Kaamosta

Vaikka olotila on syksyn mittaan jatkanut aaltoiluaan, aallot ovat loiventuneet. Pohjat eivät ole yhtä syviä eivätkä kestä yhtä pitkään. Ahdistus elämässä on vähentynyt selvästi, kun ei enää tarvitse ahdistua töistä. Ensimmäistä kertaa vuosiin joulunalusaika ei huku kaikennielevän työstressin alle, ja olen jaksanut tehdä joitakin jouluasioita: havukranssin oveen, piparkakkutalon, käpytontuille pieniä tonttulakkeja.

On ollut usean viikon mittaisia kohtuullisen hyviä aikoja. Niinkin hyviä, että olen välillä alkanut – ehkä, varovasti – uskoa siihen, että hyvinvointi on ihmisen luonnollinen tila, joka palautuu kun kuormittavat asiat poistetaan elämästä.

Kunnes elämä osoittaa, kuinka haurasta hyvinvointini on: ahdistusvahti liukastuu lenkillä koiran kanssa ja murtaa kätensä. Päävastuu kotitöistä ja kokonaisvastuu joulukorttien kirjoittamisesta siirtyy minulle, eikä ahdistusvahti enää voi ojentaa auttavaa kättään silloin kun en jaksa lähteä koiran kanssa ulos. Neljän päivän jälkeen olen liki toimintakyvytön ihmisraunio, jonka päähän ei mahdu yhtään myönteistä ajatusta.

Samalla on vuoden pimein hetki, maailma ulkona on kylmä, pysähtynyt ja kuollut, valoisimmillaankin sumuisen harmaa. Vaikken kai ole erityisesti juuri kaamosmasennukseen taipuvainen, hetken aikaa ihmettelen millaista mielen ja kulttuurin muovautumista vaaditaan, että ihminen sopeutuu elämään näin pohjoisessa sen sijaan, että asuisi jossakin missä ympäri vuoden on värejä, tuoksuja, aurinkoa ja elämää.

Täytyy laskea rimaa. Kunnon ruoka korvautuu eineksillä, koira ei aina pääse kävelylle vaan vain ovenraosta pihalle tarpeilleen. Kaikki ei-välttämättömät toiminnot, kuten suihkussa käyminen ja siivoaminen, lykätään tuonnemmaksi. Tavoitteena on selviytyminen, hengissäpysyminen hankalan ajan yli.

Masennuksen kannoilla hiippailee itsekritiikki, joka kuiskuttaa, että come on, ei voi olla liikaa vaadittu huolehtia kahden aikuisen ja yhden koiran perustarpeista ilman muita velvollisuuksia, kun käytössä ovat kaikki modernin elämän mukavuudet.

Luojan kiitos koira ei ole syntynyt maailmaan minun lemmikikseni vaan olen adoptoinut kodittoman. Voin lohduttautua sillä, että sen sohvalle keskittynyt elämä on joka tapauksessa paljon parempaa kuin koiratarhan häkissä. Ja luojan kiitos olen vailla suuria sitoumuksia, kuten a) työpaikkaa tai b) lapsia, jotka olisivat riippuvaisia minun ailahtelevista resursseistani, vaikka hyvinä päivinä saatan erehtyä haaveilemaan sellaisista. Hyvinä päivinä ja viikkoina sitä tuntee pystyvänsä, ravistaa päätään ja ajattelee, että kuvittelinko vain kaiken.

Jos teen uudenvuodenlupauksia, tiedän mitä ne koskevat. Huomaan selvästi, miten uutisten lukeminen ja somen seuraaminen rapistavat uskoani ihmiskuntaan ja usein kiihdyttävät negatiivisten ajatusten kehää, mutta olen silti koukussa molempiin. "Väsyneenä ei löydy päätöksentekohauista laittaa puhelinta pois", kuten tutkija Suvi Uski toteaa (HS 22.10.2020), ja jatkaa: "Some on suunniteltu sillä tavalla, että se on kaikkien meidän mielestä hyviä puolia täynnä. Meidät on psykologisesti huijattu käyttämään sitä loputtomia aikoja. Jos käyttäisimme somea kohtuullisesti, voisin puhua hyvistä puolista. Some on kuitenkin suunniteltu niin, ettemme voi pysyä kohtuudessa."

Netitön tammikuu?

Paperi

Tohtoriksi valmistumisen viimeinen tehtävä oli jättää tiedekuntaan tutkintotodistuspyyntö. Koska minulla ei ollut varsinaisesti mitään kiirettä saada papereita ulos, lykkäsin tätäkin tehtävää pari kuukautta. Lopulta täytin lomakkeen ja siten virallisesti valmistuin.

Tutkintotodistus tuli postissa. Se oli postilaatikossa ollessaan vähän kastunut, joten laitoin sen karttakirjan väliin suoristumaan. Kuivuneisiin papereihin jäi pieniä ryppyjä.

Todistus ei ole mitenkään erityisen komea, ihan samanlaisen sain valmistuessani kandidaatiksi ja maisteriksi. Olisi siihen jonkun kultareunuksen tai koukerokirjaimia voinut laittaa, kaiken sen työn ja tuskan jälkeen.

Vaikka olenkin viimeiset kymmenen vuotta ollut ensisijaisesti töissä ja tehnyt jatko-opintoja työkseni, käänne tuntuu historialliselta. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun kuusivuotiaana aloitin esikoulun, en ole kirjoilla minkään valtakunnan oppilaitoksessa.

Älkää käsittäkö väärin: olen enimmäkseen viihtynyt opintojen parissa mainiosti. Jos jossain olen hyvä, niin opiskelemisessa. Menneinä vuosina, kun vielä olin opiskelija enkä ahdistunut väitöskirjatutkija, olin yliopistossa kuin lapsi karkkikaupassa: poimin kursseja eri tiedekunnista ja ajattelin, etten koskaan halua pois yliopistosta. Silti tuntuu virkistävältä, ettei tiedossa ole – ehkä enää koskaan – yhtään koetta, tenttiä, opintovaatimusta. Ei tarvitse päntätä, ei osoittaa tietämystään.

Pihlaja

"Mikä on vialla?" kysyi ahdistusvahti aamusella, kun heräsin pirteänä ja hyväntuulisena. "Sunhan pitäisi olla ihan öögh [sängyssä raatona makaamista kuvaava äännähdys]."

Olimme edellisenä päivänä maalanneet uutta kotia yömyöhään ja ajaneet puolenyön maissa vanhaan kotiin nukkumaan.

Mitä tapahtui? Me istutimme pihlajan! Kaivoin uudenkarhealla lapiolla nurmikkoon pyöreän reiän ja siihen syvän kuopan. Kolmenkymmenen, neljänkymmenen sentin syvyydessä lapio törmäsi johonkin kovaan. Kaivoin lisää ja näkyviin tuli jonkinlainen levy. Kuopasta nousi homeinen laudanpätkä, kaakelinkappaleita ja lasinpaloja.

