Sisältövaroitus: Kuvauksia itsetuhoisuudesta ja kuoleman toiveista
Vietin viikon poissa kotoa, ympäristössä jossa minulla oli loputtomasti aikaa vain olla itseäni varten, makoilla, kuljeskella metsässä päämäärättömästi, sienestää, kirjoittaa päiväkirjaa ja laulaa, ja jossa lisäksi oli hyväksyvä ja rakastava ilmapiiri ja eräs erikoisen viisas ihminen. Kaukana töistä, stressistä ja hälystä, ilman puhelinta, nettiä, uutisia ja kaikkea kuormaa mitä niiden mukana tulee.
Voin aivan äärettömän hyvin. En edes tiennyt tai muistanut, että on mahdollista tuntea olonsa niin iloiseksi ja hyväksi. Teki mieli kajautella keväthuutoja syksynkeltaisessa metsässä. Pystyin myös suhtautumaan ihmisiin avoimesti ja ystävällisesti, kun arkielämässä helposti jurotan, väistelen ja sulkeudun.
Pudotus takaisin arkeen on ollut sitäkin rajumpi. Työt eivät kiinnosta sitten yhtään, artikkelin tekeminen, tai sen yrittäminen, on kuin yrittäisi raahata tonnien painoista kivirekeä. Istuin eilen kirjastossa melkein koko päivän, mutta en saanut mitään aikaan.
Varmaan pitäisi palata kirjoittamaan yhteenvetoa, koska se on helpompaa, mutta artikkelin kanssa alkaa olla kiire.
Ahdistusvahti tuli matkoiltaan takaisin kotiin ja se on ihanaa, mutta samalla tietynlainen uhka henkiselle tasapainolleni. Parisuhteeseen liittyvät hankaluudet ja pettymykset ovat niitä tilanteita, jotka tökkivät traumojani niin että tuloksena on kaikkein vaikeimpia mielentiloja.
Masennus ei ole suomalaisessa yhteiskunnassa enää kummoinenkaan tabu, mutta yksi sen keskeisistä oireista on. Itsetuhoisista ajatuksista on hirveän vaikea puhua (ja kirjoittaa).
Lähimmissä ihmissuhteissa toisen itsetuhoisuus on ymmärrettävästi todella pelottavaa ja ahdistavaa. Itsekin panikoisin, jos joku läheiseni alkaisi puhua omasta kuolemastaan. Siksi tuntuu vahvasti siltä, ettei näin pahoja asioita saa sanoa kuin korkeintaan terapiassa. Kun olen sanonut, olen jälkeenpäin potenut syyllisyyttä siitä kärsimyksestä, jota aiheutan muille.
Koska puhuminen on vaikeaa, kuolema-ajatusten kanssa on yksinäinen olo. Ne eristävät muista ihmisistä oman pään sisälle.
En ole koskaan saattanut itseäni hengenvaaraan tai vahingoittanut itseäni fyysisesti. On ollut vain voimakas ja selittämätön tunne siitä, että on täysin sietämätöntä olla olemassa. Mieli tuottaa erilaisia fantasioita: miltä tuntuisi laskeutua hitaasti tyyneen viileään järveen tai käydä pitkäkseen maahan ja vain maatua pois niin kuin syksyn putoavat lehdet. Tai käynnistää auto ja ajaa täyttä vauhtia päin seinää. Masentuneena ajatukset pyörivät todella paljon näissä fantasioissa ja kuolemassa.
Juuri niin kuin Anni Saastamoinen kuvaa Depressiopäiväkirjoissa: ”Koetin mielessäni taivuttaa sanoiksi oloani siitä, etten vain jaksanut olla olemassa. Että miten loputtoman hankalalta tuntui vain olla olemassa. Miten uuvuksissa pelkkään olemassaolemiseen minä olin.”
Ja: ”Odotellessani jalankulkijoiden valoja vihreäksi saatoin mittailla risteykseen kiirehtivää bussia, sen vauhtia, ja ohimennen ajatella sen eteen astumista. En koskaan tehnyt elettäkään ajatuksen toteuttamiseksi, ennemminkin vain makustelin ajatusta siitä, miten elämä päättyisi bussin alle jäämällä.”
Olemassaolon sietämättömyyden tunnetta on hyvin vaikea kestää ja sen vallassa on hyvin vaikea kyetä auttamaan itseään. Oloa haluaisi helpottaa heittelemällä tavaroita, hakkaamalla itseään päähän tai juoksemalla alasti ulos huutamaan. Impulssit vahingoittaa itseään ovat voimakkaita enkä tiedä, mikä mielen mekanismi minua on suojannut siltä, etten koskaan ole vakavammin toiminut niiden mukaan.
Tiedän kokemuksesta, että todennäköisesti mitään ei tapahdu, koska ennenkään ei ole tapahtunut. Pyörin vain sängyssä tuskaisten ajatusteni kanssa, kunnes viimeistään uni armahtaa. Aivot laittavat itsensä pois päältä vähän kuin buuttaisi tietokoneen, ja aamulla tuntuu erilaiselta. Vaikka tunne on sietämätön, sen tietää menevän ohi samaan tapaan kuin pilvet liikkuvat taivaalla.
Jonkinlainen oman mielen pelko kuitenkin häälyy taustalla: mitä jos...?
Oloa voi hieman helpottaa tieto, että itsetuhoiset ajatukset ikään
kuin kuuluvat asiaan masennuksen kanssa eikä niissä ole mitään
epätavallista tai henkilökohtaista. Se ei tarkoita, että kenenkään
itsetuhoisuutta voisi vähätellä. Masennus tappaa ihmisiä.
Olemassaolon sietämättömyyttä on todella vaikea itsekään ymmärtää
silloin kun tunne ei ole päällä. Erityisen vaikeaa se on siksi, ettei
tunteelle tunnu olevan mitään järkevää syytä. Mikä tahansa pieni,
arkipäiväinen vastoinkäyminen voi tuntua siltä kuin kaikki toivo koko
elämän suhteen olisi menetetty. Voimat valuvat kehosta kuin jos joku
avaisi tulpan kylpyammeesta.
Tuntuu kuin jossain sielun syövereissä luuraisi hirviö, joka välillä nousee ja ottaa vallan kuin herra Hyde.
Muistutuksena itsellenikin: valtakunnallinen kriisipuhelin 09 2525 0111 päivystää joka päivä arkisin klo 09–07, viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15–07.
numerossa 09 2525 0111
vuoden jokainen päivä ja yö.
Aukioloajat:
arkisin klo 09.00–07.00
viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00
numerossa 09 2525 0111
vuoden jokainen päivä ja yö.
Aukioloajat:
arkisin klo 09.00–07.00
viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00
