Blogin ehkä toiseksi ainoa lukija kyseli, mitä väitöskirjalle kuuluu. No, sille on käynyt hiukan köpelösti. Pään ovat vallanneet sellaiset pitkät sanat kuin ilmanvaihtojärjestelmä, lasikuitutapetti, isännöitsijäntodistus, tasaerälyhennys, korvausilmaventtiili, peruspäiväraha ja työssäoloehto. Ne ovat niin pitkiä, että ei sinne päähän sitten muuta mahdukaan.
Raha-ajatukset herättävät ahdistusta. Ne vievät helposti mukanaan sellaiseen surkastuttavaan tunteeseen, jossa maailma tuntuu kutistuvan samaan tapaan kuin varjot tummuvat ja pitenevät hiipuvan nuotion valopiirin ympärillä. Alkaa palella sisäisesti ja tulee turvaton olo. (Samanlainen ilmiö käsittääkseni selittää kansallismielisen konservatismin nousua: uhkakuvien edessä käperrytään sisäänpäin ja keskitytään varmistelemaan omaa etua ja omaa selviytymistä.)
Se on tietysti pelkkä harhakuva, haitallinen ja täysin naurettava siinä yltäkylläisyydessä, jossa elän. Mutta ihmismieli on sellainen, ja kulttuurimme on taitava ruokkimaan näitä demoneja.
Vaatii ponnistelua ja tietoista vastalääkitystä, että pystyy huitomaan varjoja kauemmas. Vielä enemmän työtä vaaditaan, että voisi avautua käpertymisen sijaan, antaa ottamisen sijaan. Vastalääkkeitä ovat vaikkapa viereen käpertynyt lämmin koiraeläin tai puiden kantaminen liiteristä. Oikeita, juurruttavia asioita, joita ei voi mitata rahassa.
Siksi muistutuksena tarina, jonka toivoisin pysyvän kirkkaana johtotähtenä raha-ahdistuksen hyökyessä päälle.
Mies on nähnyt unta, että hän saisi vaeltavalta kerjäläiseltä jalokiven, joka tekisi hänestä rikkaan. Kuinka ollakaan hän tapaa kylänsä ulkopuolella vaeltavan askeetikon.
”Antaisitko minulle sen kiven?” mies kysyy.
”Hetkinen”, sanoo vaeltaja ja kaivelee reppuaan. ”Onkohan tämä se kivi, josta puhut?”
Mies ei ole uskoa silmiään. Se on timantti – maailman suurin timantti. Hän pitelee timanttia käsissään ja kysyy: ”Saanko minä tämän?”
Mies ottaa timantin ja on suunnattoman iloinen. Hänkin istuutuu puun alle. Siinä hän istuu koko päivän ajatuksiinsa vaipuneena. Illan tullen hän menee sen puun luo, jonka alla vaeltaja istuu, antaa timantin hänelle takaisin ja sanoo: ”Voisitko tehdä minulle palveluksen?”
”Minkä?”
PS. Ei väitöskirjalle vielä kokonaan köpelösti ole käynyt, mutta kiire sen kanssa tulee. Toivottavasti muutaman joulupäivän voisi kuitenkin rauhoittaa väitöskirjastressiltä.