En tiedä innostuisiko kukaan muu moisesta löydöstä, mutta minulle se oli osa ajan kulumisen selittämätöntä ja kiehtovaa mysteeriä, todiste siitä, että tontillamme on joskus ollut jotain muuta kuin mitä siinä nyt on. Pihanurmi kätkee alleen muistoja menneestä ajasta.

Remonttihommat ovat muutenkin tehneet minulle hyvää. Vaihteeksi mieli lepää ja keho puuhailee.

Mutta on tullut harha-askeliakin. Lupauduin tekemään vertaisarvioinnin yhteen artikkeliin, ja kun lehti alkoi lähetellä muistutuksia lähestyvästä deadlinesta, olisin voinut ampua itseäni jalkaan. Miksi hitossa menin taas sanomaan kyllä, kun minun piti oppia sanomaan painokas ei? Ei ei ei!

Kaksi vanhaa tuttua syytä: velvollisuudentunto ja syyllisyys. Kyllähän tiedeyhteisön jäsenenä pitää kantaa kortensa kekoon, minunkin artikkeleitani on joku vertaisarvioinut ja plaa. Lisäksi arviointia pyysi yksi tuttu, jonka muihin pyyntöihin olen antanut vältteleviä ehkä-vastauksia. Vaikka mitään velvollisuutta suostua pyyntöihin ei ole, silti tuntuu kuin olisin hänelle jotakin velkaa.

Hommaan lupautumisesta seurasi aivan kohtuuton ahdistus, joka pilasi monta päivää ja jota käsitellessä meni yksi terapiaistunto. Masennusoireitakin tuli. Harkitsin suostumuksen peruuttamista, mutta luonto ei antanut periksi. Viimeisenä iltana istuin neljä tuntia koneen ääressä ja puursin kasaan köykäisen arvioinnin. (Muuten ehkä hävettäisi, mutta itse artikkelikin oli aika köykäinen.)

Jälkeenpäin olin kuitenkin ihan ylpeä ja tyytyväinen, että sain homman tehtyä. Ahdistus on kaikonnut ja olen taas herännyt hyväntuulisena. Onneksi tuosta virheestä selvisi kuitenkin aika vähällä.

 

Ulkona sataa

Ulkona sataa enkä tiedä mitä tällä päivällä tai elämällä pitäisi tehdä.

Tai tiedän, mitä pitäisi: pitäisi tarkastaa yhden artikkelin vedokset, kirjoittaa toista ja suorittaa vertaisarviointi kolmanteen.

Ongelma on se, ettei mitään noista haluttaisi tehdä tipan tippaa. Elämäni on pakenemista, edelleen. Väitöskirjan valmistuttua ja töiden loputtua paettavaa on vähemmän ja aikaansaamattomuus ei ahdista yhtä paljon, mutta tutkijan töistä ei pääse eroon vain lopettamalla työsuhteen. (Ainakaan jos on yhtä saamarin velvollisuudentuntoinen kuin minä olen.)

En tiedä mikä minua vaivaa. Ei ole hyvä olla vaikkei yleensä kamalan huonokaan. Kun herään, en tiedä miksi nousisin. Aina vain väsyttää. On lievä ahdistus päällä useimmiten. Masennuskin käy kylässä toisinaan, tai ehkä se on näkymättömänä taustalla koko ajan. Laitan pään pensaaseen, vaikka tiedän, että olo kohenisi ottamalla härkää sarvista. Olen harkinnut suihkussa käymistä kolme päivää ja imurointia viikon.

Syyskuussa elämää hallitsee uuden kodin remontointi ja sisustaminen. Ahdistusvahti kannattelee koko projektia, sukkuloi Tori-ilmoitusten parissa viisikymmentä välilehteä yhtä aikaa auki, pohtii kiinteiden ja puolikiinteiden runkopatjojen ominaisuuksia. Minä roikun perässä ja yritän olla hidastamatta vauhtia. Toissapäivänä oli kivaa, kun revin tapettia seinästä. Se oli käytännöllistä ja yksinkertaista puuhaa, märkä tapetti irtosi isoina liuskoina. Minä osaan, minusta on jotain hyötyä. Joinakin päivinä olen kunnostautunut tiskaamisessa.

Kammoan yhä sähköpostiani ja välttelen sitä viikkokausia, mutta osaan tiskata ja laittaa astiat kaappiin, pestä seiniä ja maalata niitä. Ylläpidän välttämättömiä elintoimintoja. Harjoittelen alkeellista kitaransoittoa sovelluksella, joka sanoo "Well done!" ja "Sounding great!". Ulkoilutan koiraa, tai koira minua. Lueskelen käteen osuvia kirjoja tai lehtiä, sivun sieltä, toisen täältä. En ole vieläkään onnistunut hakemaan työttömyyskassasta ansiosidonnaista, neljän kuukauden työttömyyden jälkeen. Pyytäisin ahdistusvahdilta apua, mutta en kehtaa, kun sillä on niin paljon kannateltavaa muutenkin.

Maailma tuntuu kaoottiselta, kärsimyksen täyttämältä ja epävarmalta. Tulevaisuus näyttäytyy katastrofien odotteluna. Ei ole suuntaa, johon pyrkisin. Jos olisi, olisi varmaan myös voimia. Motivaatio ja jaksaminen ovat käytännössä sama asia. 

Saan pian tohtorin paperit, mutta mitä enemmän aikaa väitöksestä kuluu, sitä merkityksettömämmältä koko asia tuntuu. Tulipahan tehtyä, ja sitten on mapissa yksi tutkintotodistus lisää.

Uudessa kodissa on tiskikone. Myös pätevyyteni tiskaajana on uhattuna.

Terapia

Psykoterapiassa käyminen on vaativa laji.

Ensimmäinen kosketukseni terapiaan tapahtui täysi-ikäistymisen kieppeillä, kun tulin kaapista vanhemmilleni. Vaikka heidän paniikkireaktiossa hankkimansa terapeutti vaikutti suhteellisen tolkulliselta eikä välttämättä edes olisi ryhtynyt eheyttämään muka-vinksahtanutta seksuaalisuuttani, menin sinne epäluuloisena kuin jänis kettujen luolaan. Terapeutti puheli tunnin; sen jälkeen keräsin rohkeuteni ja soitin peruuttaakseni seuraavan ajan.

Kelataan reilu vuosikymmen eteenpäin, ja sain psykiatrilta masennusdiagnoosin ja kehotuksen etsiä itselleni psykoterapeutti. Löysin netistä listan sateenkaarimyönteisistä psykoterapeuteista ja laitoin sähköpostia kaikille, joilla oli järkevä sijainti. Suurin osa vastasi, ettei heillä ole tilaa uusille asiakkaille, pari toivotti tervetulleeksi tutustumiskäynnille.

Ensimmäisen ehdokkaan kanssa kemiat eivät kohdanneet. Viimeistään silloin, kun terapeutti kysyi huolestuneeseen sävyyn, että ei kai minulla sentään ole itsetuhoisia ajatuksia, totesin että tämä ei toimi. Terapeutti tuntui jotenkin hauraalta, tuli olo että joutuisin suojelemaan häntä vaikeimmilta olotiloiltani.

