Blogissa kerron väitöskirjaprojektini loppuvaiheista syksyllä 2019 ja alkuvuodesta 2020. Blogi on olemassa kahdesta syystä, joita seuraavaksi avaan.
*
Ensinnäkään mielenterveydestä ei suomalaisessa tiedeyhteisössä puhuta alkuunkaan tarpeeksi.
Tutkimustulokset jatko-opiskelijoiden mielenterveydestä ovat hälyttäviä. Eri maissa tehtyjen arvioiden mukaan noin kolmasosa tai jopa lähes puolet jatko-opiskelijoista kärsii mielenterveyden ongelmista. Tohtoriopiskelijoiden riski kokea masennusta ja ahdistusta on jopa yli kuusinkertainen muuhun väestöön verrattuna, ja keskimääräistä suuremmassa riskiryhmässä ovat naiset sekä trans- tai muunsukupuoliset. Puhutaan jatko-opiskelijoiden mielenterveyskriisistä.
Samankaltaisia ongelmia on toki korkeakouluopiskelijoilla ja jo lukiolaisilla, samoin jatko-opintovaiheen ohittaneilla tutkijoilla ja nyky-yhteiskunnassa laajemminkin. Belgialaistutkimuksen mukaan jatko-opiskelijoiden riski kärsiä mielenterveysongelmista on kuitenkin huomattavasti korkeampi kuin muilla korkeasti koulutetuilla tai korkeakouluopiskelijoilla.
Olen puhunut useamman tohtorin kanssa ja kuullut tarinoita ahdistavista väitöskirjakokemuksista. Otokseni ei ole järin suuri, mutta hermoromahduksen partaalla käyminen väitöskirjaa tehdessä tuntuu olevan ennemmin sääntö kuin poikkeus. Jos elämässä on väitöskirjanteon lisäksi muitakin mielenterveyttä horjuttavia asioita, voi lopputulos olla tuhoisa.
Tutkimuksissa on havaittu, että keskeinen mielenterveysoireita ennustava tekijä on suhde väitöskirjan ohjaajaan. Muita esiin nostettuja syitä ovat tiedemaailman ankara kilpailu, työsuhteiden epävarmuus sekä akateeminen työkulttuuri, joka kannustaa ylenmääräiseen työskentelyyn. Tilannetta ei helpota se, että mielenterveysongelmista on vaikea puhua avoimesti, koska avoimuuden pelätään heikentävän omia uramahdollisuuksia.
Avoimeen keskusteluun aiheesta en ole suomalaisessa tiedeyhteisössä juuri törmännyt. On sentään Aku Visalan erinomainen kirjoitus Kuinka tutkija voi säilyttää mielenterveytensä rippeet ja siihen liittyvä podcast. Googlatessani löysin myös vuosikymmenen takaisen blogin Tiedettä ja uupumusta, jonka kirjoittajan tuntemuksiin samaistuin paljon. Hän päätyi keskeyttämään väitöskirjansa ja totesi myöhemmin, että "väitöskirjan lopettaminen oli se ratkaiseva askel, joka johti paranemisen tielle".
Visalan kirjoituksessa on paljon kohtia, joihin samaistun elävästi, esimerkiksi tämä:
Koen olevani automaatti, jonka tehtävänä on ratkaista mahdollisimman nopeasti hyvin vaikeita ongelmia riittämättömän ymmärryksen perusteella. Vain harvoin on riittävästi aikaa ja energiaa perehtyä asioihin kunnolla. Aika, jolloin tutkijoilla oli mahdollisuus syventyä vuosikausiksi yhteen ongelmaan ilman julkaisemisen, hallinnon ja rahankerjäämisen painetta, on menneisyyttä. Kunkin projektin loppu tulee kohti kuin juna, jonka matkan jatkumista yritän edesauttaa latomalla hätäpäissäni kiskoja sen eteen. Joskus kiskoja ei vaan löydy ladottavaksi. Lisäksi kiireessä sählääminen tuottaa murskaavan riittämättömyyden tunteen.On surullista, että omassa tutkimusyksikössänikin monet väitöskirjantekijät saattavat painiskella samankaltaisten ongelmien kanssa, mutta kukin painiskelee yksin oman työpöytänsä ääressä ja ajattelee, että ongelmat ovat yksin hänen. Jos katsoo ympärilleen monitilatoimistossa, näkee työhönsä uppoutuneita tutkijoita, joilla kaikilla näyttää menevän ihan hyvin. Ohjaajasuhteissa tai erilaisissa vertaisryhmissäkään ei ole helppoa olla avoin siitä, miten elämässä ja tutkimuksen kanssa ihan oikeasti menee. Paine pärjätä on kova ja kaikkein henkilökohtaisimmista asioista avautuminen vaatii suurta luottamusta.
