Yksi parhaista saamistani lahjoista on sellainen, jota itse toivoin. Kumppanini askarteli minulle nipun pieniä valkoisia kortteja, joissa on vahaliiduilla piirrettyjä kuvia ja lyhyitä lauseita, esimerkiksi "Minua pelottaa", "Jaksaisitkohan tuoda jotain syötävää", "Masentaa", "Kosketus voisi nyt olla hyvä". Niiden avulla voin kommunikoida, kun olo on vaikea eikä puhuminen tahdo onnistua.
Toipumisen huomaa pienistä asioista. Tänään kaipasin noita kortteja ja vasta kaivatessani niitä tajusin, etten ole tarvinnut niitä pitkään aikaan.
Muutama päivä sitten kävin pitkästä aikaa työpaikalla. Yleensä en käy siellä, koska matka on pitkä ja yksistään matkustaminen edestakaisin haukkaisi leijonanosan päivittäisistä voimavaroistani. Yritän tehdä väitöskirjaa kotoa käsin.
Työpaikalla käymisessä on puolensa ja puolensa. On hyvä nähdä työkavereita ja säilyttää yhteys työyhteisöön. Kun pääsee oman työpöytänsä ääreen, töihin on yleensä helpompi tarttua. Tällä kertaa työpaikalla oli ihan hyvä käydä. Pystyin puhumaan töistä
ahdistumatta ja vastaamaan joihinkin työsähköposteihin.
Toisaalta töissä käyminen rikkoo oman elämänrytmini ja rutiinini. Kotona päivärytmini rakentuu pitkälti koiran varaan. Koira pitää huolta siitä, että käyn ulkona vähintään kolme kertaa päivässä ja koiraa ruokkiessa tulen samalla itsekin syöneeksi jotain.
Yleensä olen saanut suoritettua aamutoimeni viimeistään puoliltapäivin: koira on ulkoilutettu ja meidät molemmat ruokittu. Mutta jos sen jälkeen lähden töihin, olen perillä niin myöhään, että lounasravintola on ehtinyt mennä kiinni ja muilla on iltapäiväkahvin aika. Siinä saattaa lannistua, jos erehtyy vertailemaan muiden päivärytmiä ja työtehoa omaansa.
Töissäkäyntipäivän aamuna huomasin ahdistuksen hiipivän pintaan, kun tuntui että aamutoimien kanssa pitäisi kiirehtiä, jotta ehtisin töihin. Kumppani auttoi suhtautumaan asiaan toisella tavalla: voin ihan hyvin mennä töihin vasta iltapäivällä; lyhytkin käyminen siellä on jo saavutus eikä ole väliä mihin aikaan päivästä se tapahtuu. Hengitin syvään ja yritin tietoisesti välttää kiireen tuntua.
Olin töissä muutaman tunnin ja sen jälkeen kävimme kumppanin kanssa asuntonäytössä. Päivä oli pitkä ja sen jälkeen olenkin ollut kaksi päivää uuvuksissa.
Vaikeinta on edelleen päästää irti suunnitelmista, joita on tehnyt töiden etenemisestä, ja hyväksyä oma alentunut toimintakykynsä. Kun päivä kuluu iltaan eikä töitä olekaan tullut aloitettua, mieleen hiipii herkästi synkkiä ajatuksia. Synkät ajatukset muuttuvat ärtyisyydeksi ja ärtyisyys kiertyy itsesyytöksiksi ja vihaksi itseä ja töitä kohtaan.
Miksi on niin vaikea hyväksyä, että en vieläkään ole oikein kunnossa? Että ehkä on niin, että yhden työpäivän jälkeen tarvitsen kaksi päivää lepoa.
Sitä olen viime vuodet opetellut, ja vieläkin opetteleminen jatkuu, että lempeydellä pääsee parhaiten eteenpäin. Oikeastaan se on ainoa tie eteenpäin. Tänään ei tullut tehtyä mitään, mutta huomenna on uusi päivä.
Hankalaa on se, jos uusia päiviä ei ole varastossa loputtomasti, vaan vastassa on joku kivenkova deadline, jota vasten hutera purteni vääjäämättä paiskautuu. Sellaisessa paiskautumisessa olen saanut itseni rikki monta kertaa, ja sellaisen rikkoutumisen jälkeen kestää pitkään toipua taas siihen kuntoon, että töiden tekemistä on mahdollista edes ajatella.
Siksi oli hyvä huomata, että pystyin puhumaan töistä ahdistumatta. Pystyin tällä viikolla myös kirjoittamaan lyhyen töihin liittyvän tekstin lehteen. Nyt tarvittaisiin viisautta osata välttää uusi rikkoutuminen.