Toisen terapeutin luona odotin käytävässä sovittuun aikaan, mutta mitään ei tapahtunut, kukaan ei tullut. Lähdin pois varmana siitä, etten palaa. Vähän myöhemmin terapeutti soitti kovasti pahoillaan sekaannuksesta. Uudesta käynnistä jäi neutraali olo, sellainen, että varmaan tulisimme toimeen ihan ookoo. Aloitin terapian hänen luonaan. Jälkeenpäin harmitti, etten tässä kohtaa nähnyt enemmän vaivaa terapeutin etsimiseen.

Kävin terapeutin luona kahden vuoden ajan kerran tai kaksi viikossa. Puhuimme ainakin alkuun pääasiassa ihmissuhdeongelmista, jotka silloin mylläsivät päässäni. Ajatusten purkaminen kevensi usein oloani ja terapeutin neuvoista oli hyötyäkin. Hän kyseenalaisti ajatusmallejani, kannusti vetämään rajoja ja ottamaan etäisyyttä hankaliin ihmissuhteisiin. Jälkikäteen arvioiden hän oli neuvoineen aivan oikeassa, mutta en silloin osannut ottaa niitä vastaan. Olin liian riippuvainen tärkeimmistä ihmisistäni.

Terapiasuhteeseen rakentui vähitellen epäluottamusta. Koin, että terapeuttini toi usein liian vahvasti esiin omia mielipiteitään ja näkemyksiään. Hän patisti minua taistelemaan masennusta vastaan, olemaan antamatta niin helposti periksi. Masentuneessa mielessäni tämä kääntyi herkästi kehotukseksi ottaa itseäni niskasta kiinni. Terapeutillani tuntui myös olevan agenda saada minut pian taas takaisin töihin, mikä sinänsä onkin Kelan tukeman psykoterapian tarkoitus. Vaistosin sen kuitenkin herkästi hyväksymättömyytenä ja pyrkimyksenä muuttaa minua toisenlaiseksi, mikä nakersi luottamusta, etenkin kun työ oli tässä tapauksessa iso osa ongelmaa.

Lopulta alkoi tuntua, etten enää voinut olla terapiassa täysin avoin. En halunnut kertoa, jos masennukseni oli pahentunut, koska en halunnut myöntää terapeutin olleen neuvoineen oikeassa. Suhteessa ei myöskään ollut tarpeeksi luottamusta siihen, että olisin onnistunut puhumaan ongelmista ääneen. Loppuvaiheessa tuntui että kaikki hyödyllinen sanottava oli sanottu, asioita jauhettu puheen tasolla kyllästymiseen asti; en edelleenkään ollut kunnossa, mutta paha oloni oli jotakin sanatonta ja käsitteetöntä, jotain mihin en pääsisi käsiksi vaikka ravaisin terapeutin luona vielä kolmannen ja neljännenkin vuoden. Lopetin terapian ja olin sen päättymisestä hyvin iloinen.

Suhde nykyiseen terapeuttiini on hyvin erilainen. Hän ei tungettele, pikemminkin päinvastoin, tuntuu varovaiselta sanomisissaan ja tekemisissään ja on äärimmäisen kuunteleva. Tunnen olevani hyväksytty mitä tahansa teenkin, ja se on tärkeää. Terapia on myös sisällöllisesti aivan erilaista kuin aikaisempi ratkaisukeskeinen terapiani. Nyt liikutaan enemmän kehon ja mielen kaikenlaisten omituistenkin liikahdusten ja mielleyhtymien tasolla, ei järjen ja konkreettisten neuvojen tasolla. Joskus avautuu kaikenlaista jännittävää, joskus tuntuu, ettei terapiassa tapahdu mitään järkevää tai hyödyllistä. (Mutta parasta ehkä onkin juuri se, ettei siellä tarvitse tapahtua mitään järkevää ja hyödyllistä.) En ole vielä kahden vuoden terapiasuhteen jälkeenkään valottanut elämäntarinaani terapeutille mitenkään johdonmukaisesti, ainoastaan satunnaisina sirpaleina.

Terapiassa käymisestä on tullut aivan uudella lailla vaativaa. Välillä pelkästään terapeutin kanssa kontaktissa oleminen, nähdyksi ja katsotuksi tuleminen on vaikeaa. En tiedä miten minun pitäisi olla ja mitä tehdä, kun ei ole mitään ”pitäisi”. Kaipaan usein vahvempaa ohjausta ja selkeämpää rakennetta, jotta voisin solahtaa johonkin tuttuun ja turvalliseen tapaan olla terapiassa, mutta sen sijaan terapeutti tuntuu säännöllisesti rikkovan rakenteitani tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoja, joten joudun jatkuvasti kohtaamaan oman epävarmuuteni. Toisinaan uskallan heittäytyä seuraamaan impulssejani ja näyttää haavoittuvampia puoliani, joita en aiemmassa terapiasuhteessa olisi koskaan näyttänyt. Joskus jopa uskallan antaa palautetta.

Terapiasuhteessa ei ole mitenkään helppoa heittäytyä haavoittuvaksi. Aikaisemmin olen paljastanut herkempiä puoliani lähinnä intiimeissä rakkaussuhteissa, mutta terapeutin kanssa pitäisi pystyä samaan, vaikka hän on ihmisenä tuiki tuntematon ja sellaiseksi tavallaan jääkin, koska terapiassa tutustuminen ja avautuminen ei ole vastavuoroista.

Tänään oli taas yhdenlainen terapia, kun istuin terapeutin luona tunnin enkä saanut sanottua mitään. Ahdistus siitä, etten tiedä miten minun pitäisi olla, nousi liian suureksi ja menetin puhekykyni, kuten toisinaan käy kun olen ahdistunut, masentunut tai surullinen. Sen sijaan itkin, ensimmäistä kertaa terapiassa koskaan. Lopussa terapeutti hienotunteisesti avasi tien sille, että saatoin lähteä pois sanomatta mitään. Ehkä tälläkin käynnillä oli joku tarkoitus, vaikka koko loppupäivän olen ollut hirvittävän väsynyt.

 

Bardo

From the outside, transitions always look like a dream to me. I can finally pursue all the ideas I always wanted to. Until I’m in it. And I realize that openness, flexibility and exploration have three close cousins called lack of structure, uncertainty and how-the-hell-did-I-end-up-here-without-a-plan?! (Fabian Pfortmüller, Transition Notes.)

Olen vihdoin onnistunut katkomaan väitöskirjan kahleet ja nyt ajelehdin elämän ulapoilla vailla suurempia velvollisuuksia tai erityistä suunnitelmaa.

Kun elämässä yhtäkkiä on paljon tyhjää tilaa, sen täytteeksi tuntuvat ensimmäiseksi olevan tyrkyllä kaikki negatiiviset tavat ja addiktiot. Viime aikoina olen pohtinut esimerkiksi sitä, miten voisin estää puhelinta valtaamasta puolta elämästäni.

