Ahdistusvahti huomautti, että mielelläni on taipumus hypätä jyrkänteeltä. Se on osuva kuvaus. Usein tiedostan sen hetken, kun huojun jyrkänteen reunalla, mutta en silti pysty estämään mieltäni putoamasta.
Olen kirjoittanut, etten enää koe olevani masentunut ja niin pääasiassa onkin, mutta en minä kunnossakaan ole. Kun selasin vuoden aikana ottamiani kuvia ja niihin liittyviä muistoja, huomasin, että masennus on tänäkin vuonna ollut uskollinen seuralainen. Sen vierailut ovat harventuneet eivätkä ole kovin pitkäkestoisia, mutta yhä se saapuu kylään, pyytämättä ja yllättäen.
En oikein ymmärrä tällaista puuskittaista masennusta. Kun olin "oikeasti" masentunut, se oli melko vakaa olotila, jossa kyllä oli vaihtelua päivästä toiseen, mutta ei rajua ailahtelua.
Masennuspuuskassa mietin (rotkoon syöksymisen lisäksi) yleensä lääkäriin menemistä ja menisinkin, jos uskoisin siitä olevan jotain hyötyä. Sairaslomaa en tarvitse, terapeutti minulla jo on ja lääkkeitä en halua, ellei ole ihan pakko. En ole erityisen lääkevastainen ja olen syönyt masennuslääkkeitä aiemmin pari vuotta, mutta kynnys aloittaa ne uudelleen on korkea. Ensinnäkin silloin joutuisin myöntämään olevani yhä masentunut. Toiseksi lääkkeiden sivuoireet olivat aloitus- ja lopetusvaiheessa niin ikävät, etten haluaisi käydä niitä läpi uudelleen. Kolmanneksi en koskaan oikein saanut selville, oliko lääkkeistä minulle mitään hyötyä vai ei.
Sitä paitsi jos varaisin ajan lääkäriin, mielialani olisi sinne mennessäni todennäköisesti jo aivan normaali, ja tuntisin oloni vastaanotolla hölmöksi.
Olen nyt toipumassa rajuimmasta masennuspuuskasta sitten kesäkuun. Sellaisen jälkeen elämä täytyy aloittaa varovasti. Täytyy ikään kuin tunnustella, ovatko pää, varpaat ja kaikki sisäelimet yhä oikeilla paikoillaan. Tehdä pieniä asioita varovaisesti ja samalla kuulostella, onko hirviö tosiaan painunut takaisin jonnekin mieleni syviin pohjamutiin.
Kevyt siivoaminen on tällaisina päivinä sopivaa tekemistä. Masennuksen vierailun jäljiltä koti on usein kaaoksessa, ja ulkoinen järjestys luo selkeyttä myös pään sisälle. Täytyy oikoa masennuksen ruttaamat matot, järjestellä sen ympäriinsä viskomat vaatteet ja tavarat. Yksinkertaisia tehtäviä: vien tämän tavaran paikoilleen, viikkaan nämä pyykit, tyhjennän tiskikoneen.
Kun masennus on kylässä, väitöskirja joutuu odottamaan. Masennustoipilaana olen usein kokenut olevani kyllä työkykyinen, jos voisin tehdä yksinkertaisia, kevyitä askareita, kuten järjestellä keksipaketteja kaupan hyllylle. Valitettavasti väitöskirjan kirjoittaminen ei kuulu näihin, eikä työelämän siiloutuminen tue sitä, että kyvykkyyteni keksipakettien järjestelijänä pääsisi oikeuksiinsa silloin kun tutkijan ammatti käy liikaa voimille.
