Kokouksista on toki hyvässä lykyssä paljon hyötyä. Ne ovat pääasiallinen tieteellisten verkostojen rakentumisen väylä. Saattaa saada uusia ideoita ja tavata ihmisiä, jotka tutkivat samoja asioita kuin itse tutkii ja painiskelevat samojen ongelmien kimpussa kuin itse painiskelee.
Kokoukset koostuvat yleensä puhe-esitelmistä ja posteriesitelmistä. Posteri on eräänlainen juliste, jossa esitellään tutkimusta. Tiettyyn aikaan posterit ovat esillä ja niitä voi kierrellä katselemassa vapaamuotoisesti, ja posterin tehnyt tutkija hengailee teoksensa äärellä valmiina esittelemään sitä kiinnostuneille.
Se ei kuulosta kovin kamalalta, mutta posterisessiot varsinkin suurissa kokouksissa ovat sitä. Korviahuumaava puheensorina ja ihmispaljous posteritelineiden väliin jäävillä ahtailla käytävillä ovat klaustrofobinen yhdistelmä. Se hyvä puoli posterisessioissa on, että jos ei tiedä minne muualle pakenisi, niin voi aina muka katsella postereita tyhjin silmin – tosin siinä saattaa joutua puheisiin posterin esittelijän kanssa.
Olin eilen kotilaitokseni seminaaripäivässä ja muistin taas sen sosiaalisen angstin ja kuinka aivoni tuntuvat sulavan hyytelöksi heti kun joku aloittaa powerpoint-esitelmän. Koska kokouksissa kohtaavat tutkijoiden työminät, aitoja kohtaamisia ei kovin helposti synny. Pahinta on se, miten täytyy esittää kiinnostunutta vaikka yhtään ei kiinnostaisi, ja vastailla kysymyksiin tutkimuksen etenemisestä, vaikka olisi edelliset kolme kuukautta lähinnä maannut sängyssä maailmaa paossa.
Minulla on kokousmatkoilta kyllä myös paljon hyviä muistoja, mutta ne liittyvät tilanteisiin, joissa olen karannut konferenssista omille teilleni. Kokouksessa ummehtuneet aivoni ovat olleet niin haltioissaan siitä vapauden ja seikkailun huumasta, että yksi koko elämäni parhaista muistoista liittyy tällaiseen karkaamiseen. Maailma kokoussalin ulkopuolella näytti niin tuoreelta, elävältä ja mielenkiintoiselta, että katselin lumoutuneena auringon leikkiä puiden lehdillä ja istuin pitkään kuuntelemassa, kuinka pitkä tavarajuna mateli hitaasti metsän siimekseen.
Vastapainoa powerpointeille, Itävalta 2018
Kokouksissa on myös vapaamuotoisempaa ohjelmaa, ainakin pitkä monen ruokalajin kokouspäivällinen ja usein myös jonkinlainen retki. Viimeksi olin tällaisella kokousretkellä tulla aivan epätoivoiseksi. Retki suuntautui läheiseen kansallispuistoon, joka oli häikäisevän kaunis paikka, mutta oppaan johdattamassa ryhmässä olin kuin vankilassa. Tunsin oloni lähinnä kimpaleeksi lihaa, joka kuljetetaan ilmastoidussa bussissa kauniin maiseman äärelle – maiseman, joka on turisti-infrastruktuurilla alennettu pelkäksi ihmisten mielihyvän lähteeksi. Sen jälkeisellä tuntikausia kestäneellä päivällisellä en meinannut kestää olla, vaan karkasin ulos hengittelemään aina ruokalajien välissä.
Kai konferensseissa jotkut myös viihtyvät, mutta he edustanevat jotakin toista ihmislajia.
