Pääasiassa ajatus herättää toivoa ja hykerryttävää iloa. Tunnelin pää näkyy vihdoin. Olen odottanut tätä hetkeä vuosia ja synkkinä hetkinä luvannut itselleni, että se tapahtuu. Haluni saada keskeneräiset työt valmiiksi on kuitenkin pitänyt minut jumissa, varsinkin kun keskeneräisten töiden päälle kasautuu koko ajan uusia.
Sisäisesti päätös tuntuu päivänselvästi oikealta, siinä ei ole oikeastaan mitään epäselvää. En voi jatkaa terveyteni kustannuksella. En edes olisi tässä pisteessä saamassa väitöskirjaa valmiiksi, jos en olisi tehnyt ratkaisua töitten lopettamisesta, vaan olisin yhä samassa toivottomassa uupumisten ja sairaslomien ja takaisin ponnistamisten kierteessä. En olisi voinut omistaa tätä syksyä ja kevättä sille, että yritän lykätä väitöskirjan maaliin omaan hitaaseen tahtiini.
Päätös on siis selkeä ja kirkas, mutta välillä mieleen hiipii epävarmuutta. Hyvin todennäköisesti minulle olisi ollut tarjolla vakituinen työpaikka tuttujen työkavereiden seurassa – sen sijaan jättäydyn tyhjän päälle. Pelkoa ja epävarmuutta lietsovat monet hyvää tarkoittavat ihmiset neuvoineen ja varoituksineen (voisivatko kaikki hyvää tarkoittavat ihmiset neuvoineen suksia kuuseen). Aivan kuin maailma työelämän ulkopuolella olisi karu ja kalsea paikka, jossa minua odottaa kurja ja yksinäinen vanhuus kynttilänpätkän äärellä kylmää kaurapuuroa syöden, koska uutta työpaikkaahan en taatusti koskaan saa.
Sitten on tietysti koko tämä työorientoitunut yhteiskunta, jossa työkyky ja työmotivaatio ovat jonkinlaisia ihmisarvon mittareita. Ihmiselle, joka ei ole täysin työkykyinen muttei selvästi sairaskaan, ei tunnu olevan paikkaa järjestelmässä. Säädöskiemuroita tavatessa sitä kääntyy hyvin nopeasti perustulon kannattajaksi.
Näissä mietteissä oli onni törmätä sattumoisin kirjailija Elizabeth Gilbertin haastatteluun. Lopussa haastattelija kysyy, onko totta että Gilbert on kerran tuhonnut kokonaisen kirjakäsikirjoituksen, ja Gilbert myöntää sen.
– And it was a very painful truth-telling moment to my publishers to say ”Guess what I have for you? Nothing. And you can’t see what I’ve done, and I can’t tell you when I’m gonna have something, and I don’t know what, if ever.”
And then I spent the next year gardening. Without a plan. And just like faith, I’m just gonna do something else now. I’m just gonna plant things. I don’t know. And it wasn’t like, ”I’m gonna do this and then I’ll have a great idea.” It was like ”I’m just gonna do this. This is fun. Water, plant, watch it grow. This is very fundamental, it’s a lot easier than writing a book. Literally grounding. Getting your hands in the dirt, you know? And then, by the end of that season of the garden, inspiration started to come back and I found it. But I didn’t know I would.
– How do you know the work to do when you don’t know what work to do?
– Something else.
– Yeah, just like, anything else? If it’s over there, you run the other way.
– Something else. And I would suggest doing something with your hands. We’re in our heads so much. And most of us, at this moment of history, we’re so disconnected from our bodies and from the world. And we really do think of our bodies as like a broomstick that we carry a jar with our brain in it around on, you know? And so, I would say anything that you can do to embody work, whether it’s exercise or to make something.
– Physicality.
– I love this story, there’s this author Clive James… He had an enormous failure where he literally bankrupted his family. … So, he lost all his money and he lost all his friends, and it was terrible. … And he fell into severe depression for months and couldn’t even get off the couch, and one day his little daughter came in and said, ”Daddy, I want a bicycle.” And they went and bought a bicycle for her, but he didn’t have any money so he had to buy this junky bicycle. She was embarrassed to ride it around.
And so, he said he’d fix it up for her. So, he fixed it up and he ended up getting all the rust off it and painting it midnight blue. And then he got this other little tiny paintbrush and he painted thousands of tiny stars on it like it was Merlin’s cloak. And she rode off on it and the next day, another little girl in the neighborhood came up and said, ”Can you paint my bicycle the same that you did with your daughter’s?” And then there was a line of kids asking him to paint their bicycles. And he did that for weeks and then he was like, ”You know what? I figured out what I’m supposed to do with my life. I’m supposed to paint bicycles.” ...
So the answer is, go paint bicycles. Just do something else, walk away. Walk away from the thing that’s not working and do something mindless and satisfying.
Samansuuntaisia suunnitelmia mielessäni pyörii ensi vuodelle. Lepäämisen lisäksi haluan tehdä jotain mahdollisimman erilaista, tutustua uusiin ajatuksiin, kokeilla uusia asioita ja tunnustella uusia suuntia. Olla paljon luonnossa, tehdä jotain konkreettista käsilläni, hiljentää tarpeeton ja häiritsevä some-ajan kohina ja keskittyä tärkeämpiin asioihin.
Mutta ensin se väitöskirja, eikä siitä vielä vuodenvaihteessa päästä. Sen jälkeen voi saada elämänsä takaisin.