En haluaisi kuulostaa liian pessimistiseltä, koska voin paljon paremmin kuin pitkiin aikoihin, olen huomattavasti rennompi, iloisempi ja vähemmän ahdistunut. Mutta perimmäinen ongelma, ehkäpä myös masennukseni juurisyy on se, että en tiedä, mihin oikeasti haluaisin käyttää aikani, mikä merkitys elämälläni on. En edelleenkään oikein keksi, minkä tekemisestä nauttisin, mikä olisi kivaa. Onko se sitten masennuksen jälkimaininkeja vai mitä, en tiedä. En tiedä.

"Minusta olisi paljon huolestuttavampaa, jos nyt tietäisit mihin suuntaat seuraavaksi", sanoi ahdistusvahti. Tajusin hänen olevan oikeassa ja piristyin.

Ahdistusvahti opetti minulle uuden sanan: bardo. Kuoleman ja jälleensyntymän välitila. Tiibetinbuddhalaisten bardossa ihminen kohtaa menneen elämänsä tekojen seuraukset, mutta myös mahdollisuuksia vapautumiseen.

Pulma on se, ettei suomalaisessa yhteiskunnassa ole mitään instituutiota tai kulttuurista perinnettä, joka tukisi tällaista ei-tietämisen tilaa, välitilassa olemista. Päinvastaisia paineita sen sijaan tulee niin monelta suunnalta, että oma puolustus horjuu. TE-toimiston ammatinvalintaneuvojalta sain kyllä ymmärrystä sille, että loppuunpalamisesta toipuminen on hidas prosessi ja väitteleminen kova ponnistus. Mutta keskusteluissamme puhuttiin silti vain joistakin viikoista, sitten olisi jo syytä ryhtyä pohtimaan työnhakua.

Paha kyllä työpaikkailmoitukset kuulostavat lähinnä ojasta allikkoon joutumiselta, varmalta tieltä nopeaan tuhoon. Osallistut tutkimusrahoituksen hakuun ja johdat omia tutkimushankkeita kansainvälisessä tutkimusympäristössä. Olet innovatiivinen, kehityshaluinen, verkostoitunut ja muutoskykyinen tiimipelaaja, motivoitunut viemään osaamistasi eteenpäin monipuolisessa ja haastavassa tehtäväkentässä.

Sisäinen intuitioni kertoo, että oikea tie olisi lähteä pienin askelin kuulostelemaan sitä, mikä elämässä ylipäätään voisi olla merkitykselliseltä ja hyvältä tuntuvaa. Ja että tarvitaan aikaa, aikaa, aikaa, ja kärsivällisyyttä. Terveys edellä mennään. Jos kahden tai neljän tai kahdeksan vuoden haahuilun jälkeen löydän sen, mitä todella haluan tehdä, ja pystyn tekemään sitä romahtamatta, on se kaikkien kannalta parempi kuin nopea syöksy uuteen työhön, jota en tosiasiassa halua tehdä ja jossa tuskin kestäisin pitkään. Se veisi elämääni vain taaksepäin.

Omalla logiikallani tämä on kristallinkirkasta ja selvää, mutta yhteiskunnan uralogiikalla järjetöntä. Työelämän kelkasta ei parane pudota, takaisin kapuaminen on vaikeaa ja edessä häämöttää työttömyys, syrjäytyminen ja kurjuus.

Kun ympäröivä yhteiskunta ei anna tukea, nykyihminen onneksi löytää kaikkeen vertaistukea vähän Googlea raapaisemalla. The cruel irony of transitioning is that I got into it to have total freedom, but that total freedom is something I’m unequipped to deal with and that might even make me miserable, kirjoittaa Fabian. Hän ehdottaa ratkaisuksi omien rakenteiden luomista: turvallisuutta tuovia rutiineja, tavoitteiden asettamista ja niiden edistymisen seuraamista.

Ensin tarvitsen kuitenkin (lisää) ihan rehellistä lomaa ja aikaa menneen elämän romujen siivoamiseen. Tarvitsen aikaa ilman paineita siitä, että pitäisi jo tietää, ja vankan vartion mieleni muureille kaikkia patistelijoita vastaan. Luulen, että tarvitsisin omaa puolustustani vahvistamaan selkeän päätöksen siitä, etten ota vastaan uutta työtä esimerkiksi vuoteen. Olen onnekas sikäli, että se olisi mahdollista. Silti epäröin, kypsyttelen ajatusta. Entä jos onkin olemassa juuri se oikea työpaikka, josta voisin olla aidosti innostunut, ja se menee minulta ohitse? Entä jos edessä tosiaan on syrjäytyminen ja kurjuus?

Vielä suurempi pelko on kai se, että mitä jos hukkaan tämän etuoikeutetun mahdollisuuden ottaa aikaa itselleni. Että sen sijaan, että kokeilisin uusia asioita, etsisin intohimojani, opettelisin pitämään huolta itsestäni ja kasvaisin ihmisenä, kulutan vuoden katsomalla Youtubesta marsuvideoita ja vajoan sellaiseen rutiinittomaan puuroon, jossa ei enää jaksa edes pedata sänkyään tai lähteä ulos ja kaikki muuttuu sumuksi, jossa energia vain valuu kuiviin. Ulkoiset rakenteet kun kieltämättä tukevat aikaansaamista ja mielen hallintaa, elämän syrjässä kiinni pysymistä.

Väitöskirjablogista alkaa pian aika jättää ja olisi ehkä tarpeen perustaa uusi. Mutta ei ihan vielä – haluan ymmärtää paremmin loppuunpalamistani, masennustani ja niistä toipumista, näissä teemoissa on yhä käsiteltävää.

Ohi

Kukkakimput ovat lakastuneet, rästiin jääneet tiskivuoret raivattu ja villakoirat imuroitu nurkista, ja elämä on palannut arkisiin uomiinsa, jossa väitös ja sen aiheuttamat paineet alkavat onnellisesti painua muistoiksi historian hämäriin. Niinkin onnellisesti, että väitös tuntuu nyt jo aika kaukaiselta asialta – siitä muistuttavat enää nojatuolille lojumaan jääneet mustat vaatteet, joita en ole saanut aikaiseksi panna kaappiin.

Pahin jännitys ja pahoinvointi oli autossa matkalla väitöspaikalle. Otin yhden psykiatrin määräämistä ahdistuspillereistä, ja se joko auttoi tai sitten onnistuneesti kuvittelin sen auttavan. Olin paikalla noin tuntia ennen tilaisuuden alkua yhteyksien testaamiseksi. Kun ne oli saatu kuntoon, vaihdoin vaatteet, halasin ahdistusvahtia ja mittailin kustoksen kanssa yliopiston autioita käytäviä, kunnes oli aika palata saliin.

