiin, joissa olen karannut konferenssista omille teilleni. Kokouksessa ummehtuneet aivoni ovat olleet niin haltioissaan siitä vapauden ja seikkailun huumasta, että yksi koko elämäni parhaista muistoista liittyy tällaiseen karkaamiseen. Maailma kokoussalin ulkopuolella näytti niin tuoreelta, elävältä ja mielenkiintoiselta, että katselin lumoutuneena auringon leikkiä puiden lehdillä ja istuin pitkään kuuntelemassa, kuinka pitkä tavarajuna mateli hitaasti metsän siimekseen.

 

Vastapainoa powerpointeille, Itävalta 2018

Kokouksissa on myös vapaamuotoisempaa ohjelmaa, ainakin pitkä monen ruokalajin kokouspäivällinen ja usein myös jonkinlainen retki. Viimeksi olin tällaisella kokousretkellä tulla aivan epätoivoiseksi. Retki suuntautui läheiseen kansallispuistoon, joka oli häikäisevän kaunis paikka, mutta oppaan johdattamassa ryhmässä olin kuin vankilassa. Tunsin oloni lähinnä kimpaleeksi lihaa, joka kuljetetaan ilmastoidussa bussissa kauniin maiseman äärelle – maiseman, joka on turisti-infrastruktuurilla alennettu pelkäksi ihmisten mielihyvän lähteeksi. Sen jälkeisellä tuntikausia kestäneellä päivällisellä en meinannut kestää olla, vaan karkasin ulos hengittelemään aina ruokalajien välissä.

Kai konferensseissa jotkut myös viihtyvät, mutta he edustanevat jotakin toista ihmislajia.

Reunalla

Mieli on kummallinen kapistus. Yhtenä päivänä saatan tuntea olevani aivan kunnossa, seuraavana sitä haluaisi vain syöksyä rotkoon, eikä välissä tapahdu mitään erityistä.

Ahdistusvahti huomautti, että mielelläni on taipumus hypätä jyrkänteeltä. Se on osuva kuvaus. Usein tiedostan sen hetken, kun huojun jyrkänteen reunalla, mutta en silti pysty estämään mieltäni putoamasta.

Olen kirjoittanut, etten enää koe olevani masentunut ja niin pääasiassa onkin, mutta en minä kunnossakaan ole. Kun selasin vuoden aikana ottamiani kuvia ja niihin liittyviä muistoja, huomasin, että masennus on tänäkin vuonna ollut uskollinen seuralainen. Sen vierailut ovat harventuneet eivätkä ole kovin pitkäkestoisia, mutta yhä se saapuu kylään, pyytämättä ja yllättäen.

En oikein ymmärrä tällaista puuskittaista masennusta. Kun olin "oikeasti" masentunut, se oli melko vakaa olotila, jossa kyllä oli vaihtelua päivästä toiseen, mutta ei rajua ailahtelua.

Masennuspuuskassa mietin (rotkoon syöksymisen lisäksi) yleensä lääkäriin menemistä ja menisinkin, jos uskoisin siitä olevan jotain hyötyä. Sairaslomaa en tarvitse, terapeutti minulla jo on ja lääkkeitä en halua, ellei ole ihan pakko. En ole erityisen lääkevastainen ja olen syönyt masennuslääkkeitä aiemmin pari vuotta, mutta kynnys aloittaa ne uudelleen on korkea. Ensinnäkin silloin joutuisin myöntämään olevani yhä masentunut. Toiseksi lääkkeiden sivuoireet olivat aloitus- ja lopetusvaiheessa niin ikävät, etten haluaisi käydä niitä läpi uudelleen. Kolmanneksi en koskaan oikein saanut selville, oliko lääkkeistä minulle mitään hyötyä vai ei.

Sitä paitsi jos varaisin ajan lääkäriin, mielialani olisi sinne mennessäni todennäköisesti jo aivan normaali, ja tuntisin oloni vastaanotolla hölmöksi.

Olen nyt toipumassa rajuimmasta masennuspuuskasta sitten kesäkuun. Sellaisen jälkeen elämä täytyy aloittaa varovasti. Täytyy ikään kuin tunnustella, ovatko pää, varpaat ja kaikki sisäelimet yhä oikeilla paikoillaan. Tehdä pieniä asioita varovaisesti ja samalla kuulostella, onko hirviö tosiaan painunut takaisin jonnekin mieleni syviin pohjamutiin.

Kevyt siivoaminen on tällaisina päivinä sopivaa tekemistä. Masennuksen vierailun jäljiltä koti on usein kaaoksessa, ja ulkoinen järjestys luo selkeyttä myös pään sisälle. Täytyy oikoa masennuksen ruttaamat matot, järjestellä sen ympäriinsä viskomat vaatteet ja tavarat. Yksinkertaisia tehtäviä: vien tämän tavaran paikoilleen, viikkaan nämä pyykit, tyhjennän tiskikoneen.

Kun masennus on kylässä, väitöskirja joutuu odottamaan. Masennustoipilaana olen usein kokenut olevani kyllä työkykyinen, jos voisin tehdä yksinkertaisia, kevyitä askareita, kuten järjestellä keksipaketteja kaupan hyllylle. Valitettavasti väitöskirjan kirjoittaminen ei kuulu näihin, eikä työelämän siiloutuminen tue sitä, että kyvykkyyteni keksipakettien järjestelijänä pääsisi oikeuksiinsa silloin kun tutkijan ammatti käy liikaa voimille.

Iloa ja itsetuhoisuutta

 

Sisältövaroitus: Kuvauksia itsetuhoisuudesta ja kuoleman toiveista

 

Vietin viikon poissa kotoa, ympäristössä jossa minulla oli loputtomasti aikaa vain olla itseäni varten, makoilla, kuljeskella metsässä päämäärättömästi, sienestää, kirjoittaa päiväkirjaa ja laulaa, ja jossa lisäksi oli hyväksyvä ja rakastava ilmapiiri ja eräs erikoisen viisas ihminen. Kaukana töistä, stressistä ja hälystä, ilman puhelinta, nettiä, uutisia ja kaikkea kuormaa mitä niiden mukana tulee.

Voin aivan äärettömän hyvin. En edes tiennyt tai muistanut, että on mahdollista tuntea olonsa niin iloiseksi ja hyväksi. Teki mieli kajautella keväthuutoja syksynkeltaisessa metsässä. Pystyin myös suhtautumaan ihmisiin avoimesti ja ystävällisesti, kun arkielämässä helposti jurotan, väistelen ja sulkeudun.

Pudotus takaisin arkeen on ollut sitäkin rajumpi. Työt eivät kiinnosta sitten yhtään, artikkelin tekeminen, tai sen yrittäminen, on kuin yrittäisi raahata tonnien painoista kivirekeä. Istuin eilen kirjastossa melkein koko päivän, mutta en saanut mitään aikaan.

Varmaan pitäisi palata kirjoittamaan yhteenvetoa, koska se on helpompaa, mutta artikkelin kanssa alkaa olla kiire.

Ahdistusvahti tuli matkoiltaan takaisin kotiin ja se on ihanaa, mutta samalla tietynlainen uhka henkiselle tasapainolleni. Parisuhteeseen liittyvät hankaluudet ja pettymykset ovat niitä tilanteita, jotka tökkivät traumojani niin että tuloksena on kaikkein vaikeimpia mielentiloja.

Masennus ei ole suomalaisessa yhteiskunnassa enää kummoinenkaan tabu, mutta yksi sen keskeisistä oireista on. Itsetuhoisista ajatuksista on hirveän vaikea puhua (ja kirjoittaa).

Lähimmissä ihmissuhteissa toisen itsetuhoisuus on ymmärrettävästi todella pelottavaa ja ahdistavaa. Itsekin panikoisin, jos joku läheiseni alkaisi puhua omasta kuolemastaan. Siksi tuntuu vahvasti siltä, ettei näin pahoja asioita saa sanoa kuin korkeintaan terapiassa. Kun olen sanonut, olen jälkeenpäin potenut syyllisyyttä siitä kärsimyksestä, jota aiheutan muille.

Koska puhuminen on vaikeaa, kuolema-ajatusten kanssa on yksinäinen olo. Ne eristävät muista ihmisistä oman pään sisälle.

En ole koskaan saattanut itseäni hengenvaaraan tai vahingoittanut itseäni fyysisesti. On ollut vain voimakas ja selittämätön tunne siitä, että on täysin sietämätöntä olla olemassa. Mieli tuottaa erilaisia fantasioita: miltä tuntuisi laskeutua hitaasti tyyneen viileään järveen tai käydä pitkäkseen maahan ja vain maatua pois niin kuin syksyn putoavat lehdet. Tai käynnistää auto ja ajaa täyttä vauhtia päin seinää. Masentuneena ajatukset pyörivät todella paljon näissä fantasioissa ja kuolemassa.