Koen, että laajemmalle keskustelulle akateemisen uran mielenterveysvaikutuksista on tarvetta. Ja ehkä joku joskus eksyy blogiini ja löytää täältä vertaistukea, jota itse olen netistä etsinyt.
*
Toiseksi tämä blogi on henkilökohtaisen toipumisen ja prosessoinnin väline. Kirjoittaminen ja ilmaisuväylän löytäminen on ollut voimaannuttavaa siitä huolimatta, että toistaiseksi olen jakanut linkkiä blogiin vain muutamille ystäville.
Aikoinaan, joskus kaukaisessa menneisyydessä olin himo-opiskelija. Rakastin opinto-oppaiden selailua, surffailin eri tiedekunnissa mielenkiintoisten kurssien perässä ja tavoittelin aina parhaita arvosanoja. Akateeminen ura oli itsestäänselvyys.
Aloin virallisesti tehdä väitöskirjaani vuonna 2014. Sitä ennen olin jo useamman vuoden ollut töissä samassa tutkimusryhmässä ja ensimmäiset julkaisuni olivat valmiina, joten alkuperäisen aikataulutavoitteen mukaan karonkkaa olisi pitänyt päästä juhlimaan parissa vuodessa.
Niin ei käynyt, vaan väitöskirja on edelleen kesken. Kovin paljon siitä ei enää puutu: lähinnä viimeisen artikkelin lähettäminen lehteen ja yhteenveto.
Väitöskirjavuosiin ovat osuneet henkilökohtaisen elämäni ylivoimaisesti vaikeimmat vuodet, 2015–2016. Tuolloin, keväällä 2015 huomasin, etten pystynytkään venymään töissä samalla lailla kuin ennen. Univaikeudet alkoivat. Jouduin pyytämään lisäaikaa projekteihin ja viimeisten jatko-opintoihin kuuluvien kurssien suorittaminen oli lähes ylivoimaisen tahmeaa. Vietin työpaikalla öitä, koska olin liian uupunut mennäkseni töiden jälkeen kotiin.
Aluksi ajattelin, että vaikeuteni johtuivat yksinomaan henkilökohtaisen elämän ongelmista. Kävin läpi erokriisiä, joka romautti elämäni perustukset. Vasta vähitellen, toipumisen pitkittyessä olen alkanut hahmottaa, miten paljon osuutta työstressillä ja vuosia jatkuneilla epäterveillä työtavoilla on ollut uupumiseeni. Ja edelleen, että epäterveiden työtapojen taustalla ei ole vain henkilökohtaista saamattomuutta vaan monimutkainen sekoitus lapsuudesta asti juontuvia käyttäytymismalleja, persoonallisuuden piirteitä, kulttuurisia syvään juurtuneita ajattelutapoja ja tiedemaailman rakenteellisia ongelmia.
Viime vuodet olen sinnitellyt töissä osa-aikaisten sopimusten, tutkijan työn joustavuuden ja välillä sairaslomien turvin. Välillä on ollut parempia vaiheita, mutta uusien työtehtävien kasautuminen vanhojen päälle on toistuvasti johtanut uuteen ylikuormittumiseen.
