Toisenkin lauseen voisin kehystää. En yleensä harrasta netissä kiertäviä aforismeja, mutta tämä osui:
You often feel tired, not because you've done too much, but because you've done too little of what sparks a light in you.
Harmi kyllä näiden viisauden sanojen vieminen käytäntöön ei juuri nyt ole kovin helppoa. Olen väitöskirjan kanssa jonkinlaisessa henkisessä krampissa, jossa en kykene työskentelemään kovin tehokkaasti, mutta samaan aikaan on vaikea rentoutua tekemään tai ajattelemaan mitään muuta. Yhteenvedon pitäisi olla jo ohjaajien kommentoitavana, mutta siinä on edelleen isoja aukkoja.
Viime viikko sujui väitöskirjan kannalta heikosti. Kotityöt, koiramäärän tilapäinen kaksinkertaistuminen, asunnonetsintä – tuntuu, että kaikki aika häviää käsistä. (En ymmärrä, miten ihmiset ehtivät käydä töissä.) Olen ollut myös väsynyt. Tein kirjoitusretriitillä viikossa töitä saman verran kuin olen kotona tehnyt kuukaudessa, ja tarvitsisin palautumisaikaa.
Lisäksi työ eksyi hetkeksi sivuraiteille, kun paneuduin artikkeliin, joka ei edes ole tulossa mukaan väitöskirjaan. Syynä oli erään lehden erikoisnumeron deadline. Viimeistä edeltävänä päivänä kaikki tuntui kaatuvan niskaan: olimme lähdössä asuntonäyttöön, koira ripuloi matolle ja yritin kuumeisesti viimeistellä käsikirjoitusta ja miettiä samalla, pitäisikö kanssakirjoittajilta vielä pyytää suostumus artikkelin lähettämiseen ja miten selitän sen, etten ole antanut heille mahdollisuutta kommentoida tekstiä. Samassa sain sähköpostin: deadlinea on pidennetty kaksi kuukautta.
En ollut varma ilahduinko. Olin haaskannut aikaa ja ahdistunut turhaan. Olin myös jo ehtinyt iloita siitä ajatuksesta, että vihdoinkin saisin jonkun keskeneräisistä artikkeleistani pois käsistä.
Toisaalta akuutti stressi helpotti. Pidin ihanan virkistävän vapaaillan: katselin takkatulta, paistoin lettuja ja luin Tove Janssonin kirjeitä. Hetken aikaa oli huolettoman luottavainen olo. Tuntui siltä, että niin kauan kuin maailmassa on narisevia lattialankkuja, takkatulta ja matolla nukkuvia koiria, kannattaa elää.
Sitten ahdistusvahti matkusti pois, kuratassut vähenivät ja elämä vähän rauhoittui. Suunnitelmani oli linnoittautua kotiin: vain minä, koira, väitöskirja ja niin paljon ruokaa, että kestäisin vaikka pienimuotoisen piiritystilanteen.
Kirjoitustyö on kuitenkin tuntunut tahmealta ja näännyttävältä. Olen tekeleeseeni lopen kyllästynyt. Ulkona paistaa aurinko pitkästä aikaa, ohut lumikerros on valkaissut maiseman ja tehnyt jokaisesta kuolleesta heinänkorresta kauniin. Se on ihmeellistä, mutta väitöskirjan kannalta hieman onnetonta. Tekisi mieli viettää päivät jossain aivan muualla kuin kirjoituspöydän ääressä.
Tänään olo on ollut vähän kipeä. Luulen, että se on vain väsymystä ja ylikuormitusta. Pitäisi osata pysytellä poissa somesta ja ilmastouutisoinnin parista. Ilmastoahdistus, niin kuin melkein kaikki muukin elämässä, on lykätty väitöskirjan jälkeiseen aikaan.
Se on kuitenkin toiveikasta, että pää on jotenkin pysynyt kasassa ylikuormituksesta huolimatta. Masennus ei ole pahemmin nostellut päätään ja pystyn edelleen työskentelemään – miten kuten, mutta kuitenkin.
