No, ammottavia aukkoja työssä ei enää ole, koska häthätää virittelin tekstinriepuja isoimpien tukkeeksi – tuskaiset pari päivää – mutta sen verran hatara tekele on yhä, että rei'istä tuulee läpi.
Sytykettä perfektionismipohdintoihin sain Ronja Salmen podcastista Kympin tytöt. Siinä kuvaillaan kympin tyttöihin liitettyjä mielikuvia: ylisuorittaminen, ylitunnollisuus, kiltteys, itsensä arvottaminen saavutusten ja suoritusten kautta, muitten puolesta tekeminen, "tunne, että mikään ei riitä ja varsinkaan että minä en riitä".
Ohjelmassa pohditaan, että kympin tytöt eivät välttämättä menesty työelämässä yhtä hyvin kuin koulumaailmassa, koska uuvuttavat itsensä tekemällä jokaisen pikkuasian täydellisesti eivätkä osaa sanoa ei tai miettiä, mikä on järkevää ajankäyttöä. Jos on rakentanut itsearvostuksensa numeroiden ja ulkopuolisen palautteen varaan, voi tulla ongelmia, kun ulkopuolelta tuleva vahvistus loppuu. Silloin olisi osattava kertoa itselleen, milloin on tehnyt riittävästi ja riittävän hyvin.
Kuva on karrikoitu, mutta tunnistan siitä itseni monessa suhteessa.
Alaluokilla suhtauduin kouluun ja elämään vielä sopivan löysin rantein. Olin joka toinen päivä myöhässä, koska en oikein ymmärtänyt, että kouluun ehtiminen olisi tärkeää. Vasta yläasteella kymppien keräämisestä muodostui identiteetti. Samalla kaikkosi lapsuuden vapaus ja huolettomuus.
Podcastissa kympin oppilaat näyttäytyvät tunnollisudessaan ja ylisuorittamisessaan vähän tyhminä ja noloina, koska eivät tajua, että helpommallakin pääsisi. Omasta kympin oppilaan näkökulmastani päinvastoin juuri kymppiä huonomman numeron saaminen kokeesta olisi ollut äärettömän noloa ja kolaus itsetunnolleni, koska se olisi uhannut identiteettiäni, tarinaa siitä kuka olen. Olin ujo ja yleensä kaikkien porukoiden ulkopuolella tai laitamilla. Kympit olivat keino saada arvostusta ja eräänlainen turvapaikka – ainakin voin lohduttautua sillä, että olen jossain hyvä.
Tietysti taustalla oli myös aitoa tiedonjanoa, kiinnostusta, uteliaisuutta ja taitoa; nautin uusien asioiden oppimisesta, lukemisesta ja kokonaisuuksien hahmottamisesta. Paljon oli kuitenkin myös pänttäämistä pelkän suorituksen vuoksi. Perfektionisti minussa nauttii siitä, että asiat ovat siististi järjestyksessä ja virheettömiä. Siihen liittyy helposti ahdistavaa pakonomaisuutta, jossa luovuus, vapaus ja ilo kärsivät.
Lukiosta pidin hurjan paljon, mutta löysin sisältäni myös pienen kapinoitsijan. Välillä tunsin olevani sirkushevonen, jota koulitaan esittämään erilaisia temppuja, ja vastustin ulkopuolelta tulevaa ohjailua. Opettelin lintsaamaan ja puuhaamaan tunneilla omiani. En kuitenkaan antanut sen vaikuttaa arvosanoihini; identiteetti oli liian syvään juurtunut.
Olen alkanut ajatella, että koululaitoksen olisi syytä kannustaa ylettömän hyvin suoriutuvia oppilaita suoriutumaan välillä huonommin. Toivon, että itse olisin opetellut sitä taitoa jo nuorempana. Elämässä ei kuitenkaan voi tehdä kaikkia asioita täydellisesti, ei aina edes hyvin. Täydellisyyden tavoittelu on vain tie loppuunpalamiseen, uupumukseen ja masennukseen.
Vaikka persoonallisuuteni kenties altistaa minut loppuunpalamiselle, on samalla muistettava rakenteelliset ongelmat. Työpahoinvointia ei voi kuitata sillä, että jotain on vialla ihmisen korvien välissä. Työelämän pitäisi olla riittävän väljää ja niin hyvin resursoitua, että työt olisi mahdollista tehdä hyvin ilman kohtuutonta stressiä ja loppuunpalamisen riskiä.
Omankin työurani aikana työelämän vaatimukset ovat koventuneet paljon. Tutkimusmaailmassa julkista rahoitusta on leikattu ja paine ulkopuolisen rahoituksen hakemiseen kasvaa. Omalla työpaikallani se on tarkoittanut lisääntyviä tilaustutkimuksia ja konsulttitöitä samalla, kun julkaisutavoitteet jatkuvasti kiristyvät.
Väitöskirjan tekeminen on hedelmällistä maaperää monenlaiselle itsetutkiskelulle. Terapiassa pohdin sitä, miksi juuri omien artikkeleideni viimeistely ja niihin liittyvien osioiden kirjoittaminen yhteenvetoon on kaikkein takkuisinta. Välillä omien artikkelien lukeminenkin on vaikeaa, koska jäätävä itsekritiikki iskee. Haluaisin korjata sanamuotoja ja alan epäillä, onko päätelmissäni mitään järkeä.
Pomoni on kehottanut minua menemään väitöskirjan kanssa ei vain sieltä missä aita on matalin, vaan aidan alitse. Se on kamalan vaikeaa. Olisi paljon vaikeampaa tehdä huono väitöskirja kuin hyvä, koska en haluaisi nimeäni sellaisen kanteen. Väitöskirja nivoutuu liian tiiviisti identiteettiini ja määrittää sitä, kuka olen ja kuinka hyvä olen.
Koulussa minulla oli kymppeihini jännä häpeän ja ylpeyden sekainen suhde, joka liittyi erityisesti muiden ihmisten reaktioihin. Vaikka suoritusten kautta saatu ihailu ja tunnustus tuntui hyvältä, en pitänyt siitä, jos hyvistä todistuksistani tehtiin julkisesti numeroa. Olin kai oppinut, että muissa ihmisissä ne voivat herättää kateutta ja erkaannuttaa. Halusin tulla kohdatuksi tavallisena ihmisenä, en minään ihmelapsena. Samaan tapaan tuleva tohtorin titteli tuntuu jollain tapaa nololta, kankealta, vieraalta ja kummalliselta, sellaiselta johon on vaikea samaistua.
Se on selvää, että tarvitsen uusia tarinoita siitä, kuka olen ja miksi olen arvokas. On harjoiteltava asioiden tekemistä huonosti, sen sallimista itselleen. Olisi virkistävää vaihteeksi identifioitua jotenkin muuten kuin hyvien suoritusten kautta.
Näitä pohtiessani koko arvostelemisen ja suoritusten mittaamisen kulttuuri alkoi tuntua niin mädältä, että teki mieli kasata vanhat koulutodistukseni takkaan ja tuikata ne tuleen. Jäin kuitenkin epäröimään. En halunnut loukata sitä puolta sisälläni, jolle koulusuoritukset ovat olleet tärkeitä ja joka on niistä ylpeä, tai lytätä omia saavutuksiani ja ponnistelujani. Tarve vapautua kahlehtivalta tuntuvasta identiteetistä ei saisi kääntyä itseni halveksumiseksi.
Kun olin huomioinut ja hyväksynyt tämänkin puolen itsessäni, todistusten polttaminen tuntui hyvältä. Ehkä symbolinen ele auttaa raivaamaan pois vanhaa ja tekemään tilaa uudelle.