Joskus ihmettelen, miksi ylipäätään enää teen väitöskirjaa. Olen monta kertaa halunnut lopettaa ja vähitellen olen luopunut akateemisista urahaaveista. Vaikeimmissa vaiheissa inhosin koko tekelettä niin, että olisin jättänyt homman kesken jo monta kertaa, ellei työpaikalta olisi löytynyt niin paljon ymmärrystä tilanteelleni. Pomoni ei ole ottanut ahdistuneita ilmoituksia irtisanoutumisestani kuuleviin korviinsa, vaan käskenyt huilata.
Sinnittelyn syynä on se "järjen ääni", joka monien eri ihmisten suulla ja omassa mielessänikin vakuuttaa, ettei tässä vaiheessa kannata jättää kesken, kun väitöskirja on jo niin lähellä valmistua. Lisäksi monet ihmiset ovat tehneet töitä keskeneräisten artikkelieni eteen ja tuntisin pettäväni heidät, elleivät artikkelit koskaan valmistu. Toisaalta pelkään, että keskeneräinen väitöskirja jäisi loppuelämäkseni kummittelemaan mielen perukoille, ellen saa sitä valmiiksi.
Irti päästäminen ei ole helppoa ja kokonaan uuden suunnan hakeminen elämälle ottaa aikansa.
*
Tällä hetkellä olen väitöskirjani kanssa toiveikkaammassa tilanteessa kuin aikoihin. Uudelle vaiheelle ja tälle blogillekin alkusysäyksen antoi päätös, jonka tein kumppanini ja terapeuttini tuella viime kesänä, taas yhdestä romahduksesta toipuessani. Päätin, että teen väitöskirjaa vielä vuoden loppuun saakka. Jos onnistun ja saan väitöskirjan esitarkastukseen, niin hyvä. Jos en onnistu, ainakin väitöskirjaprojektille ja sen tuottamalle kärsimykselle on olemassa jokin takaraja.
Päätös merkitsee minulle toivoa siitä, että tulevaisuudessa on muutakin kuin loputonta väitöskirjasuossa rämpimistä. Muut voivat haaveilla post-doc-paikoista, mutta minulle ajatus siitä, että väitöskirjan jälkeen elämässä olisi edessä vain lisää samanlaista suota, tuntuu kauhistuttavalta. Vaikka päätös toisaalta loi tulevaisuuteen kosolti epävarmuutta, joka välillä ahdistaa, sen turvin olen pystynyt taas jatkamaan väitöskirjani tekemistä.
Olen monta kertaa vihannut tutkimustani niin silmittömästi, että ellei siihen liittyvä aineisto olisi lähinnä digitaalisessa muodossa, olisin varmaan repinyt sen, polttanut silpun ja vetänyt tuhkat vessanpöntöstä. Työn ilo on ollut niin kateissa, että en uskonut sitä enää olevan olemassakaan. Voiko tällaisesta lähtökohdasta löytää enää motivaatiota ja intoa työn tekemiseen?
Tällä hetkellä tutkin sitä, miten rakentaa kestävää arkea oman jaksamiseni puitteissa, ja opettelen asettamaan oman hyvinvointini etusijalle. Se tarkoittaa kieltäytymistä ja rajojen vetämistä, riman asettamista alemmas, luopumistakin – taitoja, jotka ovat minulle järkyttävän vaikeita.
En tiedä kumpaa pelkään enemmän: sitä, ettei päätökseni pidäkään ja kuitenkin jatkan tarpomista vuodenvaihteen jälkeen, vai sitä, että se pitää ja väitöskirja tosiaan jää kesken ikuisiksi ajoiksi. Tietysti on myös kolmas vaihtoehto eli se, että väitöskirja valmistuu, mutta syksyn edetessä uskoni siihen on alkanut huveta. Uuden romahduksen riski on myös olemassa, kun aikataulupainetta kasautuu, ja se pitäisi osata välttää.