Juuri niin kuin Anni Saastamoinen kuvaa Depressiopäiväkirjoissa: ”Koetin mielessäni taivuttaa sanoiksi oloani siitä, etten vain jaksanut olla olemassa. Että miten loputtoman hankalalta tuntui vain olla olemassa. Miten uuvuksissa pelkkään olemassaolemiseen minä olin.”

Ja: ”Odotellessani jalankulkijoiden valoja vihreäksi saatoin mittailla risteykseen kiirehtivää bussia, sen vauhtia, ja ohimennen ajatella sen eteen astumista. En koskaan tehnyt elettäkään ajatuksen toteuttamiseksi, ennemminkin vain makustelin ajatusta siitä, miten elämä päättyisi bussin alle jäämällä.”

Olemassaolon sietämättömyyden tunnetta on hyvin vaikea kestää ja sen vallassa on hyvin vaikea kyetä auttamaan itseään. Oloa haluaisi helpottaa heittelemällä tavaroita, hakkaamalla itseään päähän tai juoksemalla alasti ulos huutamaan. Impulssit vahingoittaa itseään ovat voimakkaita enkä tiedä, mikä mielen mekanismi minua on suojannut siltä, etten koskaan ole vakavammin toiminut niiden mukaan.

Tiedän kokemuksesta, että todennäköisesti mitään ei tapahdu, koska ennenkään ei ole tapahtunut. Pyörin vain sängyssä tuskaisten ajatusteni kanssa, kunnes viimeistään uni armahtaa. Aivot laittavat itsensä pois päältä vähän kuin buuttaisi tietokoneen, ja aamulla tuntuu erilaiselta. Vaikka tunne on sietämätön, sen tietää menevän ohi samaan tapaan kuin pilvet liikkuvat taivaalla.

Jonkinlainen oman mielen pelko kuitenkin häälyy taustalla: mitä jos...?

Oloa voi hieman helpottaa tieto, että itsetuhoiset ajatukset ikään kuin kuuluvat asiaan masennuksen kanssa eikä niissä ole mitään epätavallista tai henkilökohtaista. Se ei tarkoita, että kenenkään itsetuhoisuutta voisi vähätellä. Masennus tappaa ihmisiä.

Olemassaolon sietämättömyyttä on todella vaikea itsekään ymmärtää silloin kun tunne ei ole päällä. Erityisen vaikeaa se on siksi, ettei tunteelle tunnu olevan mitään järkevää syytä. Mikä tahansa pieni, arkipäiväinen vastoinkäyminen voi tuntua siltä kuin kaikki toivo koko elämän suhteen olisi menetetty. Voimat valuvat kehosta kuin jos joku avaisi tulpan kylpyammeesta.
 
Tuntuu kuin jossain sielun syövereissä luuraisi hirviö, joka välillä nousee ja ottaa vallan kuin herra Hyde.

Muistutuksena itsellenikin: valtakunnallinen kriisipuhelin 09 2525 0111 päivystää joka päivä arkisin klo 09–07, viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15–07.

Kriisipuhelin päivystää suomen kielellä
numerossa 09 2525 0111
vuoden jokainen päivä ja yö.
Aukioloajat:
arkisin klo 09.00–07.00
viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00

Kriisipuhelin päivystää suomen kielellä
numerossa 09 2525 0111
vuoden jokainen päivä ja yö.
Aukioloajat:
arkisin klo 09.00–07.00
viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00

Välikatsaus (1)

Seuraa katsaus väitöskirjan edistymisestä syyskuun loppuun mennessä.

Sain uuden vaihteen silmään väitöskirjani kanssa heinäkuussa. Seuratakseni työskentelyäni ja saadakseni siihen rakennetta aloin kirjata ylös työntekoon käyttämääni aikaa sekä sitä, mitä olen saanut tehtyä ja miltä tekeminen tuntui.

Vuosien varrella olen kokeillut kaikenlaisia menetelmiä prokrastinaation kukistamiseksi ja aikaansaamisen lisäämiseksi. Tutuksi on tullut niin pomodoro-tekniikka kuin kaikenmoiset muutkin konstit itsekeksityistä deadlineista vertaispaineen hyväksikäyttöön ja Habitica-sovellukseen.

Tällä hetkellä minulla on käytössä työnteon tukena Forest-sovellus, joka mittaa työntekoon käyttämääni aikaa. Sovelluksessa kasvatetaan puita, joista muodostuu metsä. Puun kasvaessa puhelinta ei voi käyttää muuhun, joten yksi keskeinen keskeytyksiä ja häiriöitä aiheuttava tekijä on eliminoitu.

Olen tehnyt töitä puolen tunnin jaksoissa ja pyrkinyt kasvattamaan neljä puuta päivässä. Tavoite on siis ollut kaksi tuntia keskeytymätöntä ja keskittynyttä työskentelyaikaa päivässä. Yksi päivä viikosta on vapaapäivä.

Elokuu kului vielä suurelta osin lomailuun, joten lokakuun alkuun mennessä työpäiviä oli kertynyt 52. Keskimäärin onnistuin kasvattamaan 3,6 puuta päivässä niinä päivinä, kun sain tehtyä töitä. Tosin puut tuppaavat venymään yliajalle, joten todellinen määrä on suurempi. En onnistunut tekemään lainkaan töitä 19 päivänä – näihin kuuluu sairastelua ja päiviä, jolloin muusta elämästä selviytymisessä oli tavoitetta tarpeeksi. Kaikkiaan tein siis töitä 60–70 tuntia.

Aika vähän. Toisaalta lähtötilanne oli se, että olin töistä niin ahdistunut, että pelkästään työsähköpostin avaaminen oli suuri voitto, johon tarvitsin apua. Siihen nähden on saavutus, että olen ylipäätään onnistunut työskentelemään pitkäjänteisesti ja tavoitteellisesti. Erityinen saavutus oli se, että onnistuin palaamaan saman työprojektin pariin, johon kuntoni romahti keväällä, ja viemään sen loppuun. Samalla se oli yksi isoimmista kuormitustekijöistä ja vei aikaa väitöskirjalta.

Tälläkin työmäärällä ylikuormituksen oireita on säännöllisesti ollut. Se näkyy ärtyisyytenä, lyhyenä pinnana, väsymyksenä sekä masennus- ja ahdistusoireina. Yleensä huomaan näitä oireita heti, kun tasainen kotiarki jostain syystä häiriintyy. Pelkästään kaupungin hälinä tai ihmisten seurassa oleminen pitkään voi olla liian kuormittavaa, samoin sosiaalinen media tai mikä tahansa missä ärsykkeitä on liikaa. Alkaa tuntua, että maailmassa on liikaa asioita ja ne sulautuvat päässäni villisti kieppuvaksi puuroksi, jonka rauhoittamiseksi pitäisi päästä makaamaan yksin pimeään huoneeseen.

Tavoiteaikataulu on kaksipiippuinen juttu. Se tukee työntekoa ja antaa sille rakennetta, mutta jos tavoitteisiin ei pääse, seuraa lannistavia epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteita. Lankean toistuvasti siihen ansaan, että kasaan aiempien päivien epäonnistumisista lisää kuormaa seuraaville päiville. Esimerkiksi jos onnistun maanantaina kasvattamaan vain kaksi puuta, tiistaina pitäisi kompensoida puute kasvattamalla kuusi puuta ja keskiviikkona kenties jo kahdeksan. Se on tuhon tie.

Toisaalta on ollut monta hyvää viikkoa, joina olen saanut kotiarkeni melko tasapainoiseksi. Aloitin taas päivittäiset meditaatiot ja löysin muutenkin jaksamista tukevia rutiineja. Elvyttäviä ja palauttavia asioita ovat luonto ja ulkoilu, läheiset ihmissuhteet, mielenkiintoiset podcastit ja rauhoittava musiikki.

Väitöskirjasta puuttuu siis vielä viimeisen artikkelin viimeistely ja lähettäminen lehteen sekä yhteenveto. Yhteenvedon kirjoittaminen on tuntunut helpommalta ja usein jopa yllättävän miellyttävältä. Artikkeleihin tarttuminen sen sijaan on tuskan takana. Ne ovat aavistuksen edistyneet, mutta en ole oikein osannut edes päättää, minkä keskeneräisistä käsikirjoituksistani lähettäisin ensimmäisenä ja mihin siis kannattaisi panostaa. Päädyin vaihtamaan suunnitelmaa siitä, mikä artikkelikokoonpano väitöskirjaani tulee.