Yllätys yllätys, mitkään peloistani eivät käyneet toteen. Väitös meni kaikkien muiden mielestä hyvin ja omastakin mielestäni kohtalaisesti. Salissa oli kourallinen ihmisiä säntillisten turvavälien päässä toisistaan, muu yleisö seurasi tapahtumaa etäyhteyden kautta. Vastaväittäjä ruudun takana oli kiltti, kuten unissani, ja kysyi järkeviä kysymyksiä. Pari kertaa ehdin vilkaista salin seinällä roikkuvaa kelloa, mutta muuten tilanteessa ei ehtinyt oikeastaan ajatella mitään muuta kuin vastausta seuraavaan kysymykseen. Jos en ymmärtänyt kysymystä, pyysin toistoa ja sain sitten jostain langanpäästä sen verran kiinni, että pystyin vastaamaan jotakin kysymyksen vierestä.

 

 

Loppupäivä juhlineen meni helpotuksen huumassa, sää oli mitä parhain ja kaikki sujui odotettua paremmin. Söpöt työkaverit olivat tehneet hienon kortin ja antoivat hienoja lahjoja.

En valmistautunut väitöstilaisuuden kysymyksiin juuri lainkaan, en edes lukenut omia artikkeleitani muistinvirkistykseksi. Edeltävän illan käytin paljon tähdellisempiin tehtäviin eli lektion tarpeettomaan viilaamiseen ja väitösbingon laatimiseen. Jälkikäteen arvioituna suurempi valmistautuminen olisikin ollut turhaa, sillä en olisi osannut ennakoida kysymyksiä.

Joitakin päiviä tai viikkoja väitöksen jälkeen oli hiukan epätodellinen olo: nyt se on sitten ohi. Sen ajatteleminen sai aikaan onnentunteen ja energian kuohahduksen suonissa. Ajan kanssa tuokin ilmiö on haalistunut, oleminen on palannut tavalliseksi. Paitsi että elämä on nyt huomattavasti stressittömämpää, kevyempää ja iloisempaa. Olen levännyt, ja lepoa kaipaan edelleenkin. Samalla mieli alkaa herkästi kasata paineita tulevaisuudesta. Täytyy ihan tietoisesti muistuttaa itselleen, että tulevaisuudesta ei tarvitsekaan vielä tietää mitään.

Vähän ennen minua väitellyt, oman väitöskirjansa kanssa loppuun palanut kollega kertoi, että väitöksen jälkeisenä aamuna tuntui siltä kuin olisi kokenut ihmeparantumisen kroonisesta sairaudesta. Oma ihmeparantumiseni tapahtui ehkä jo silloin, kun työsuhde loppui. Paljon ahdistusta herättänyt työsähköpostikin on nyt lakannut olemasta.

Olen joutunut toisaalta jo repimään itseäni lomamoodista takaisin tiedemaailmaan, sillä viimeistelyä odottaa vielä pari keskeneräistä tutkimusta. Myös väitöskirjan viimeiseen artikkeliin piti tehdä vertaisarvioijien vaatimat korjaukset ennen kuin se hyväksytään julkaistavaksi tiedelehdessä. Selvisin onneksi pienillä täsmennyksillä, mutta niidenkin tekeminen oli yhtä tuskaa, mieleni teutaroi kuin aasi joka haraa vastaan kaikilla neljällä kaviollaan. Lopulta lähetin korjaukset kymmenen minuuttia ennen deadlinea kello 0:50 yöllä, muutaman päivän aasipainin ja mielialan romahduksen jälkeen.

Että jos joskus mielenhäiriössä tulee mieleen, oliko töiden lopettaminen ja tyhjän päälle jättäytyminen nyt oikein järkevää, niin muistanpa että kyllä oli. Ettei muuta vaihtoehtoa oikeastaan ollut. Ja ettei ole mikään ihme, että olen lopen väsynyt, kun koko työ vuosien ajan on ollut sitä vastaanhangoittelevan aasin kanssa taistelua, jossa mikään ei tule helpolla. Jotta mitään saisi aikaan, niin ensin on voitettava oman mieleni vastustus, jonka kanssa painimiseen suurin osa voimista kuluukin.

Sain väitöksestä tallenteen, mutta unohdin ladata tiedoston ennen kuin saamani linkki vanheni. Hyvä niin. Väitöspäivä oli odotettua mukavampi kokemus, mutta nyt olen ennen kaikkea iloinen siitä, että se on ohi.

 

Väitöskukat kompostissa

Pahimmat pelot ja salaiset aseet

Väitös on ihan kohta ja alkaa hermostuttaa.

Mikä tässä nyt sitten voisi mennä pieleen, kun väitös on jo käytännössä hyväksytty ja ainoa, mitä minulta vielä vaaditaan on se, että oleilen auditorion edessä kaksi tuntia oikeanlaisissa vaatteissa ja muistan seisoa ja istua oikeissa kohdissa ja lausua vuorosanani? Eihän väitöksiä käytännössä hylätä, vaikka lukisin vastaukseni Kalevalasta takaperin.

No, kaikki tämä:

• Etten osaa vastata yhteenkään kysymykseen ja nolaan itseni julkisesti (tämä lienee väitöspelkojen klassikko!)
  
• Että aivot vain jotenkin lakkaavat toimimasta. Tiedättekö, se ilmiö kun pitäisi tietää mitä on 7 x 8, ja ihan varmasti tietääkin, mutta jos on hermostunut ja joku vielä kyttää vieressä vastausta odottaen, niin aivot menevät täydellisesti lukkoon eikä mistään tule mitään kuin korkeintaan sormilla laskien (ja sittenkin laskut menevät sekaisin ja joutuu aloittamaan alusta neljätoista kertaa).
• Että olen niin hermostunut että oksennan (tätä pelkään usein ennen esiintymistä, koska kuvotuksen tunne on hyvin akuutti, mutta vielä niin ei ole koskaan käynyt).
• Etten ymmärrä vastaväittäjän puhetta esimerkiksi erilaisen korostuksen vuoksi. Ei se mitään, jos joutuu pyytämään toistoa pariin kertaan, mutta jos niin käy jatkuvasti ja tarvitsisin oikeastaan tulkkia, niin paniikki kolkuttelee ovella. Onneksi sain tavata vastaväittäjäni etukäteen (virtuaalisesti), joten tämä ei vaikuta hirveän todennäköiseltä skenaariolta. Mutta entä jos aivoni menevät niin lukkoon, että kaikki puhe vain muuttuu sekavien äänteiden puuroksi korvissani ja tietoisuuteni alkaa loitota jonnekin kauas...?
  
• Että oma ääneni alkaa kaikua internetin syövereissä ja mikrofoneissa niin että kuulen sen häiritsevänä toistona, joka kuulostaa naurettavalta ja tekee puhumisen täysin mahdottomaksi (etäväitöksen ongelmia).
  
