Se ei ihan onnistunut. Väitöskirjan palautuspäivään on reilu viikko, esitarkastajat ovat valmiudessa, kaikki on kunnossa väitöskirjan jättöä varten – kunhan itse jätös vain olisi valmis.
Olen puurtanut viime päivät silmät ristissä. Aivot tuntuvat puuromaisilta, on vaikea keskittyä ja saada työtä edistettyä tehokkaasti. Kuin yrittäisi vuolla lastuja tylsällä puukolla. Vanne kiristää päätä, aivoihin sattuu, mutta sitä ei voi pysähtyä ajattelemaan. Viime yön porskutin menemään yön pimeät tunnit läpeensä kunnes puoli kuuden aikaan aamulla sammuin muutaman tunnin unille.
Kaikeksi onneksi minulla on salainen ase. Kun väitöskirjan jättö on niin lähellä, että sen jo melkein haistaa, ja työsopimus on tänään viimeistä päivää voimassa, voi saada valtavasti energiaa siitä huumaavasta ajatuksesta, että ihan pian kaikki on jo ohi, eikä sen jälkeen edessä ole samaa suota vaan tuntematonta uutta maastoa, kumpuilevia nummia joiden ylle kaartuu huikaisevan avara taivas ja kukkaniittyjä ja salaperäisinä kuiskailevia salometsiä ja ties mitä. (Tai sitten työttömyys ja vanhuus ja leipäjono, mutta sen näkee sitten.)
Sen ajatuksen avulla voi kestää itsensä piinaamisen eräänlaisessa lievän karnevalistisessa hengessä. Yhdistelmä on hieman hämmentävä.
2010-luvun viimeiset päivänsäteet ja päässä sumuinen tunnelma
Mutta nyt on vielä viimeinen suonlämpäre ylitettävänä ja se on märkä ja upottava. Joulun aikoihin keho ja mieli alkoivat osoittaa tuttuja uupumisen merkkejä. Toimintakyky kärsi, sain selittämättömiä itkukohtauksia, välillä tuntui kuin raajoista häviäisi voima kokonaan. Tavarat tuntuivat putoilevan käsistä enkä jaksanut istua pöydän ääressä, vaan virittelin sänkyyn tason niin että voin tehdä töitä puolimakaavassa asennossa.
Kuten yleensä tuppaa käymään, artikkelin viimeistelyssä on ollut valtavasti enemmän työtä kuin arvelin, vaikka kuinka karsisin pois ylimääräistä kunnianhimoa. Olen kuluttanut päiväkausia aineiston kimpussa ja käynyt läpi koko laskentaproseduurin a:sta ö:hön. Paljon aikaa on mennyt siihen, että saan selvitettyä itselleni, mitä oikein olen tehnyt pari vuotta sitten kun olen viimeksi koskenut laskelmiin.
Toivoin että olisin saanut artikkelin lähetettyä tämän vuoden puolella, mutta se ei onnistunut. Ehkä huomenna. Sen jälkeen on vielä viikko aikaa taikoa yhteenvetoon tiivistelmä ja kunnolliset johtopäätökset sekä katsoa ohjaajien kommentteja, joihin paneutumiseen ei siis liiemmin jää aikaa.
Joulua tässä hätäkässä ei niin tullut vietettyä ja uudenvuoden laita on vielä hullummin, mutta ei auta muu kuin ottaa vahinko takaisin ensi vuonna. Silloin kaivan laatikosta kaikki joulukoristeet, askartelen joulukortit, rakennan piparkakkupalatsin ja hukutan ahdistusvahdin gluteenittomiin joulutorttuihin.
Tervetuloa 2020, sinua on odotettu, ja tästä polun mutkasta katsottuna näyttää että edessä siintävät avarammat maisemat kuin takanapäin.