Yhteenvetoa ei ollut kesällä olemassa sanaakaan; tällä hetkellä tiedostossa on noin 13 sivua viimeistelemätöntä tekstiä. Parhaiten olen edistynyt niinä hetkinä, kun olen vain avannut tyhjän sivun ja alkanut suoltaa tekstiä täysin kritiikittömästi. Lähteiden kahlaaminen ja tekstin viimeistely on sen sijaan hidasta ja tulee tuskastunut olo, ettei työ etene mihinkään.

Jos vertaan aikaansaannoksiani, kulunutta aikaa ja jäljellä olevaa aikaa (3 kuukautta), ei tilanne näytä hurjan valoisalta. Yhteenvedon saisin ehkä kolmessa kuukaudessa valmiiksi tällä vauhdilla, mutta artikkel(e)issakin on työtä, jonka määrää en ole vielä osannut edes kunnolla arvioida. Olin ajatellut vähitellen kasvattavani päivätavoitetta isommaksi, mutta toistaiseksi neljän puun tavoitekin on tuntunut haastavalta.

Päätös, eli mikä tämä blogi on

Minun on jo pitkään ollut tarkoitus kirjoittaa blogille jonkinlainen johdanto tai taustoitus, mutta se on tuntunut raskaalta. Tässä se nyt kuitenkin on.

Blogissa kerron väitöskirjaprojektini loppuvaiheista syksyllä 2019 ja alkuvuodesta 2020. Blogi on olemassa kahdesta syystä, joita seuraavaksi avaan.

*

Ensinnäkään mielenterveydestä ei suomalaisessa tiedeyhteisössä puhuta alkuunkaan tarpeeksi.

Tutkimustulokset jatko-opiskelijoiden mielenterveydestä ovat hälyttäviä. Eri maissa tehtyjen arvioiden mukaan noin kolmasosa tai jopa lähes puolet jatko-opiskelijoista kärsii mielenterveyden ongelmista. Tohtoriopiskelijoiden riski kokea masennusta ja ahdistusta on jopa yli kuusinkertainen muuhun väestöön verrattuna, ja keskimääräistä suuremmassa riskiryhmässä ovat naiset sekä trans- tai muunsukupuoliset. Puhutaan jatko-opiskelijoiden mielenterveyskriisistä.

Samankaltaisia ongelmia on toki korkeakouluopiskelijoilla ja jo lukiolaisilla, samoin jatko-opintovaiheen ohittaneilla tutkijoilla ja nyky-yhteiskunnassa laajemminkin. Belgialaistutkimuksen mukaan jatko-opiskelijoiden riski kärsiä mielenterveysongelmista on kuitenkin huomattavasti korkeampi kuin muilla korkeasti koulutetuilla tai korkeakouluopiskelijoilla.

Olen puhunut useamman tohtorin kanssa ja kuullut tarinoita ahdistavista väitöskirjakokemuksista. Otokseni ei ole järin suuri, mutta hermoromahduksen partaalla käyminen väitöskirjaa tehdessä tuntuu olevan ennemmin sääntö kuin poikkeus. Jos elämässä on väitöskirjanteon lisäksi muitakin mielenterveyttä horjuttavia asioita, voi lopputulos olla tuhoisa.

Tutkimuksissa on havaittu, että keskeinen mielenterveysoireita ennustava tekijä on suhde väitöskirjan ohjaajaan. Muita esiin nostettuja syitä ovat tiedemaailman ankara kilpailu, työsuhteiden epävarmuus sekä akateeminen työkulttuuri, joka kannustaa ylenmääräiseen työskentelyyn. Tilannetta ei helpota se, että mielenterveysongelmista on vaikea puhua avoimesti, koska avoimuuden pelätään heikentävän omia uramahdollisuuksia.

Avoimeen keskusteluun aiheesta en ole suomalaisessa tiedeyhteisössä juuri törmännyt. On sentään Aku Visalan erinomainen kirjoitus Kuinka tutkija voi säilyttää mielenterveytensä rippeet ja siihen liittyvä podcast. Googlatessani löysin myös vuosikymmenen takaisen blogin Tiedettä ja uupumusta, jonka kirjoittajan tuntemuksiin samaistuin paljon. Hän päätyi keskeyttämään väitöskirjansa ja totesi myöhemmin, että "väitöskirjan lopettaminen oli se ratkaiseva askel, joka johti paranemisen tielle".

Visalan kirjoituksessa on paljon kohtia, joihin samaistun elävästi, esimerkiksi tämä:

Koen olevani automaatti, jonka tehtävänä on ratkaista mahdollisimman nopeasti hyvin vaikeita ongelmia riittämättömän ymmärryksen perusteella. Vain harvoin on riittävästi aikaa ja energiaa perehtyä asioihin kunnolla. Aika, jolloin tutkijoilla oli mahdollisuus syventyä vuosikausiksi yhteen ongelmaan ilman julkaisemisen, hallinnon ja rahankerjäämisen painetta, on menneisyyttä. Kunkin projektin loppu tulee kohti kuin juna, jonka matkan jatkumista yritän edesauttaa latomalla hätäpäissäni kiskoja sen eteen. Joskus kiskoja ei vaan löydy ladottavaksi. Lisäksi kiireessä sählääminen tuottaa murskaavan riittämättömyyden tunteen.

On surullista, että omassa tutkimusyksikössänikin monet väitöskirjantekijät saattavat painiskella samankaltaisten ongelmien kanssa, mutta kukin painiskelee yksin oman työpöytänsä ääressä ja ajattelee, että ongelmat ovat yksin hänen. Jos katsoo ympärilleen monitilatoimistossa, näkee työhönsä uppoutuneita tutkijoita, joilla kaikilla näyttää menevän ihan hyvin. Ohjaajasuhteissa tai erilaisissa vertaisryhmissäkään ei ole helppoa olla avoin siitä, miten elämässä ja tutkimuksen kanssa ihan oikeasti menee. Paine pärjätä on kova ja kaikkein henkilökohtaisimmista asioista avautuminen vaatii suurta luottamusta.

Koen, että laajemmalle keskustelulle akateemisen uran mielenterveysvaikutuksista on tarvetta. Ja ehkä joku joskus eksyy blogiini ja löytää täältä vertaistukea, jota itse olen netistä etsinyt.

*

Toiseksi tämä blogi on henkilökohtaisen toipumisen ja prosessoinnin väline. Kirjoittaminen ja ilmaisuväylän löytäminen on ollut voimaannuttavaa siitä huolimatta, että toistaiseksi olen jakanut linkkiä blogiin vain muutamille ystäville.

Aikoinaan, joskus kaukaisessa menneisyydessä olin himo-opiskelija. Rakastin opinto-oppaiden selailua, surffailin eri tiedekunnissa mielenkiintoisten kurssien perässä ja tavoittelin aina parhaita arvosanoja. Akateeminen ura oli itsestäänselvyys.

Aloin virallisesti tehdä väitöskirjaani vuonna 2014. Sitä ennen olin jo useamman vuoden ollut töissä samassa tutkimusryhmässä ja ensimmäiset julkaisuni olivat valmiina, joten alkuperäisen aikataulutavoitteen mukaan karonkkaa olisi pitänyt päästä juhlimaan parissa vuodessa.

Niin ei käynyt, vaan väitöskirja on edelleen kesken. Kovin paljon siitä ei enää puutu: lähinnä viimeisen artikkelin lähettäminen lehteen ja yhteenveto.

Väitöskirjavuosiin ovat osuneet henkilökohtaisen elämäni ylivoimaisesti vaikeimmat vuodet, 2015–2016. Tuolloin, keväällä 2015 huomasin, etten pystynytkään venymään töissä samalla lailla kuin ennen. Univaikeudet alkoivat. Jouduin pyytämään lisäaikaa projekteihin ja viimeisten jatko-opintoihin kuuluvien kurssien suorittaminen oli lähes ylivoimaisen tahmeaa. Vietin työpaikalla öitä, koska olin liian uupunut mennäkseni töiden jälkeen kotiin.

Aluksi ajattelin, että vaikeuteni johtuivat yksinomaan henkilökohtaisen elämän ongelmista. Kävin läpi erokriisiä, joka romautti elämäni perustukset. Vasta vähitellen, toipumisen pitkittyessä olen alkanut hahmottaa, miten paljon osuutta työstressillä ja vuosia jatkuneilla epäterveillä työtavoilla on ollut uupumiseeni. Ja edelleen, että epäterveiden työtapojen taustalla ei ole vain henkilökohtaista saamattomuutta vaan monimutkainen sekoitus lapsuudesta asti juontuvia käyttäytymismalleja, persoonallisuuden piirteitä, kulttuurisia syvään juurtuneita ajattelutapoja ja tiedemaailman rakenteellisia ongelmia.

