Eilen perjantaina väitöskirja sai odottaa, kun ilmastolakko kutsui. Asiat tärkeysjärjestykseen.
Väsytti. Kotvan harkitsin, olisinko kirjoittanut omaan kylttiini, että "Voisiko tämän ilmastokriisin jo hoitaa, niin ei tarvitsisi kökkiä täällä?" Myös sisäinen ilmastoaktivistini on viime aikoina ollut uupunut.
Tapahtumasta jäi ristiriitainen olo. Paikalla oli tuhansia ihmisiä, joista suurin osa oli lapsia ja nuoria. He olivat tehneet valtavasti mielettömän hienoja kylttejä, ja oli koskettavaa nähdä millä energialla ja tunteella he viestiään välittivät. Jos toivoa on jossain, niin se on näissä nuorissa sukupolvissa.
Toisaalta lasten mielenosoitus hätkähdytti ja suretti: ei tämän näin pitäisi mennä. Ei lasten pitäisi joutua ottamaan vastuuta tällaisista asioista. Missä kaikki aikuiset ovat?
