Metsässä pää sai tuuletusta ja epämääräinen tympeä olotila, joka oli ollut vallalla jo pari päivää, väistyi hetkeksi. Muistin, että tätähän minä haluan tehdä: kävellä metsässä, haistella alkavaa syksyä ja tuntea olevani elossa.
Puhuimme elämistämme ja tulevaisuudensuunnitelmistamme. Ystäväni on hiljattain jättänyt säännöllisen palkkatyön ja elättää nyt itsensä sekalaisilla freelancer- ja keikkahommilla.
Hän kertoi, että nykyään työaika ja vapaa-aika sekoittuvat ja että se tuntuu hyvältä: elämä ei enää jakaudu työaikaan, jolloin palvelee muiden tavoitteita ja lähinnä odottaa että kahdeksan tuntia olisi kulunut, ja vapaa-aikaan, jolloin voi omistautua omille tavoitteilleen. Ystäväni kuvaili toimistotyössä kokemaansa syyllisyyttä siitä, ettei kykene olemaan tehokas läheskään koko kahdeksan tunnin työaikaa. Sitä tuntee jatkuvasti olevansa huono työntekijä.
Tähän samaistuin elävästi. Silloinkin, kun vielä olin terve ja päätoiminen tutkija, suurimman osan aikaa tunsin syyllisyyttä siitä, että en tehnyt tarpeeksi. Koin jatkuvasti jääväni jälkeen tavoitteista ja podin huonoa omaatuntoa siitä, että suuri osa työajasta haaskautui työnteon välttelyyn ja erilaisiin sijaistoimintoihin. Harvoin koin työssä onnistumisen iloa tai tyytyväisyyttä hyvin tehdystä työstä, pikemminkin suhdetta työhön luonnehti välttely, jatkuva syyllisyydentunne, häpeä huonosti tehdystä työstä, valtava stressi deadlinejen alla ja helpotus niiden mentyä.
Koska kykenin parhaimmillaankin olemaan tehokas vain muutamia tunteja päivässä (ellei viimeisiä päiviä tai viikkoja ennen deadlinea oteta lukuun), koin jatkuvasti ”velkaantuvani” työnantajalle. Kirjasin ylös työtuntejani ja pinnistelin, mutta vääjäämättä velka aina kasvoi kauhistuttaviin mittasuhteisiin. Silloin se oli pakko mitätöidä, jotta en musertuisi taakan alle.
Objektiivisesti katsottuna syyllisyyteen tai häpeään ei ollut syytä; työpanokseeni oltiin tyytyväisiä enkä muista koskaan saaneeni erityisiä moitteita mistään. Itselleni oli arvoitus, miksi näin oli, koska olin omasta mielestäni hirvittävän hidas ja saamaton enkä koskaan saavuttanut kaikkia vuosittaisissa kehityskeskusteluissa sovittuja tavoitteita – ainoastaan pakolliset tavoitteet, joilla oli selkeä määräaika. Myös työaikavelka oli lähinnä omassa päässäni, sillä mitään kovin tarkkaa ulkoista työajanseurantaa työpaikallani ei ollut. Pomoa kiinnosti vain se, että työt tulevat tehdyiksi.
Toki tiesin, että julkaisujen viivästyminen vuosienkin ajan tai jääminen kokonaan pöytälaatikkoon oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus ja että väitöskirjojen venyminen liki kymmenvuotisiksi projekteiksi oli työpaikallani aivan tavallista, koska työajasta haukkaavat leijonanosan erilaiset muut projektit ja hankkeet. Nyt kertoisin nuoremmalle itselleni, että ongelmani olivat pääosin rakenteellisia eivätkä henkilökohtaisia ja että koskaan ei tule aikaa jolloin saavutan jonkin ”tarpeeksi tekemisen” tason. Siksi oman mielenterveyden kannalta olisi tärkeää opetella elämään myötätuntoisesti oman aikaansaamattomuutensa, töiden ainaisen keskeneräisyyden ja epätäydellisten lopputulosten kanssa.
Kertoisin myös, että epärealistisiin ja epätäsmällisiin tavoitteisiin kannattaa puuttua, että apua kannattaa pyytää ja että omista fiiliksistä kannattaa puhua. Häpeä ja kasvojen menettämisen pelko esti puhumisen ja usein myös avun pyytämisen. Minunhan pitäisi osata itse.
Ystävä pohti metsässä myös tutkijan työtä, johon hänellä olisi paljon ideoita, jos niitä voisi toteuttaa omista lähtökohdista käsin. Sitten hän puhui tutkimusmatkasta. Kysyin, mitä hän lähtisi tutkimaan ja minne, mutta se ei ollut vielä selvillä. Sanoin, että jos hän lähtee tutkimusmatkalle, minä lähden mukaan.
Haaveilin opiskeluaikoina tutkimusmatkoista jännittäviin paikkoihin. Työelämä ei lopulta vastannut näihin haaveisiin, ja tällä hetkellä minua tuskin edes kelpuutettaisiin terveydentilani takia mukaan millekään tutkimusmatkalle. Miksipä en siis lähtisi ihan omalle tutkimusmatkalle?
Tuli mieleen Erlend Loen romaani ”L”, jossa kaveriporukka lähtee tutkimusmatkalle Tyynenmeren autiolle saarelle. Tavoitteena on todistaa teoria siitä, että saaren ensimmäiset asukkaat ovat saapuneet sinne luistimilla meren ollessa jäässä. Kun todisteet luistinhypoteesille eivät ota löytyäkseen, kaverukset ryhtyvät tutkimaan mm. erilaisten yhteiskuntajärjestelmien toimivuutta.
Ajatus tutkimusmatkasta oli kutkuttava ja tulin siitä hyvälle tuulelle. Hetken aikaa maailma näyttäytyi paikkana, jossa on enemmän mahdollisuuksia ja vähemmän kuormia, esteitä ja umpikujia.
Pulahdimme metsälampeen. Vesi oli viileää ja raikasta. Teki mieli sukeltaa.