Viime vuodet olen sinnitellyt töissä osa-aikaisten sopimusten, tutkijan työn joustavuuden ja välillä sairaslomien turvin. Välillä on ollut parempia vaiheita, mutta uusien työtehtävien kasautuminen vanhojen päälle on toistuvasti johtanut uuteen ylikuormittumiseen.

Joskus ihmettelen, miksi ylipäätään enää teen väitöskirjaa. Olen monta kertaa halunnut lopettaa ja vähitellen olen luopunut akateemisista urahaaveista. Vaikeimmissa vaiheissa inhosin koko tekelettä niin, että olisin jättänyt homman kesken jo monta kertaa, ellei työpaikalta olisi löytynyt niin paljon ymmärrystä tilanteelleni. Pomoni ei ole ottanut ahdistuneita ilmoituksia irtisanoutumisestani kuuleviin korviinsa, vaan käskenyt huilata.

Sinnittelyn syynä on se "järjen ääni", joka monien eri ihmisten suulla ja omassa mielessänikin vakuuttaa, ettei tässä vaiheessa kannata jättää kesken, kun väitöskirja on jo niin lähellä valmistua. Lisäksi monet ihmiset ovat tehneet töitä keskeneräisten artikkelieni eteen ja tuntisin pettäväni heidät, elleivät artikkelit koskaan valmistu. Toisaalta pelkään, että keskeneräinen väitöskirja jäisi loppuelämäkseni kummittelemaan mielen perukoille, ellen saa sitä valmiiksi.

Irti päästäminen ei ole helppoa ja kokonaan uuden suunnan hakeminen elämälle ottaa aikansa.

*

Tällä hetkellä olen väitöskirjani kanssa toiveikkaammassa tilanteessa kuin aikoihin. Uudelle vaiheelle ja tälle blogillekin alkusysäyksen antoi päätös, jonka tein kumppanini ja terapeuttini tuella viime kesänä, taas yhdestä romahduksesta toipuessani. Päätin, että teen väitöskirjaa vielä vuoden loppuun saakka. Jos onnistun ja saan väitöskirjan esitarkastukseen, niin hyvä. Jos en onnistu, ainakin väitöskirjaprojektille ja sen tuottamalle kärsimykselle on olemassa jokin takaraja.

Päätös merkitsee minulle toivoa siitä, että tulevaisuudessa on muutakin kuin loputonta väitöskirjasuossa rämpimistä. Muut voivat haaveilla post-doc-paikoista, mutta minulle ajatus siitä, että väitöskirjan jälkeen elämässä olisi edessä vain lisää samanlaista suota, tuntuu kauhistuttavalta. Vaikka päätös toisaalta loi tulevaisuuteen kosolti epävarmuutta, joka välillä ahdistaa, sen turvin olen pystynyt taas jatkamaan väitöskirjani tekemistä.

Olen monta kertaa vihannut tutkimustani niin silmittömästi, että ellei siihen liittyvä aineisto olisi lähinnä digitaalisessa muodossa, olisin varmaan repinyt sen, polttanut silpun ja vetänyt tuhkat vessanpöntöstä. Työn ilo on ollut niin kateissa, että en uskonut sitä enää olevan olemassakaan. Voiko tällaisesta lähtökohdasta löytää enää motivaatiota ja intoa työn tekemiseen?

Tällä hetkellä tutkin sitä, miten rakentaa kestävää arkea oman jaksamiseni puitteissa, ja opettelen asettamaan oman hyvinvointini etusijalle. Se tarkoittaa kieltäytymistä ja rajojen vetämistä, riman asettamista alemmas, luopumistakin – taitoja, jotka ovat minulle järkyttävän vaikeita.

En tiedä kumpaa pelkään enemmän: sitä, ettei päätökseni pidäkään ja kuitenkin jatkan tarpomista vuodenvaihteen jälkeen, vai sitä, että se pitää ja väitöskirja tosiaan jää kesken ikuisiksi ajoiksi. Tietysti on myös kolmas vaihtoehto eli se, että väitöskirja valmistuu, mutta syksyn edetessä uskoni siihen on alkanut huveta. Uuden romahduksen riski on myös olemassa, kun aikataulupainetta kasautuu, ja se pitäisi osata välttää.

Ilmastolakossa

Eilen perjantaina väitöskirja sai odottaa, kun ilmastolakko kutsui. Asiat tärkeysjärjestykseen.

Väsytti. Kotvan harkitsin, olisinko kirjoittanut omaan kylttiini, että "Voisiko tämän ilmastokriisin jo hoitaa, niin ei tarvitsisi kökkiä täällä?" Myös sisäinen ilmastoaktivistini on viime aikoina ollut uupunut.

Tapahtumasta jäi ristiriitainen olo. Paikalla oli tuhansia ihmisiä, joista suurin osa oli lapsia ja nuoria. He olivat tehneet valtavasti mielettömän hienoja kylttejä, ja oli koskettavaa nähdä millä energialla ja tunteella he viestiään välittivät. Jos toivoa on jossain, niin se on näissä nuorissa sukupolvissa.

Toisaalta lasten mielenosoitus hätkähdytti ja suretti: ei tämän näin pitäisi mennä. Ei lasten pitäisi joutua ottamaan vastuuta tällaisista asioista. Missä kaikki aikuiset ovat?

 

Väsymyksen lajit

Edellisen blogimerkinnän jälkeen tulin kipeäksi. Tulkitsin sen maailmankaikkeuden merkiksi siitä, että nyt meni (taas) överiksi. Makasin flunssassa kolme päivää ja sen jälkeen olen jäänyt kellumaan epämääräiseen väsymystilaan. Töihin ryhtymisen kynnys kasvaa korkeaksi heti kun niihin tulee taukoa.

Tänään on ollut sellainen päivä, että aamulla onnistuin kyllä nousemaan sängystä ja menemään keittiöön tehdäkseni itselleni aamupalaa, mutta tehtävä jäi sikseen, kun smoothiekoneen kippoa ei löytynyt. Luovutin ja menin takaisin sänkyyn, banaani jäi keittiön pöydälle.

Koira lähti mummolaan eikä siis ole pakottamassa minua ulos. Syyssateet rummuttavat ikkunoita.

On väsymystä, joka tulee ylikuormituksesta ja joka on syytä tulkita merkiksi siitä, että nyt on levättävä. Sitten on väsymystä, joka tulee kun ei ole nukkunut tarpeeksi. Ja sitten on väsymystä, joka liittyy tietynlaiseen henkiseen tilaan, johon voi ajautua.

Väsymyksen lajeja on vaikea erottaa toisistaan. Kun olin vakavasti masentunut, väsymys tuntui kehossa aivan samalta kuin se tuntuu rankan fyysisen rasituksen jälkeen. Välillä keho vyötäröstä alaspäin tuntui kuin halvaantuneelta.

Masennukseen tai sentapaisiin henkisiin tiloihin liittyvä väsymys on hämäävää. Keväällä olin työmatkalla samoihin aikoihin, kun töihin liittyvää stressiä oli paljon ja vointini taas kerran romahti. Välillä näin nälkää, koska en jaksanut poistua hostellista hakemaan ruokaa. Mutta kun eräänä päivänä selvisin ulos kävelemään ja innostuin uusien paikkojen tutkimisesta – asia, josta kaikkein helpoimmin innostun – väsymys oli tipotiessään. Kävelin ja kävelin koko päivän ja kun illalla sikäläinen kollega tiedusteli, enkö ole väsynyt, en parhaalla tahdollakaan tuntenut itseäni lainkaan väsyneeksi.

Ikkuna innostuneelta kävelyltä

Tänään keho on tuntunut voimattomalta, yksinkertaisiinkin tehtäviin on vaikea tarttua. Suunnittelen aloittavani, aloitankin asioita, mutta jätän ne pian sikseen. Tuntuu että voisin luhistua kasaan kuin korttitalo.

Tämänpäiväiseen väsymykseen en kaipaa lepoa vaan pikemminkin jonkinlaista herättelyä, kylmää suihkua, joka ravistelisi mielen pois siitä tylsästä sumusta johon se on vajonnut. Hyviä ravistelukeinoja voivat olla liikunta, tietynlainen musiikki, viileään järveen pulahtaminen, aikaansaaminen, innostuminen, uusien asioiden tekeminen, ylipäätään asiat jotka suuntaavat huomiota pois oman navan ympäriltä. Näiden toteuttaminen vain on väsyneenä ja alakuloisena kovin vaikeaa.

