Aamu on päivän toiveikkain hetki, uusi mahdollisuus. Jos olisi
reipas ja saisi heti aamusta tehtyä vähän töitä, niin loppupäivästä
voisi ehkä tehdä hyvällä omallatunnolla jotain kivaa. Tehtävät asiat
tungeksivat päässä ja etuilevat jonossa. Kaikki ne viestit ja
sähköpostit, joihin ei ole tullut vastattua ja aikaa on kulunut niin
paljon että hävettää, hommat jotka on luvannut tehdä, laskut jotka ovat
maksamatta, retiisit jotka on aikoja sitten suunnitellut kylvävänsä.
Jossain vaiheessa sitä onnistuu kampeutumaan pystyyn ja pesemään
hampaat, viemään koiran aamulenkille ja sieltä palattua ruokkimaan
koiran ja itsensä. Hieno suoritus! Samassa flowssa voi ehkä vielä saada
pyykit koneeseen.
On epäselvää, mitä sen jälkeen tapahtuu. Ehkä
keittiö on niin sotkuinen, että aamiaisen jälkeen sitä on siivottava,
tai matkalla huussiin huomaa että kasvimaata on kitkettävä ja porkkanat
harvennettava, tai on tärkeitä puhuttavia asioita, tai postissa on
tullut lehti jota unohtuu lukemaan. Jotenkin aika vain lipuu ja äkkiä
kello on kolme iltapäivällä. Siinä vaiheessa vaarana on tippuminen
lamauttavaan ajatuskierteeseen, jota ruokkivat itsesyytökset ja
epäonnistumisen tunne. Miten taas kävi näin?
Kierteeltä on
parasta pelastautua nousemalla ylös ja tekemällä jotain helppoa ja
konkreettista, esim. lähtemällä koiran kanssa ulos päivän toiselle
lenkille, jos vain kykenee. Mutkikkaammat askareet tuntuvat
ylivoimaisilta ja sänkyyn makaamaan jääminen on tuhoisaa. Se voi johtaa
syvälle synkkiin ja vaarallisiin hetteiköihin, joista olisi parempi
pysyä loitolla, mutta se ei ole helppoa, jos keho on veltto kuin märkä
rätti ja sänky vetää puoleensa kuin musta aukko. Sängyn
vetovoimaa vastaan taistellessa kuluu tovi jos toinenkin, mutta lopulta
se onnistuu.
Ulkoa tultua on taas syytä ruokkia koira ja pohtia,
miten saisi itsensä ruokittua –
kellohan on jo viisi ja aamiaisesta on
aikaa. Ruuanlaitossa ja syömisessä vierähtää kotva.
Kello
kuudelta alkaa olla jo sen verran myöhä, että toivo töiden etenemisestä
on siltä päivältä aika lailla menetetty. Tätä ei kuitenkaan ole helppo
myöntää itselleen. Mitä lyhyemmäksi päivän jäljellä oleva aika käy, sitä
enemmän mieli alkaa tinkiä itsensä kanssa siitä, mikä on välttämätöntä.
Suihkussa käyminen oli päivän suunnitelmissa ja se olisi kyllä
ajankohtaista, mutta sen ehtii huomennakin, tai ylihuomenna.
Kymmeneltä illalla väsyttää, mutta aamulla koneeseen laitetut pyykit
ovat siellä edelleen. Nukkumaan meneminen on itse asiassa aika
monivaiheinen toimitus, joka auki listattuna tuntuu uuvuttavalta: täytyy
laittaa hellalle unohtuneet ruuat kylmään, syödä iltapalaa, viedä koira
iltapissalle, pestä hampaat, käydä vessassa ja riisua vaatteet. No,
listaa voi karsia –
iltapalattakin pärjää eivätkä hampaat yhdestä väliin
jääneestä harjauksesta pilalle mene. Jäljelle jääneistä tehtävistä voi
yrittää suoriutua pilkkomalla niitä edelleen pienempiin osiin: koiran
ulos viedäkseen täytyy nousta ylös (vaikein osuus), pukea kengät ja
koiralle valjaat, avata ovi, tehdä pieni lenkki pihalla, riisua kengät
ja valjaat ja ehkä pyyhkiä tassut. Saattaa auttaa, jos numeroi vaiheet
ja laskee numeroita mielessään samalla kun suorittaa niitä. Tai päättää,
että laskee kahteenkymmeneen ja sitten nousee ylös.
Pyykit ovat
kuitenkin edelleen ongelma, ne pitäisi jaksaa ripustaa. Mieleen
juolahtaa ajatus, että ehkä pyykit voisi vain unohtaa ja laittaa ne
aamulla uudelleen pyörimään. Tätä ongelmaa pohtiessa voi vierähtää tunti
jos toinenkin, ja lopulta nukkumaanmeno venyy pikkutunneille.
*
Asiaa ei helpota, että planeetta tuntuu olevan kansoitettu
kanssa-asujilla, joille on ilmeisesti suotu jonkinlaisia supervoimia,
sillä he kykenevät tekemään kahdeksantuntista (herra paratkoon)
työpäivää, hoitamaan koiran ja marsun lisäksi lapsia, ja/tai
tekemään kymmenkilometrisiä juoksulenkkejä ja penkkipunnerruksia ja ties
mitä sellaista –
asioita, jotka kuuluvat johonkin mystiseen
rinnakkaistodellisuuteen.
Mutta ei minunkaan elämäni ole (enää)
tällaista kuin ajoittain. Olin kesäkuun lomalla ja onnistuin sinä aikana
mm. muonittamaan kohtalaisella menestyksellä 60 hengen kesäleirin ja
tekemään kaikenlaisia kesäasioita ja viettämään muutenkin aika normaalia
elämää. Mutta töihin paluu, tai sen yrittäminen, tuntuu samalla olevan
paluu näihin tunnelmiin.
