Olen saanut viime viikkoina vakiinnutettua jonkinlaisen työskentelyrytmin väitöskirjani kanssa. Useimpina päivinä olen onnistunut tekemään töitä pari kolme tuntia päivässä, ja välillä olen kokenut jopa lievää innostumista. Melkein kuin löytäisi viidakosta kauan sitten sukupuuttoon kuolleeksi luullun eläimen.
Sitten on se pieni ääni, joka kuiskuttaa, että enhän minä tee läheskään tarpeeksi ja että työ etenee aivan liian hitaasti. Muokkasin yhden keskeneräisen artikkelini johdantoa, luin lähdetekstejä ja yritin kirjoittaa uutta tekstiä. Kului useampi päivä, että sain sorvattua johdantoon pari uutta kappaletta.
Kumppanini yrittää valaa uskoa siihen, että väitöskirja voi valmistua vaikka tekisin töitä vain kaksi tuntia päivässä, ja huolehtia siitä että jaksamiseni ja ahdistukseni pysyisivät järkevissä rajoissa. Eilen hän keksi itselleen uuden ammattinimekkeen: ahdistusvahti. Jos joskus meinaan ylittää parin kolmen tunnin tavoitteen, vahti muistuttaa, että kohta pitää lopettaa työt ja tehdä jotain kivaa. (Mitä kivaa sitä ihminen voi tehdä kotonaan?)
Sitten meillä käydään seuraavanlaisia keskusteluja:
Minä (ahdistuneena): En oo tehnyt tänään paljon mitään…
Vahti: Niin mutta eilen teit neljä tuntia. Tänään sun pitäisikin vaan levätä.
Minä: Teinkö eilen neljä tuntia?
Vahti: Teit, ja viikonloppuna kuusi tuntia. Sitäpaitsi lauantaina sä et ees ois saanut tehdä töitä.
Minä: No en mutta aattelin et pitäis koska en tehnyt perjantaina.
Vahti: Eiku lauantait on pyhitetty!
Olen määritellyt lauantait vapaapäiviksi, jolloin on ehdottomasti kiellettyä edes ajatella tekevänsä töitä riippumatta siitä, miten hyvin tai huonosti työt ovat viikolla sujuneet.
Ahdistusvahtia tarvitaan, koska viime vuodet työntekoni on ollut sarja romahduksia. Nyt tarvittaisiin taas taitoa välttää uusi romahdus.
Vaikeinta on oppia, että työt pitäisi lopettaa jo siinä vaiheessa,
kun vielä tuntuu hyvältä. Ja että niiden pitäisikin tuntua pääasiassa
hyvältä.
Vaikeaa on myös ollut opetella sanomaan ei kaikenlaisiin pyyntöihin. Tähän olen viime aikoina saanut tukea pomoltani, joka on kieltänyt ketään vaivaamasta minua millään asialla eikä ollut ollenkaan tyytyväinen, kun taas velvollisuudentuntoisena sotkeuduin samaan projektiin, johon kuntoni romahti keväällä.
Välillä on päiviä, kun uupumus ottaa vallan tai ahdistus nostaa päätään ja työt eivät ota sujuakseen. Usein tällaisia päiviä seuraa siitä, että käyn kaupungissa ja ylikuormitun. Se rikkoo rauhallisen kotirytmini, johon kuuluu muun muassa hidas heräily ja useampi tunti aikaa aamutoimien suorittamiseen.
Taannoin oli esimerkiksi päivä, jolloin kävimme kahdessa asuntonäytössä ja niiden välissä menin töihin, jossa jouduin suoraan kokoukseen niin etten ehtinyt edes syödä lounasta. Lopuksi oli onneksi vielä terapia. Siinä vaiheessa maailma huojui jo uhkaavasti, mutta terapeutin sohvalla silmät kiinni istuessa se vähitellen rauhoittui.
Kun kuormitus uhkaa mennä yli, alkaa tuntua, että maailmassa on aivan liikaa asioita – ne kieppuvat silmissä yhtenä mylläkkänä. Kerran erehdyin menemään Facebookiin. Siellä olivat suloisessa sekasotkussa palavat Amazonin sademetsät, hassut marsuvideot ja puolituttujen lomakuvat. Vähemmästäkin tulee huonovointiseksi.
Ahdistusvahdin ominaisuuksiin kuuluu myös se, että aina välillä se päästelee suustaan viisaita lauseita, kuten "Mitä jos sun hyvinvointi olisi tärkeämpää kuin työt?". Ja jos maailma kovasti keinuu, ahdistusvahdin kainaloon voi mennä hetkeksi turvaan.
Sitten on vielä ahdistusvahdin nelijalkainen apulainen, joka muistuttaa säännöllisin väliajoin tapahtuvan ulkoilun ja syömisen merkityksestä. Viikonloppua vietin kotona kahdestaan koiran kanssa ja meillä oli erinomainen kolmen päivän metsäretkiputki. Kolmantena päivänä metsässä oli omituinen olo, sellainen, että tässä maailmassahan on ihan helppo ja hyvä olla.
(PS. Mitä kivaa sitä voisi tehdä kotonaan? Kysyin tähän neuvoja parilta ystävältäni ja sainkin hyviä vinkkejä, mutta paras oli tämä:
”Voi pitää teekutsut! Silleen että kattaa kivasti vaikka johonkin hassuun paikkaan ja on kutsuilla.”)