Erityisesti nukkuminen ei aina ole hyvästä, vaikka väsyttäisikin. Kunnon yöunet ovat tietysti aina tarpeen, mutta päiväunilta saattaa herätä entistä tokkuraisempana ja unirytmi vain menee sekaisin.

Olen muistellut tänään ensimmäistä terapeuttiani, joka pyrki nostattamaan minussa jonkinlaista taistelutahtoa. Masennukselle ja siis myös väsymykselle täytyy laittaa kampoihin, sen ei saa antaa vallata elämää. Ei saa vain luovuttaa ja kömpiä sänkyyn, vaikka tuntuisi siltä.

En tiennyt silloin enkä tiedä oikein vieläkään, mitä ajattelen tästä neuvosta. Ei se ainakaan auttanut minua ylös sängystä. Tiedän kyllä, että masennusväsymys ei ole tietyssä mielessä todellista vaan kummallinen illuusio, mutta toisaalta uskon, että lempeys itseä kohtaan on kaikkeen parempi lähtökohta kuin itsensä patistelu ja ankaruus. Ja jos masennukseen suhtautuu jonkinlaisena ulkoisena vihollisena, se voi jäädä kohtaamatta ja sen kertoma tärkeä viesti kuulematta.

Joka tapauksessa väsymys vaikuttaa hurjan paljon siihen miltä maailma näyttää ja miten olen maailmassa. Joitakin päiviä sitten oli hetki jolloin tulin äkkiä tietoiseksi siitä, että tässä minä juttelen ihan iloisesti kämppiksen kanssa, koska en ole väsynyt. En olekaan sellainen yrmy, joka karttaa kaikkia kohtaamisia ihmisten kanssa – ja kun olen, niin se ei ehkä kerrokaan niin paljon persoonallisuudestani kuin väsymyksestä.

Kuka tietää, voihan olla että kehoni on viisaampi kuin minä itse ja tämänkin päivän lepo tuli tarpeeseen.

Elämä sekaisin

Väitöskirja ei ole edennyt lähes viikkoon. On ollut liikaa pakollisia käyntejä kaupungissa, liian vähän aikatauluttomia kotipäiviä ja turbulenssia ihmissuhteissa. Erityisesti turbulenssi ihmissuhteissa aiheuttaa sen, että elämässä menee pasmat ihan sekaisin.

Oikeastaan olen viime viikon jäljiltä vielä yllättävän hyvissä voimissa, mutta tänään heräsin ennen viittä aamulla enkä saanut enää unta. Se on tuttu merkki ylikuormittumisesta ja olenkin hieman huolissani, varsinkin kun tänään on taas asiaa kaupunkiin.

Ahdistusvahti

Olen saanut viime viikkoina vakiinnutettua jonkinlaisen työskentelyrytmin väitöskirjani kanssa. Useimpina päivinä olen onnistunut tekemään töitä pari kolme tuntia päivässä, ja välillä olen kokenut jopa lievää innostumista. Melkein kuin löytäisi viidakosta kauan sitten sukupuuttoon kuolleeksi luullun eläimen.

Sitten on se pieni ääni, joka kuiskuttaa, että enhän minä tee läheskään tarpeeksi ja että työ etenee aivan liian hitaasti. Muokkasin yhden keskeneräisen artikkelini johdantoa, luin lähdetekstejä ja yritin kirjoittaa uutta tekstiä. Kului useampi päivä, että sain sorvattua johdantoon pari uutta kappaletta.

Kumppanini yrittää valaa uskoa siihen, että väitöskirja voi valmistua vaikka tekisin töitä vain kaksi tuntia päivässä, ja huolehtia siitä että jaksamiseni ja ahdistukseni pysyisivät järkevissä rajoissa. Eilen hän keksi itselleen uuden ammattinimekkeen: ahdistusvahti. Jos joskus meinaan ylittää parin kolmen tunnin tavoitteen, vahti muistuttaa, että kohta pitää lopettaa työt ja tehdä jotain kivaa. (Mitä kivaa sitä ihminen voi tehdä kotonaan?)

Sitten meillä käydään seuraavanlaisia keskusteluja:

Minä (ahdistuneena): En oo tehnyt tänään paljon mitään…
Vahti: Niin mutta eilen teit neljä tuntia. Tänään sun pitäisikin vaan levätä.
Minä: Teinkö eilen neljä tuntia?
Vahti: Teit, ja viikonloppuna kuusi tuntia. Sitäpaitsi lauantaina sä et ees ois saanut tehdä töitä.
Minä: No en mutta aattelin et pitäis koska en tehnyt perjantaina.
Vahti: Eiku lauantait on pyhitetty!

Olen määritellyt lauantait vapaapäiviksi, jolloin on ehdottomasti kiellettyä edes ajatella tekevänsä töitä riippumatta siitä, miten hyvin tai huonosti työt ovat viikolla sujuneet.

Ahdistusvahtia tarvitaan, koska viime vuodet työntekoni on ollut sarja romahduksia. Nyt tarvittaisiin taas taitoa välttää uusi romahdus.

Vaikeinta on oppia, että työt pitäisi lopettaa jo siinä vaiheessa, kun vielä tuntuu hyvältä. Ja että niiden pitäisikin tuntua pääasiassa hyvältä.

Vaikeaa on myös ollut opetella sanomaan ei kaikenlaisiin pyyntöihin. Tähän olen viime aikoina saanut tukea pomoltani, joka on kieltänyt ketään vaivaamasta minua millään asialla eikä ollut ollenkaan tyytyväinen, kun taas velvollisuudentuntoisena sotkeuduin samaan projektiin, johon kuntoni romahti keväällä.

Välillä on päiviä, kun uupumus ottaa vallan tai ahdistus nostaa päätään ja työt eivät ota sujuakseen. Usein tällaisia päiviä seuraa siitä, että käyn kaupungissa ja ylikuormitun. Se rikkoo rauhallisen kotirytmini, johon kuuluu muun muassa hidas heräily ja useampi tunti aikaa aamutoimien suorittamiseen.

Taannoin oli esimerkiksi päivä, jolloin kävimme kahdessa asuntonäytössä ja niiden välissä menin töihin, jossa jouduin suoraan kokoukseen niin etten ehtinyt edes syödä lounasta. Lopuksi oli onneksi vielä terapia. Siinä vaiheessa maailma huojui jo uhkaavasti, mutta terapeutin sohvalla silmät kiinni istuessa se vähitellen rauhoittui.

Kun kuormitus uhkaa mennä yli, alkaa tuntua, että maailmassa on aivan liikaa asioita – ne kieppuvat silmissä yhtenä mylläkkänä. Kerran erehdyin menemään Facebookiin. Siellä olivat suloisessa sekasotkussa palavat Amazonin sademetsät, hassut marsuvideot ja puolituttujen lomakuvat. Vähemmästäkin tulee huonovointiseksi.

Ahdistusvahdin ominaisuuksiin kuuluu myös se, että aina välillä se päästelee suustaan viisaita lauseita, kuten "Mitä jos sun hyvinvointi olisi tärkeämpää kuin työt?". Ja jos maailma kovasti keinuu, ahdistusvahdin kainaloon voi mennä hetkeksi turvaan.

Sitten on vielä ahdistusvahdin nelijalkainen apulainen, joka muistuttaa säännöllisin väliajoin tapahtuvan ulkoilun ja syömisen merkityksestä. Viikonloppua vietin kotona kahdestaan koiran kanssa ja meillä oli erinomainen kolmen päivän metsäretkiputki. Kolmantena päivänä metsässä oli omituinen olo, sellainen, että tässä maailmassahan on ihan helppo ja hyvä olla.

(PS. Mitä kivaa sitä voisi tehdä kotonaan? Kysyin tähän neuvoja parilta ystävältäni ja sainkin hyviä vinkkejä, mutta paras oli tämä:

”Voi pitää teekutsut! Silleen että kattaa kivasti vaikka johonkin hassuun paikkaan ja on kutsuilla.”)

Tutkimusmatka

Tapasin pitkästä aikaa erään ulkomailla asuvan ystäväni, kun hän oli läpikulkumatkalla kaupungissa. Menimme metsään.

Metsässä pää sai tuuletusta ja epämääräinen tympeä olotila, joka oli ollut vallalla jo pari päivää, väistyi hetkeksi. Muistin, että tätähän minä haluan tehdä: kävellä metsässä, haistella alkavaa syksyä ja tuntea olevani elossa.

Puhuimme elämistämme ja tulevaisuudensuunnitelmistamme. Ystäväni on hiljattain jättänyt säännöllisen palkkatyön ja elättää nyt itsensä sekalaisilla freelancer- ja keikkahommilla.