• Että vastaväittäjä ei tajua lopettaa ajoissa, eli tavanomaisen noin kahden tunnin kohdalla, vaan jatkaa sallittuun enimmäisaikaan neljään tuntiin asti, ja sitten väitöskahvit jäähtyvät ja kakut muuttuvat helteessä veteläksi mössöksi ja kaikki huolella laaditut suunnitelmat menevät mönkään.
• Että unohdan ottaa lektion mukaan.
• Että joku haluaa väitöksen jälkeis-juhlinnoissa pitää puheen ja minulta odotetaan vastapuhetta enkä ole ollenkaan valmistautunut, koska varsinaista karonkkaahan en järjestä.
• Että olen unohtanut kutsulistoilta jonkun aivan olennaisen henkilön, vaikkapa ohjaajani, joka loukkaantuu verisesti.

Painajaisteni aihe eli pukeutuminen, tai sen puute, ei sentään enää voi realisoitua tosielämässä, koska olen hankkinut läjän mustia vaatteita. Se kävi oikeastaan yllättävän helposti, koska siedettävät vaatteet löytyivät yhdellä kauppareissulla. En pidä niistä mutta en myöskään suunnattomasti inhoa, joten tästä selvitään. Toivottavasti kukaan ei muista ottaa valokuvia.

Koronatilanne on toisaalta helpottanut valmisteluja (ei sentään tarvitse miettiä karonkkapuheita kaiken muun lisäksi) mutta toisaalta lisännyt stressiä. Kenellä on ravintolavaraus tekemättä vielä kaksi päivää ennen väitöstä? Minulla, koska koronan takia ei pitänyt tarvita mitään ravintolaa, mutta sitten erinäisten juonenkäänteiden ja koronatilanteen hellittämisen takia tarvitaankin.

Stressaavinta on ehkä kuitenkin ollut sen miettiminen, keille kaikille väitöksestä pitäisi muistaa tiedottaa, keille pitäisi muistaa lähettää väitöskirjoja, keitä pitäisi muistaa kiittää esipuheessa ja ketkä pitäisi muistaa kutsua juhliin. Olen lähettänyt osan kutsuista niin myöhään, että hävettää.

Lektiokin on vielä kesken. Juhannuksena mökillä melkein kauhistuin, kun tajusin, että eihän lektio olekaan ihan pikkujuttu vaan tässä joutuu vielä oikeisiin töihin. Kahdessakymmenessä minuutissa ehtii lukea hämmästyttävän määrän tekstiä, ainakin neljä tiheästi printattua arkkia. Onneksi sain tekstinsuoltamismoottorin päälle ja lektion kirjoittaminen oli lopulta tehtävistä mukavimpia. Mutta sen kylkeen pitäisi vielä tehdä diaesitys, ja pitäisikö puhetta ehtiä harjoitellakin?

Sitten vielä parhaat aseet, joita olen ajatellut käytää koitoksesta selviytymiseen:

• Entä jos väitöksen onnistumisen mittari olisi se, miten monta kertaa onnistun vastaamaan "En tiedä" tai "Ei aavistustakaan" tai "En ole koskaan ajatellut asiaa"? Miten yksinkertaista, miten rehellistä, miten ihanan vapauttavaa. Voisiko niin vastata vaikka viisitoista kertaa ja silti tuntea itsensä ihan ihmisarvoiseksi ihmiseksi?
• Entä jos väitöksen onnistumisen mittari olisi se, kuinka rakastavasti ja myötätuntoisesti onnistun suhtautumaan itseeni siinäkin tilanteessa, kun kaikki menee pieleen?
• Vastaväittäjääkin varmaan jännittää, ja oikeastaan se on tosi kiva ja rakastettava tyyppi, joka tekee parhaansa auttaakseen minut tohtoriksi.
  
• Paras kaikista, salainen supervoimani joka on kannatellut minua viime viikot: kun tulee tukala tilanne, voin kuiskata itselleni, että mieti, kohta ei enää ikinä väitöskirjaa, ja rintakehään leviää sellainen lämmin ailahdus, joka pakostakin vetää suupielet korviin.
  

Oli miten oli, se on varmaa on että olen onnellinen kun tämä on ohi ja väitös kaikkine etukäteismurheineen on vain haalistuva muisto ja voin keskittyä liottelemaan varpaitani järvessä heinänkorsi suussa.

Valmis

Tämän tekstin kirjoittamiselle ei ole tuntunut löytyvän aikaa, mutta täytyyhän oleelliset käänteet saada tarinaan mukaan: kirja on valmis. Se on jo painettukin ja osin jaeltu. Lipaston alla odottaa jakelua vielä kaksi pahvilaatikollista kirjoja.

Viimeiset päivät väitöskirjan kanssa muuton keskellä olivat rankkoja. Tehtävien asioiden vuori tuntui loputtomalta. Tunsin itseni jonglööriksi, jonka täytyy heittää pallot tarpeeksi korkealle, jotta ehtii ottaa yhden kiinni ennen kuin seuraava putoaa. Kun tavarat olivat uudessa kodissa vihdoin paikoillaan, väitöskirja painossa ja suurin kiire alkoi helpottaa, seurasi syvä mutta onneksi lyhyeksi jäänyt uupumuskuoppa, jossa toimintakyky hetkellisesti katosi.

Parina viimeisenä päivänä luin yhteenvedon vielä kahteen kertaan. Ahdistusvahti antoi kommentteja maallikkonäkökulmasta, kollega auttoi hiomaan tiivistelmiä. Viimeisenä päivänä ennen painoon lähettämistä muistin vielä, että haluan lisätä yhteenvetoon yhden kuvan, jonka piirtämiseen kului muutama arvokas tunti. Myös taitto oli viilattava lopulliseksi. Joka lukukerralla löytyi kaikenlaista uutta korjailtavaa, eikä korjailtava varmaan olisi loppunut ellei aika olisi loppunut. Parannusideoita jäi enkä tiedä olinko vielä valmis päästämään tekelettä käsistäni, mutta olen kai lopputulokseen suhteellisen tyytyväinen.

Kaksi kertaa lyhyt alkukesän yö ehti vaihtua ensin varhaiseksi aamunsarastukseksi ja sitten valoisaksi aamuksi ennen kuin kömmin sänkyyn. Viimeisenä yönä, kun kirja oli aivan lähellä valmistua, sytytin huoneessani kaikki kynttilät. Olihan sentään valmistumassa kuuden ja useammankin vuoden rupeama, joka on määrittänyt elämääni nuo vuodet aivan liikaa.

Painosta lähetetyt vedokset selasin läpi hyvin pikaisesti enkä sen jälkeen ole kirjan kansien väliin paljon katsonutkaan. Enää ei kannata, koska jos kirjassa huomaisi jotain selkeää korjattavaa, niin se vain harmittaisi. Vaikka luulen, että jos jokin jää harmittamaan niin väitöskirjaprojektiin uhratut vuodet, tuskin mikään pieni yksityiskohta.

Materialisoituneita väitöskirjoja

Vaikeinta oli päästää irti esipuheesta, sehän on väitöskirjan henkilökohtaisin osuus. Esipuheessa ovatkin ne ainoat kohdat, joita vielä korjailisin jos voisin, mutta mennyt mikä mennyt.

