Masennuksesta

Ennen kuin sairastuin masennukseen, en tiennyt mielenterveyden ongelmista paljoakaan. Vaikka elämässäni on ollut vaikeitakin vaiheita ja olin katsonut läheltä läheisen ihmisen mielen rakoilemista, en ollut koskaan ollut masentunut tai muuten vakavasti sairas.

Viimeisten neljän vuoden aikana olen oppinut masennuksesta paljon. Ei masennusta voikaan oikein ymmärtää muuten kuin oman kokemuksen kautta. Olen oppinut siitäkin, miten masennuksesta toivutaan, sillä en ole enää masentunut. Voin olla surullinen, epätoivoinen ja ahdistunut, mutta en ole enää masentunut. Elämä voi olla vaikeaa ja tuskallista, mutta en ole enää masentunut.

Välillä voin tosin olla masentunut sanan kevyemmässä merkityksessä: mieli on maassa, kaikki tuntuu toivottomalta ja olo on lannistunut ja alakuloinen. En silti ole Masentunut isolla M:llä: olo on ohimenevä ja sille on yleensä jokin nimettävissä oleva syy.

Mistä tiedän, etten ole enää masentunut? Oman kokemukseni mukaan masennuksen pääasialliset tunnusmerkit ovat nämä:

• Masennuksen tuntee, se on aivan omanlaisensa mielen tila. On kuin paksu, raskas, harmaa peitto olisi levitetty koko kokemuksen ylle. Se painaa kaikkea alaspäin ja saa kaiken näyttämään lannistavalta ja toivottomalta. Masentuneena en voi käskeä masennusta pois sen enempää kuin voin kutsua masennusta paikalle silloin, kun en ole masentunut.
• Kyky iloita on kadonnut. Mikään ei jaksa innostaa tai ilahduttaa, sellaiset tunteet kuuluvat jollekin kaukaiselle, vieraalle planeetalle. Ensimmäisiä varmoja merkkejä paranemisestani sain, kun huomasin taas innostuvani asioista.
• Kaikki tuntuu merkityksettömältä. Sängyssä voi maata vaikka iltaan asti, koska millään ei ole mitään väliä. Ei ole väliä silläkään, tuntuuko olo koskaan paremmalta – tämä on ehkä kavalin masennuksen ansoista, koska ei ole motivaatiota tehdä mitään, mikä saattaisi auttaa.
• Kehossa tuntuu äärimmäinen väsymys. On kuin olisi jäänyt katujyrän alle tai juossut maratonin, vaikka ei olisi liikkunut sängystä päiväkausiin. Masentuneelle kehotus lähteä lenkille tuntuu maailman huonoimmalta vitsiltä – sama kuin jos joku ehdottaisi kuuhun hyppäämistä.

Viime vuosina olen oppinut senkin, että väsymystä on montaa lajia ja tarvittaisiin oikeastaan monta eri sanaa näiden kuvaamiseen. Jos sanon, että minua väsyttää, yleisin vastaus on kehotus levätä tai nukkua, vaikka väsymyksessä ei olisi lainkaan kyse unen puutteesta. Masentuneena muistan ajatelleeni, että nyt tiedän, millaista on kun tulee vanhaksi: kun lyhyt pyörämatka onkin ylivoimainen asia, kun vartin kävelyn aikana täytyy pysähtyä lepäämään ja pienistä arkisista askareista tulee ponnistusta vaativia suorituksia.

Haluaisin kertoa jotain siitä, miten masennuksesta toivutaan, mutta rehellisesti sanottuna en tiedä. Jos nyt masentuisin uudelleen, saattaisin olla hitusen viisaampi siinä miten masennuksen kanssa eletään, mutta tuskin osaisin auttaa itseäni paranemaan. Sen tiedän, että masennuksesta toipuminen on ollut pitkä, hidas ja aaltoileva prosessi. Välillä on ollut parempia vaiheita ja sitten taas huonompia, ja toistuvat takapakit syövät uskoa paranemisen mahdollisuuteen.

Masennuin vaikean elämäntilanteen seurauksena ja käsitykseni mukaan paras apu masennukseeni on ollut aika. Vähitellen mieli on työstänyt asioita ja entisen elämän ja entisten ihmissuhteiden jättämään tyhjiöön on tullut uutta elämänsisältöä ja uusia ihmissuhteita. Terapiasta on ollut hyötyä, mutta on vaikea sanoa kuinka paljon. Lääkkeitä kannattanee kokeilla, koska monet saavat niistä apua, mutta itse en tiedä vaikuttivatko ne omaan olooni suuntaan tai toiseen. (Sivuvaikutukset olivat kyllä aloitus- ja lopetusvaiheessa ikäviä.) Tärkeintä ja helpottavinta on kuitenkin se, kun löytää yhteyden muihin ihmisiin, erityisesti ihmisiin jotka todella ymmärtävät.

Vaikka voin paremmin, elämäni ei ole samanlaista kuin se oli ennen sairastumistani. Masennuksen ja uupumuksen varjo vaikuttaa elämääni vielä monin tavoin.

• Stressinsietokykyni on hyvin huono: melko pienikin stressi aiheuttaa voimakkaan kehollisen reaktion, joka tekee minut huonovointiseksi.
• Väsyn aiempaa nopeammin, erityisesti henkisen kuormituksen seurauksena. On yhä päiviä, jolloin joudun kamppailemaan arkisten asioiden kuten hampaidenpesun kanssa.
• Mieli lähtee herkästi vanhoille urille. Pienikin vastoinkäyminen voi saada valtavat mittasuhteet ja tuntuu kuin haluaisi luovuttaa kaiken suhteen. Jos pankkikortti katoaa tai myöhästyn bussista, mieleen voi hiipiä ajatus, että olisi niin paljon helpompaa vain kuolla pois.

Ennen kaikkea työkykyni ei ole vielä lähellekään entisellä tasolla. Pystyn kyllä työhön, jos se on helppoa, konkreettista ja stressitöntä eikä sitä ole liikaa, mutta tutkijan abstrakti ja omaehtoinen työ sopii tähän tilanteeseen kovin huonosti. Itsenäinen työskentely ja oman ajankäytön organisoiminen on normaalioloissakin haastavaa, ja nyt erityisesti tarvitsisin elämään selkeitä ulkopuolelta tulevia rakenteita, jotka tukisivat arjesta selviytymistä.

Masennus on tuhoavaa ja tappavankin vaarallista, mutta se on myös opettanut paljon. Se on opettanut irtipäästämistä, suorittamisesta ja saavuttamisesta luopumista, ja se on ohjannut etsimään syvempiä elämänarvoja ja omannäköistä elämää. Ymmärrän paremmin ihmiselämän synkkiä ja hauraita puolia ja osaan paremmin nähdä asioita niiden näkökulmasta, joille terveys ja liikuntakyky eivät ole itsestäänselvyyksiä.