Hän kertoi, että nykyään työaika ja vapaa-aika sekoittuvat ja että se tuntuu hyvältä: elämä ei enää jakaudu työaikaan, jolloin palvelee muiden tavoitteita ja lähinnä odottaa että kahdeksan tuntia olisi kulunut, ja vapaa-aikaan, jolloin voi omistautua omille tavoitteilleen. Ystäväni kuvaili toimistotyössä kokemaansa syyllisyyttä siitä, ettei kykene olemaan tehokas läheskään koko kahdeksan tunnin työaikaa. Sitä tuntee jatkuvasti olevansa huono työntekijä.

Tähän samaistuin elävästi. Silloinkin, kun vielä olin terve ja päätoiminen tutkija, suurimman osan aikaa tunsin syyllisyyttä siitä, että en tehnyt tarpeeksi. Koin jatkuvasti jääväni jälkeen tavoitteista ja podin huonoa omaatuntoa siitä, että suuri osa työajasta haaskautui työnteon välttelyyn ja erilaisiin sijaistoimintoihin. Harvoin koin työssä onnistumisen iloa tai tyytyväisyyttä hyvin tehdystä työstä, pikemminkin suhdetta työhön luonnehti välttely, jatkuva syyllisyydentunne, häpeä huonosti tehdystä työstä, valtava stressi deadlinejen alla ja helpotus niiden mentyä.

Koska kykenin parhaimmillaankin olemaan tehokas vain muutamia tunteja päivässä (ellei viimeisiä päiviä tai viikkoja ennen deadlinea oteta lukuun), koin jatkuvasti ”velkaantuvani” työnantajalle. Kirjasin ylös työtuntejani ja pinnistelin, mutta vääjäämättä velka aina kasvoi kauhistuttaviin mittasuhteisiin. Silloin se oli pakko mitätöidä, jotta en musertuisi taakan alle.

Objektiivisesti katsottuna syyllisyyteen tai häpeään ei ollut syytä; työpanokseeni oltiin tyytyväisiä enkä muista koskaan saaneeni erityisiä moitteita mistään. Itselleni oli arvoitus, miksi näin oli, koska olin omasta mielestäni hirvittävän hidas ja saamaton enkä koskaan saavuttanut kaikkia vuosittaisissa kehityskeskusteluissa sovittuja tavoitteita – ainoastaan pakolliset tavoitteet, joilla oli selkeä määräaika. Myös työaikavelka oli lähinnä omassa päässäni, sillä mitään kovin tarkkaa ulkoista työajanseurantaa työpaikallani ei ollut. Pomoa kiinnosti vain se, että työt tulevat tehdyiksi.

Toki tiesin, että julkaisujen viivästyminen vuosienkin ajan tai jääminen kokonaan pöytälaatikkoon oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus ja että väitöskirjojen venyminen liki kymmenvuotisiksi projekteiksi oli työpaikallani aivan tavallista, koska työajasta haukkaavat leijonanosan erilaiset muut projektit ja hankkeet. Nyt kertoisin nuoremmalle itselleni, että ongelmani olivat pääosin rakenteellisia eivätkä henkilökohtaisia ja että koskaan ei tule aikaa jolloin saavutan jonkin ”tarpeeksi tekemisen” tason. Siksi oman mielenterveyden kannalta olisi tärkeää opetella elämään myötätuntoisesti oman aikaansaamattomuutensa, töiden ainaisen keskeneräisyyden ja epätäydellisten lopputulosten kanssa.

Kertoisin myös, että epärealistisiin ja epätäsmällisiin tavoitteisiin kannattaa puuttua, että apua kannattaa pyytää ja että omista fiiliksistä kannattaa puhua. Häpeä ja kasvojen menettämisen pelko esti puhumisen ja usein myös avun pyytämisen. Minunhan pitäisi osata itse.

Ystävä pohti metsässä myös tutkijan työtä, johon hänellä olisi paljon ideoita, jos niitä voisi toteuttaa omista lähtökohdista käsin. Sitten hän puhui tutkimusmatkasta. Kysyin, mitä hän lähtisi tutkimaan ja minne, mutta se ei ollut vielä selvillä. Sanoin, että jos hän lähtee tutkimusmatkalle, minä lähden mukaan.

Haaveilin opiskeluaikoina tutkimusmatkoista jännittäviin paikkoihin. Työelämä ei lopulta vastannut näihin haaveisiin, ja tällä hetkellä minua tuskin edes kelpuutettaisiin terveydentilani takia mukaan millekään tutkimusmatkalle. Miksipä en siis lähtisi ihan omalle tutkimusmatkalle?

Tuli mieleen Erlend Loen romaani ”L”, jossa kaveriporukka lähtee tutkimusmatkalle Tyynenmeren autiolle saarelle. Tavoitteena on todistaa teoria siitä, että saaren ensimmäiset asukkaat ovat saapuneet sinne luistimilla meren ollessa jäässä. Kun todisteet luistinhypoteesille eivät ota löytyäkseen, kaverukset ryhtyvät tutkimaan mm. erilaisten yhteiskuntajärjestelmien toimivuutta.

Ajatus tutkimusmatkasta oli kutkuttava ja tulin siitä hyvälle tuulelle. Hetken aikaa maailma näyttäytyi paikkana, jossa on enemmän mahdollisuuksia ja vähemmän kuormia, esteitä ja umpikujia.

Pulahdimme metsälampeen. Vesi oli viileää ja raikasta. Teki mieli sukeltaa.

Kävin töissä

Yksi parhaista saamistani lahjoista on sellainen, jota itse toivoin. Kumppanini askarteli minulle nipun pieniä valkoisia kortteja, joissa on vahaliiduilla piirrettyjä kuvia ja lyhyitä lauseita, esimerkiksi "Minua pelottaa", "Jaksaisitkohan tuoda jotain syötävää", "Masentaa", "Kosketus voisi nyt olla hyvä". Niiden avulla voin kommunikoida, kun olo on vaikea eikä puhuminen tahdo onnistua.

Toipumisen huomaa pienistä asioista. Tänään kaipasin noita kortteja ja vasta kaivatessani niitä tajusin, etten ole tarvinnut niitä pitkään aikaan.

Muutama päivä sitten kävin pitkästä aikaa työpaikalla. Yleensä en käy siellä, koska matka on pitkä ja yksistään matkustaminen edestakaisin haukkaisi leijonanosan päivittäisistä voimavaroistani. Yritän tehdä väitöskirjaa kotoa käsin.

Työpaikalla käymisessä on puolensa ja puolensa. On hyvä nähdä työkavereita ja säilyttää yhteys työyhteisöön. Kun pääsee oman työpöytänsä ääreen, töihin on yleensä helpompi tarttua. Tällä kertaa työpaikalla oli ihan hyvä käydä. Pystyin puhumaan töistä ahdistumatta ja vastaamaan joihinkin työsähköposteihin.

Toisaalta töissä käyminen rikkoo oman elämänrytmini ja rutiinini. Kotona päivärytmini rakentuu pitkälti koiran varaan. Koira pitää huolta siitä, että käyn ulkona vähintään kolme kertaa päivässä ja koiraa ruokkiessa tulen samalla itsekin syöneeksi jotain.

Yleensä olen saanut suoritettua aamutoimeni viimeistään puoliltapäivin: koira on ulkoilutettu ja meidät molemmat ruokittu. Mutta jos sen jälkeen lähden töihin, olen perillä niin myöhään, että lounasravintola on ehtinyt mennä kiinni ja muilla on iltapäiväkahvin aika. Siinä saattaa lannistua, jos erehtyy vertailemaan muiden päivärytmiä ja työtehoa omaansa.

Töissäkäyntipäivän aamuna huomasin ahdistuksen hiipivän pintaan, kun tuntui että aamutoimien kanssa pitäisi kiirehtiä, jotta ehtisin töihin. Kumppani auttoi suhtautumaan asiaan toisella tavalla: voin ihan hyvin mennä töihin vasta iltapäivällä; lyhytkin käyminen siellä on jo saavutus eikä ole väliä mihin aikaan päivästä se tapahtuu. Hengitin syvään ja yritin tietoisesti välttää kiireen tuntua.

Olin töissä muutaman tunnin ja sen jälkeen kävimme kumppanin kanssa asuntonäytössä. Päivä oli pitkä ja sen jälkeen olenkin ollut kaksi päivää uuvuksissa.