Miltä nyt tuntuu? Ei oikein miltään, mutta keveämmältä kuin aikoihin. Masennus on tipotiessään eikä edes väitös ole suuremmin ahdistanut, vaikka se tulee kohti kovaa kyytiä. Tekemistä on edelleen paljon, mutta kuitenkin hallittavissa oleva määrä – luojan kiitos en ole nyt päivätöissä. Sen olen pannut tyytyväisenä merkille, että loppuunpalamisen syvimmissä vaiheissa nolliin painunut stressinsietokykyni on jo hyvällä tasolla ja toipuminen siis varsin pitkällä.

Valmistautumiseni väitökseen jäänee melko kevyeksi, koska ei ole aikaa eikä suuremmin mielenkiintoakaan. Olen tyytyväinen siitä, että väitös on kohta ohi ja tapahtuu näin pian kirjan valmistumisen jälkeen, jotta muistan kirjan sisällöstä vielä väitöksessä jotakin. Voin sitten rauhassa unohtaa kirjan teemat ja ajatella muita asioita, joita ei ole ollut tarpeeksi aikaa ajatella, kuten ilmastokriisiä, erakkomunkkien elämää, buddhalaista filosofiaa, elämän tarkoitusta ja tomaatintaimia. Ne ja siemenet odottavat edelleen istutusta viljelylaatikoihin, vaikka kesä on jo pitkällä.

Kohta

Väitöskirjan päivät ovat pian luetut, kuten myös päivät nykyisessä kodissamme. Pakkaan toisella kädellä muuttolaatikoita ja toisella viimeistelen tekstiä. Muuttolaatikoiden pakkaaminen ja purkaminen on ihanan yksinkertaista: laita tavara laatikkoon, ota tavara laatikosta.

Viime päivät olen viettänyt intensiivisesti väitöskirjan yhteenvedon parissa, silloin kun en ole pakannut. Ei voi sanoa että olisin kovasti nauttinut, mutta en ole pahasti ahdistunutkaan – paitsi silloin, kun olen parannellut lähdeviitteitä ja meinannut hukkua kirjallisuuden loppumattomaan suohon. Pidän tekstien viimeistelystä, taiton kanssa nysväämisestä ja yksityiskohtien hiomisesta. Käytin nolottavan paljon aikaa tiivistelmien fontin valitsemiseen.

Yhteenvedon kanssa puljaaminen on siksikin siedettävämpää, että se on melko omannäköiseni teksti, suhteellisen yleistajuinen ja painottuu omiin kiinnostuksenkohteisiini väitöskirjan aiheen asettamissa rajoissa. Samasta aiheesta olisi voinut laatia huomattavasti teknisemmänkin esityksen.

Se hyvä puoli väitöskirja- ja muuttokiireen yhdistelmässä on, ettei ole lainkaan aikaa miettiä väitöstilaisuutta (ts. ahdistua siitä). Näin kuitenkin toisen väitöspainajaisen, samantapaisen kuin ensimmäinen. Tällä kertaa väitös oli alkamassa enkä ollut muistanut pukeutua asianmukaisesti, joten kiisin paniikissa etsimässä mustia vaatteita kaverin vaatekaapista ja tuntemattomien ihmisten naulakoista.

Olin siis väärässä ennakoidessani kahden kuukauden ahdistusputkea: pää on pysynyt ihmeen hyvin kasassa ja ahdistuslääkkeet kaapissa. Stressin iskiessä voin lohduttautua sillä huimalla ajatuksella, että pääsen kirjasta – vuosikausien murheenkryynistä – kohta lopullisesti eroon. Sitten sille ei enää koskaan tarvitse tehdä mitään. Olo on epäuskoisen riemastunut, vähän levoton ja ylivirittynyt.

Toivon tällä hetkellä lähinnä sitä, että pitkä prosessi saisi arvoisensa päätöksen; sellaisen, että kun huomenna lähetän tekstin painoon, minulla olisi sellainen olo, että se on valmis. Vaikka tekstiä voisi hioa loputtomiin eikä siitä koskaan tule täydellistä, haluaisin jonkinlaisen rauhallisen varmuuden siitä, että kirja saa nyt mennä, sen sijaan että joutuisin lähettämään sen kovassa kiireessä ja omasta mielestäni keskeneräisenä.

Luultavasti toiveeni toteutuu, koska tämänkaltaiset projektit käyttäytyvät kuin kaasu: täyttävät tarjolla olevan tilan. Ahdistusvahti istuu parhaillaan olohuoneen viimeisessä jäljellä olevassa nojatuolissa paperipumaska sylissä suorittamassa koelukijan virkaa ja tekee marginaaleihin huomautuksia, jotka toivottavasti ehdin vielä ottaa mukaan lopulliseen versioon.

Joskus sitten, muuton ja väitöksen jälkeen, on aikaa kaikille asioille jotka ovat jääneet ikävästi sivuun, kuten itsestä huolehtiminen, ystävyyssuhteet, metsäretket, liikunta ja kaikki muu elämä.

Kohta kaikki muuttuu.

PS. Ammatinvalintapsykologi vaikutti yllättävän fiksulta ja keskustelusta jäi toiveikas olo. Sain kasan arvojani ja persoonallisuuttani kartoittavia testejä. Yksinkertaisia rasti ruutuun -tehtäviä, ihania kuten muuttolaatikot.

Tassu ja väitöspainajainen

Toukokuun alussa leijuin onnesta kaksi päivää, koska työsopimus loppui. Pelkkä muodollisuus sinänsä, mutta vapautumisen huuma oli valtaisa.

Nyt kuitenkin huuma on ohi, samoin rauhalliset ja suhteellisen huolettomat, koronan hiljentämät kevätpäivät. Ahdistus on palannut voimalla, koska kaksi asiaa: lähestyvä väitös ja koiran kipeä tassu.

Koiran sairastaminen on aina sellainen asia, joka tekee omankin olon surkeaksi. Voisipa sille edes selittää, mitä tapahtuu ja miksi. Varvasluu murtui niin pahasti, että se piti operoida leikkauksella. Toipuminen kestää kauan ja uusiakin leikkauksia saattaa huonolla tuurilla olla edessä.

Uusi väitöspäivä on vihdoin saatu valittua ja aikaa siihen on alle kaksi kuukautta. Nyt tarvitaan viimeinen ponnistus, että kirjan saisi painoon. Muuttokin on ihan kohta edessä.

Koiran leikkauksen aiheuttama rahanmeno sentään motivoi ilmoittautumaan TE-toimistoon. Se on tarttunut toimeen ihailtavan reippaasti ja sain heti puhelinajan ammatinvalintapsykologille. Odotan mielenkiinnolla, vaikka on ihan selvää ettei työnhaku ole nyt päällimmäisenä mielessä. Seuraavat pari kuukautta mennään päivä kerrallaan ja yritetään selviytyä, kaikki muut tavoitteet ovat väitöksen jälkeisen elämän asioita.

