Ensimmäinen päivä ja aloitan artikkelistani, joka yhä odottaa viimeistelyä. En suin surminkaan haluaisi koskea tähän
sotkuun. Kolmen vartin päästä taistelen unta vastaan, kun aivot
yrittävät kiemurrella pois tilanteesta.
Siirryn yhteenvedon pariin ja alan viihtyä. Ensimmäisenä ja toisena päivänä pääsen hyvään lentoon kirjoittamisen kanssa ja jopa pidän siitä. Väitöskirjalleni ilmestyy parissa päivässä johdanto. Rohkaistun johdannon olemassaolosta ja piirtelen itselleni pieniä pokaaleja.
Kirjastonurkkauksestani avautuu näkymä marraskuunharmaalle merelle ja rantakallioille, ja rantaleppien kiharaiset okset kurottelevat paljaina pilviselle taivaalle. Lyhyt päivä tosin vilahtaa nopeasti ohi ja illalla ikkunan takana on vain mustaa. Virka-ajan jälkeen olen yksin autiossa rakennuksessa. Kerran joku sammuttaa lähtiessään valot.
Paikka ja aika ovat loistavat väitöskirjan kirjoittamiseen. Mitään
muuta tekemistä ei pahemmin ole, joten yhtä hyvin voi istua työn ääressä
iltamyöhään. Marraskuun harmaus ei juuri houkuttele ulkoilemaankaan –
aurinkoisina kevät- tai syyspäivinä sisällä istuminen
tuntuisi huutavalta vääryydeltä. Ulkoiltava kuitenkin on, muuten ei
kestä keho eikä mieli, joten välillä pyöräilen kilometrikaupalla
merenrantaa.
Kirjasto on täynnä vanhoja pölyisiä mappeja, kirjoja ja arkistolaatikoita, tieteellisiä tutkimuksia vuosikymmenten takaa. Availen joitakin laatikoita ja kirjoja huvikseni, summanmutikassa, ja mietin kuka on jaksanut taulukoida kaikki numerot käsin ja tutkia kaiken, ja ovako hekin olleet väsyneitä ja epätoivoisia ja taistelleet unta vastaan, vai ovatko olleet innostuneita ja kokeneet tieteen paloa.
Mukaan varaamani suklaamäärä on alimitoitettu, mutta ruokala huolehtii hienosti vatsani täyteen.
Kolmantena päivänä alan selvästi väsyä. Ruumista kolottaa ja on vaikea jaksaa istua paikoillaan, mieli tulee levottomaksi ja alkaa vikuroida. Työ edistyy hiljalleen, mutta kunnianhimoiset tavoitteeni karkaavat.
Pilvipeite ei rakoile viikkoon. Hyvinä päivinä metsä puhelimessani kasvaa sankaksi, saan tehtyä töitä kolminkertaisesti normaaleihin kotityöpäiviin verrattuna. Loppuviikosta kuitenkin lähinnä väsyttää ja kyllästyttää. Piirtelen yhteenvetoon kuvia, koska se on kivempaa ja helpompaa kuin kirjoittaminen. En jaksa enää pinnistellä, vaikka yhteenvedosta pitäisi pian olla olemassa ensimmäinen lukukelpoinen versio – jäljellä olevat päivät ovat laskettavissa kahden käden sormilla.
Viikon aikana saan kirjoitettua isoja paloja johdantoa ja taustaa, mutta omista artikkeleistani en vieläkään ole kirjoittanut juuri mitään. Niihin palaaminen tuntuu väsyttävältä, koska olen jo kertaalleen kirjoittanut ne. En jaksaisi yrittää selittää samoja asioita uudelleen toisella tavalla.