Vaikeinta on edelleen päästää irti suunnitelmista, joita on tehnyt töiden etenemisestä, ja hyväksyä oma alentunut toimintakykynsä. Kun päivä kuluu iltaan eikä töitä olekaan tullut aloitettua, mieleen hiipii herkästi synkkiä ajatuksia. Synkät ajatukset muuttuvat ärtyisyydeksi ja ärtyisyys kiertyy itsesyytöksiksi ja vihaksi itseä ja töitä kohtaan.

Miksi on niin vaikea hyväksyä, että en vieläkään ole oikein kunnossa? Että ehkä on niin, että yhden työpäivän jälkeen tarvitsen kaksi päivää lepoa.

Sitä olen viime vuodet opetellut, ja vieläkin opetteleminen jatkuu, että lempeydellä pääsee parhaiten eteenpäin. Oikeastaan se on ainoa tie eteenpäin. Tänään ei tullut tehtyä mitään, mutta huomenna on uusi päivä.

Hankalaa on se, jos uusia päiviä ei ole varastossa loputtomasti, vaan vastassa on joku kivenkova deadline, jota vasten hutera purteni vääjäämättä paiskautuu. Sellaisessa paiskautumisessa olen saanut itseni rikki monta kertaa, ja sellaisen rikkoutumisen jälkeen kestää pitkään toipua taas siihen kuntoon, että töiden tekemistä on mahdollista edes ajatella.

Siksi oli hyvä huomata, että pystyin puhumaan töistä ahdistumatta. Pystyin tällä viikolla myös kirjoittamaan lyhyen töihin liittyvän tekstin lehteen. Nyt tarvittaisiin viisautta osata välttää uusi rikkoutuminen.

Masennuksesta

Ennen kuin sairastuin masennukseen, en tiennyt mielenterveyden ongelmista paljoakaan. Vaikka elämässäni on ollut vaikeitakin vaiheita ja olin katsonut läheltä läheisen ihmisen mielen rakoilemista, en ollut koskaan ollut masentunut tai muuten vakavasti sairas.

Viimeisten neljän vuoden aikana olen oppinut masennuksesta paljon. Ei masennusta voikaan oikein ymmärtää muuten kuin oman kokemuksen kautta. Olen oppinut siitäkin, miten masennuksesta toivutaan, sillä en ole enää masentunut. Voin olla surullinen, epätoivoinen ja ahdistunut, mutta en ole enää masentunut. Elämä voi olla vaikeaa ja tuskallista, mutta en ole enää masentunut.

Välillä voin tosin olla masentunut sanan kevyemmässä merkityksessä: mieli on maassa, kaikki tuntuu toivottomalta ja olo on lannistunut ja alakuloinen. En silti ole Masentunut isolla M:llä: olo on ohimenevä ja sille on yleensä jokin nimettävissä oleva syy.

Mistä tiedän, etten ole enää masentunut? Oman kokemukseni mukaan masennuksen pääasialliset tunnusmerkit ovat nämä:

• Masennuksen tuntee, se on aivan omanlaisensa mielen tila. On kuin paksu, raskas, harmaa peitto olisi levitetty koko kokemuksen ylle. Se painaa kaikkea alaspäin ja saa kaiken näyttämään lannistavalta ja toivottomalta. Masentuneena en voi käskeä masennusta pois sen enempää kuin voin kutsua masennusta paikalle silloin, kun en ole masentunut.
• Kyky iloita on kadonnut. Mikään ei jaksa innostaa tai ilahduttaa, sellaiset tunteet kuuluvat jollekin kaukaiselle, vieraalle planeetalle. Ensimmäisiä varmoja merkkejä paranemisestani sain, kun huomasin taas innostuvani asioista.
• Kaikki tuntuu merkityksettömältä. Sängyssä voi maata vaikka iltaan asti, koska millään ei ole mitään väliä. Ei ole väliä silläkään, tuntuuko olo koskaan paremmalta – tämä on ehkä kavalin masennuksen ansoista, koska ei ole motivaatiota tehdä mitään, mikä saattaisi auttaa.
• Kehossa tuntuu äärimmäinen väsymys. On kuin olisi jäänyt katujyrän alle tai juossut maratonin, vaikka ei olisi liikkunut sängystä päiväkausiin. Masentuneelle kehotus lähteä lenkille tuntuu maailman huonoimmalta vitsiltä – sama kuin jos joku ehdottaisi kuuhun hyppäämistä.

Viime vuosina olen oppinut senkin, että väsymystä on montaa lajia ja tarvittaisiin oikeastaan monta eri sanaa näiden kuvaamiseen. Jos sanon, että minua väsyttää, yleisin vastaus on kehotus levätä tai nukkua, vaikka väsymyksessä ei olisi lainkaan kyse unen puutteesta. Masentuneena muistan ajatelleeni, että nyt tiedän, millaista on kun tulee vanhaksi: kun lyhyt pyörämatka onkin ylivoimainen asia, kun vartin kävelyn aikana täytyy pysähtyä lepäämään ja pienistä arkisista askareista tulee ponnistusta vaativia suorituksia.

Haluaisin kertoa jotain siitä, miten masennuksesta toivutaan, mutta rehellisesti sanottuna en tiedä. Jos nyt masentuisin uudelleen, saattaisin olla hitusen viisaampi siinä miten masennuksen kanssa eletään, mutta tuskin osaisin auttaa itseäni paranemaan. Sen tiedän, että masennuksesta toipuminen on ollut pitkä, hidas ja aaltoileva prosessi. Välillä on ollut parempia vaiheita ja sitten taas huonompia, ja toistuvat takapakit syövät uskoa paranemisen mahdollisuuteen.

Masennuin vaikean elämäntilanteen seurauksena ja käsitykseni mukaan paras apu masennukseeni on ollut aika. Vähitellen mieli on työstänyt asioita ja entisen elämän ja entisten ihmissuhteiden jättämään tyhjiöön on tullut uutta elämänsisältöä ja uusia ihmissuhteita. Terapiasta on ollut hyötyä, mutta on vaikea sanoa kuinka paljon. Lääkkeitä kannattanee kokeilla, koska monet saavat niistä apua, mutta itse en tiedä vaikuttivatko ne omaan olooni suuntaan tai toiseen. (Sivuvaikutukset olivat kyllä aloitus- ja lopetusvaiheessa ikäviä.) Tärkeintä ja helpottavinta on kuitenkin se, kun löytää yhteyden muihin ihmisiin, erityisesti ihmisiin jotka todella ymmärtävät.

Vaikka voin paremmin, elämäni ei ole samanlaista kuin se oli ennen sairastumistani. Masennuksen ja uupumuksen varjo vaikuttaa elämääni vielä monin tavoin.

• Stressinsietokykyni on hyvin huono: melko pienikin stressi aiheuttaa voimakkaan kehollisen reaktion, joka tekee minut huonovointiseksi.
• Väsyn aiempaa nopeammin, erityisesti henkisen kuormituksen seurauksena. On yhä päiviä, jolloin joudun kamppailemaan arkisten asioiden kuten hampaidenpesun kanssa.
• Mieli lähtee herkästi vanhoille urille. Pienikin vastoinkäyminen voi saada valtavat mittasuhteet ja tuntuu kuin haluaisi luovuttaa kaiken suhteen. Jos pankkikortti katoaa tai myöhästyn bussista, mieleen voi hiipiä ajatus, että olisi niin paljon helpompaa vain kuolla pois.

Ennen kaikkea työkykyni ei ole vielä lähellekään entisellä tasolla. Pystyn kyllä työhön, jos se on helppoa, konkreettista ja stressitöntä eikä sitä ole liikaa, mutta tutkijan abstrakti ja omaehtoinen työ sopii tähän tilanteeseen kovin huonosti. Itsenäinen työskentely ja oman ajankäytön organisoiminen on normaalioloissakin haastavaa, ja nyt erityisesti tarvitsisin elämään selkeitä ulkopuolelta tulevia rakenteita, jotka tukisivat arjesta selviytymistä.

Masennus on tuhoavaa ja tappavankin vaarallista, mutta se on myös opettanut paljon. Se on opettanut irtipäästämistä, suorittamisesta ja saavuttamisesta luopumista, ja se on ohjannut etsimään syvempiä elämänarvoja ja omannäköistä elämää. Ymmärrän paremmin ihmiselämän synkkiä ja hauraita puolia ja osaan paremmin nähdä asioita niiden näkökulmasta, joille terveys ja liikuntakyky eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Laatikko

Viime aikoina on tuntunut siltä, että oloni olisi ihan hyvä, jos voisin laittaa väitöskirjan ja kaikki siihen ja töihin liittyvät ajatukset laatikkoon ja työntää laatikon syvälle mieleni perukoille. Siellä, jossain mielen perimmäisessä takakomerossa se saisi rauhassa homehtua hämähäkinseittien ja ammoin unohtuneiden saksan epäsäännöllisten verbien seurassa.

