Viime aikoina on tuntunut siltä, että oloni olisi ihan hyvä, jos voisin laittaa väitöskirjan ja kaikki siihen ja töihin liittyvät ajatukset laatikkoon ja työntää laatikon syvälle mieleni perukoille. Siellä, jossain mielen perimmäisessä takakomerossa se saisi rauhassa homehtua hämähäkinseittien ja ammoin unohtuneiden saksan epäsäännöllisten verbien seurassa.
Harmi kyllä laatikko täytyy kaivaa esille, jos väitöskirjan haluaa saada valmiiksi. Joku osa mielestäni haraa vastaan kaikin keinoin ja sillä on siihen hyvät syyt: laatikon sorkkiminen on vaarallista. Jos sitä raottaa, kaikki sinne sullottu ahdistava mössö levähtää silmille.
Tämän takia töiden aloittaminen tuntuu olevan äärettömän vaikeaa. Heinäkuun alusta asti olen yrittänyt saada avattua yhtä raporttia, jota olisi muokattava ja kommentoitava, mutta pitkälle kolmatta viikkoa meni ennen kuin tänään vihdoin onnistuin saamaan tiedoston auki.
(Työ)sähköpostin avaaminen vasta vaarallista onkin. Se on oikea stressiaarrearkku, josta pongahtavat esiin kaikki ne tekemättömät asiat ja vastaamattomat viestit, jotka olen autuaasti ehtinyt hetkeksi unohtaa. Mieli takertuu niihin ja lähtee herkästi harhapoluille. Ja vaikka kynnyksen silloin tällöin onnistuu ylittämään ja sähköpostit saa luettua, siitä on iloa vain hetkeksi –
sähköpostit eivät lopu koskaan, sama kynnyksen ylittämisen urakka on pian taas edessä.
Kaikkein työläintä työnteossa onkin vellovan ahdistuksen kanssa toimeen tuleminen. Ahdistus tuntuu lievänä oksettavana tunteena, puristuksena kurkussa ja rintakehässä. Vatsassa on samantapainen epävarma olo kuin jos olisi keikkuvassa laivassa. Lievän ahdistuksen kanssa tulee toimeen, mutta jos se voimistuu, pahoinvointi alkaa haitata työntekoa. Äärimmäisessä tapauksessa ruoka ei tahdo pysyä sisällä.
Olen oppinut ahdistuksen hallintaan joitakin konsteja. Helpoin niistä on rauhoittavien äänten kuunteleminen, mieluiten silmät kiinni pimeässä peiton alla. Paras löytämäni ahdistuslääke on tässä. Pimenevän jouluillan tunnelmaan, jossa olkihimmeli pyörähtelee hiljalleen ja lapsi nukahtaa isän syliin, tuntuu tiivistyvän jotain syvästi keskushermostoani rauhoittavaa. Myös sateen ropina ja ukkosen jyrinä toimii. Jos ahdistus on sen luonteista, että mieli kiertyy sen ympärille ja pyörittää ajatuskehää joka johtaa vain syvemmälle ahdistukseen, tarvitaan Antti Holman podcasteja tai jotain muuta, joka harhauttaa ajatukset toisaalle. Hauskat podcastit myös naurattavat ja se on parasta, koska nauraminen rentouttaa.
Niinpä sitten kuuntelen yhtä joululaulua repeatilla kesät talvet, ja työt seisovat.