Harmi kyllä laatikko täytyy kaivaa esille, jos väitöskirjan haluaa saada valmiiksi. Joku osa mielestäni haraa vastaan kaikin keinoin ja sillä on siihen hyvät syyt: laatikon sorkkiminen on vaarallista. Jos sitä raottaa, kaikki sinne sullottu ahdistava mössö levähtää silmille.

Tämän takia töiden aloittaminen tuntuu olevan äärettömän vaikeaa. Heinäkuun alusta asti olen yrittänyt saada avattua yhtä raporttia, jota olisi muokattava ja kommentoitava, mutta pitkälle kolmatta viikkoa meni ennen kuin tänään vihdoin onnistuin saamaan tiedoston auki.

(Työ)sähköpostin avaaminen vasta vaarallista onkin. Se on oikea stressiaarrearkku, josta pongahtavat esiin kaikki ne tekemättömät asiat ja vastaamattomat viestit, jotka olen autuaasti ehtinyt hetkeksi unohtaa. Mieli takertuu niihin ja lähtee herkästi harhapoluille. Ja vaikka kynnyksen silloin tällöin onnistuu ylittämään ja sähköpostit saa luettua, siitä on iloa vain hetkeksi – sähköpostit eivät lopu koskaan, sama kynnyksen ylittämisen urakka on pian taas edessä.

Kaikkein työläintä työnteossa onkin vellovan ahdistuksen kanssa toimeen tuleminen. Ahdistus tuntuu lievänä oksettavana tunteena, puristuksena kurkussa ja rintakehässä. Vatsassa on samantapainen epävarma olo kuin jos olisi keikkuvassa laivassa. Lievän ahdistuksen kanssa tulee toimeen, mutta jos se voimistuu, pahoinvointi alkaa haitata työntekoa. Äärimmäisessä tapauksessa ruoka ei tahdo pysyä sisällä.

Olen oppinut ahdistuksen hallintaan joitakin konsteja. Helpoin niistä on rauhoittavien äänten kuunteleminen, mieluiten silmät kiinni pimeässä peiton alla. Paras löytämäni ahdistuslääke on tässä. Pimenevän jouluillan tunnelmaan, jossa olkihimmeli pyörähtelee hiljalleen ja lapsi nukahtaa isän syliin, tuntuu tiivistyvän jotain syvästi keskushermostoani rauhoittavaa. Myös sateen ropina ja ukkosen jyrinä toimii. Jos ahdistus on sen luonteista, että mieli kiertyy sen ympärille ja pyörittää ajatuskehää joka johtaa vain syvemmälle ahdistukseen, tarvitaan Antti Holman podcasteja tai jotain muuta, joka harhauttaa ajatukset toisaalle. Hauskat podcastit myös naurattavat ja se on parasta, koska nauraminen rentouttaa.

Niinpä sitten kuuntelen yhtä joululaulua repeatilla kesät talvet, ja työt seisovat.

Normipäivä

Aamu on päivän toiveikkain hetki, uusi mahdollisuus. Jos olisi reipas ja saisi heti aamusta tehtyä vähän töitä, niin loppupäivästä voisi ehkä tehdä hyvällä omallatunnolla jotain kivaa. Tehtävät asiat tungeksivat päässä ja etuilevat jonossa. Kaikki ne viestit ja sähköpostit, joihin ei ole tullut vastattua ja aikaa on kulunut niin paljon että hävettää, hommat jotka on luvannut tehdä, laskut jotka ovat maksamatta, retiisit jotka on aikoja sitten suunnitellut kylvävänsä.

Jossain vaiheessa sitä onnistuu kampeutumaan pystyyn ja pesemään hampaat, viemään koiran aamulenkille ja sieltä palattua ruokkimaan koiran ja itsensä. Hieno suoritus! Samassa flowssa voi ehkä vielä saada pyykit koneeseen.

On epäselvää, mitä sen jälkeen tapahtuu. Ehkä keittiö on niin sotkuinen, että aamiaisen jälkeen sitä on siivottava, tai matkalla huussiin huomaa että kasvimaata on kitkettävä ja porkkanat harvennettava, tai on tärkeitä puhuttavia asioita, tai postissa on tullut lehti jota unohtuu lukemaan. Jotenkin aika vain lipuu ja äkkiä kello on kolme iltapäivällä. Siinä vaiheessa vaarana on tippuminen lamauttavaan ajatuskierteeseen, jota ruokkivat itsesyytökset ja epäonnistumisen tunne. Miten taas kävi näin?

Kierteeltä on parasta pelastautua nousemalla ylös ja tekemällä jotain helppoa ja konkreettista, esim. lähtemällä koiran kanssa ulos päivän toiselle lenkille, jos vain kykenee. Mutkikkaammat askareet tuntuvat ylivoimaisilta ja sänkyyn makaamaan jääminen on tuhoisaa. Se voi johtaa syvälle synkkiin ja vaarallisiin hetteiköihin, joista olisi parempi pysyä loitolla, mutta se ei ole helppoa, jos keho on veltto kuin märkä rätti ja sänky vetää puoleensa kuin musta aukko. Sängyn vetovoimaa vastaan taistellessa kuluu tovi jos toinenkin, mutta lopulta se onnistuu.

Ulkoa tultua on taas syytä ruokkia koira ja pohtia, miten saisi itsensä ruokittua – kellohan on jo viisi ja aamiaisesta on aikaa. Ruuanlaitossa ja syömisessä vierähtää kotva.

Kello kuudelta alkaa olla jo sen verran myöhä, että toivo töiden etenemisestä on siltä päivältä aika lailla menetetty. Tätä ei kuitenkaan ole helppo myöntää itselleen. Mitä lyhyemmäksi päivän jäljellä oleva aika käy, sitä enemmän mieli alkaa tinkiä itsensä kanssa siitä, mikä on välttämätöntä. Suihkussa käyminen oli päivän suunnitelmissa ja se olisi kyllä ajankohtaista, mutta sen ehtii huomennakin, tai ylihuomenna.

Kymmeneltä illalla väsyttää, mutta aamulla koneeseen laitetut pyykit ovat siellä edelleen. Nukkumaan meneminen on itse asiassa aika monivaiheinen toimitus, joka auki listattuna tuntuu uuvuttavalta: täytyy laittaa hellalle unohtuneet ruuat kylmään, syödä iltapalaa, viedä koira iltapissalle, pestä hampaat, käydä vessassa ja riisua vaatteet. No, listaa voi karsia – iltapalattakin pärjää eivätkä hampaat yhdestä väliin jääneestä harjauksesta pilalle mene. Jäljelle jääneistä tehtävistä voi yrittää suoriutua pilkkomalla niitä edelleen pienempiin osiin: koiran ulos viedäkseen täytyy nousta ylös (vaikein osuus), pukea kengät ja koiralle valjaat, avata ovi, tehdä pieni lenkki pihalla, riisua kengät ja valjaat ja ehkä pyyhkiä tassut. Saattaa auttaa, jos numeroi vaiheet ja laskee numeroita mielessään samalla kun suorittaa niitä. Tai päättää, että laskee kahteenkymmeneen ja sitten nousee ylös.

Pyykit ovat kuitenkin edelleen ongelma, ne pitäisi jaksaa ripustaa. Mieleen juolahtaa ajatus, että ehkä pyykit voisi vain unohtaa ja laittaa ne aamulla uudelleen pyörimään. Tätä ongelmaa pohtiessa voi vierähtää tunti jos toinenkin, ja lopulta nukkumaanmeno venyy pikkutunneille.

 *

Asiaa ei helpota, että planeetta tuntuu olevan kansoitettu kanssa-asujilla, joille on ilmeisesti suotu jonkinlaisia supervoimia, sillä he kykenevät tekemään kahdeksantuntista (herra paratkoon) työpäivää, hoitamaan koiran ja marsun lisäksi lapsia, ja/tai tekemään kymmenkilometrisiä juoksulenkkejä ja penkkipunnerruksia ja ties mitä sellaista – asioita, jotka kuuluvat johonkin mystiseen rinnakkaistodellisuuteen.

Mutta ei minunkaan elämäni ole (enää) tällaista kuin ajoittain. Olin kesäkuun lomalla ja onnistuin sinä aikana mm. muonittamaan kohtalaisella menestyksellä 60 hengen kesäleirin ja tekemään kaikenlaisia kesäasioita ja viettämään muutenkin aika normaalia elämää. Mutta töihin paluu, tai sen yrittäminen, tuntuu samalla olevan paluu näihin tunnelmiin.