Näin ensimmäisen väitöspainajaisen. Siinä väitöstilaisuuteni oli alkamassa enkä ollut valmistautunut mitenkään. En ollut valmistellut lektiota eli väittelijän aloituspuhetta, en opetellut vuorosanojani. En tiennyt mihin minun pitäisi mennä, kunnes löysin kustoksen salin ulkopuolelta. Unen vastaväittäjä sentään vaikutti mukavalta tyypiltä, oikeaa vastaväittäjääni en ole koskaan tavannut.

Sali oli suuri ja siellä oli paljon yleisöä. Keskellä oli puhujanpönttö, jonka molemmin puolin istui väkeä. Kävelin pönttöön ja aloitin: "Hyvä yleisö, arvoisa vastaväittäjä, tervetuloa tähän väitöstilaisuuteen." Sitten en tiennyt, miten jatkaa, ja heräsin silkasta ahdistuksesta.

Nyt olen iloinen siitä, että kaapissa on psykiatrin määräämiä ahdistuspillereitä. Vielä en ole niitä kokeillut, mutta luulen että ne tulevat tarpeeseen ennen kuin väitöksestä on selvitty. Sinänsä uskon kyllä että väitöksestä jotenkin selviää, pahempaa on ehkä sen odottelu.

Masennuksesta (taas)

Sisältövaroitus: Kuolema-ajatuksia

Viruksen myllertämään elämään alkaa jotenkin tottua. Tuoreimmat tartuntaluvut eivät ole koko ajan päällimmäisenä mielessä ja arkeni on pysynyt sen verran muuttumattomana, että välillä koko poikkeustila unohtuu.

Tänään olen mietiskellyt sitä, että pian tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun elämä ja mieli suistuivat raiteiltaan. Synkempiä masennusvuosia on seurannut jo useita toiveikkaampia vuosia. Olen lopettanut masennuslääkkeet ja aloittanut ne uudelleen ja lopettanut taas. Olen kokenut parantuneeni ja olenkin, koska nykyään olen jotakuinkin toimintakykyinen yksilö. Saan vaatteet päälle aamuisin ja kykenen useimmiten harjaamaan hampaani enkä mieti kuolemaa kovin usein.

En oikein tiedä voiko nykyisiä ongelmiani kutsua masennukseksi, koska tuntemani masennus on paljon synkempi olotila, mutta ei ole muutakaan sanaa. Mikään ei ole varsinaisesti vialla, mutta silti jotain isoa on vialla. Koko ajan ikään kuin odottelen sitä, että elämä pääsisi taas käyntiin.

Uusi vuosi on erityinen toiveikkuuden hetki: jospa tämä vuosi olisi se, kun masennus jää vilkuttamaan peräpeiliin. Maanantait ovat myös hyviä päiviä kuvitella, että voisi jättää vanhan taakse ja aloittaa uuden vaiheen elämässä. Sen paremmin vuodet kuin maanantaitkaan eivät toistaiseksi ole lunastaneet odotuksia. Väitöskirjan valmistumiseen ja töiden loppumiseen lataan suuria toiveita, mutta tuskin nekään maagisesti muuttavat kaikkea paremmaksi.

Masennus on vuoristorataa. Kun vuoristoradassa on ylämäki, sitä on toiveikas: tästä se nyt lähtee. Mutta ei lähdekään, vaan uusi syöksy on heti seuraavan mutkan takana.

Miia Moisio kirjoittaa kirjassaan Toivon kirja masennuksesta jotakuinkin niin, ettei masennuksesta toipumisessa ole syytä tyytyä siihen, että on auttavasti toimintakykyinen. Pitäisi pyrkiä siihen, että voi elää täyttä elämää. Matka heikoilta jäiltä rantaan on yhä kesken, vaikka olen kömpinyt ylös avannosta.

Masennusvuosienkin aikana on ollut hyviä jaksoja ja on tapahtunut hienoja ja merkityksellisiä asioita. Verrattuna aikaan ennen masennusta en kuitenkaan koskaan ole palannut takaisin "normaaliin". Esimerkiksi täyden työviikon tekeminen tuntuu edelleen utopistiselta. Arjessa on tarpeeksi työtä, vaikka en tekisi juuri mitään arkiaskareita kummempaa. Kotiarkeni on niin hidasta, että tarvitsisin vuorokauteen ehkä 72 tuntia pysyäkseni "normaalien" ihmisten rytmissä. Herään kahdeksan aikoihin, puoleenpäivään mennessä olen suorittanut aamutoimet ja lounasaika koittaa joskus kuudelta illalla. Tuntuu, ettei tuota rytmiä pysty kovin paljon nopeuttamaan ilman että alan väsyä.

Useimpina aamuina en jaksaisi nousta sängystä. Toisinaan kyllä innostun jostain, mutta keskimäärin motivaatio melkein kaikkeen on hukassa. Tilannetta ei helpota, että niskassa on lasti (työ)asioita, joita en todellakaan haluaisi tehdä, mutta ei motivaatiota ole muuhunkaan elämään kovin helppo löytää. Syömään meneminen on helposti pelkkä aikomus tuntikausia. Sitten menen, kun tulee liian kova nälkä. Yksinkertaiset työasiat odottavat viikkoja. Sähköpostit kasaantuvat vastaamatta. En usein myöskään tahdo jaksaa ihmisiä, edes hyväntahtoisia kuulumisten kyselyitä.

Haluan kyllä elää, koska haluan olla läsnä rakkaideni elämässä. Mutta jos ajattelen kuolemista, tuntuu helposti siltä ettei olisi niin suuri vahinko vaikka elämä loppuisikin tähän. Olisi helpottavaakin laskea kaikki taakat ja lakata pyristelemästä.

Tällaista tämä elämä nyt on, monella tavalla hyvääkin, mutta raskassoutuista. Huone on ollut kamalassa sekasotkussa kaksi viikkoa ja joka päivä suunnittelen siivoavani. Kuvitelmissani tempaisen verhot sivuun, laitan musiikkia soimaan, annan raikkaan kevätilman puhaltaa sisään ja kuuraan kaiken perusteellisesti, mutta tänäänkin aurinko ehti laskea ennen kuin pääsin tuumasta toimeen. Aloitin kyllä yksi päivä yhdestä nurkasta, mutta sekin on vielä kesken, toisena päivänä keräsin pyykit lattialta koneeseen.

Ei tämä kestosaamattomuus sinänsä niin haittaa ja ehkä masennus pitää vain hyväksyä osaksi elämää, mutta omat ja muiden ihmisten odotukset tuottavat hankaluuksia. Lupaan tehdä tai kuvittelen tekeväni asioita, joita en kuitenkaan saa tehtyä. Ahdistusta lisää se, etten pysty selittämään kenellekään, miksi en saa lupaamiani asioita tehtyä, vaikka olen fyysisesti terve ja muutenkin yleensä päälle päin suht normaalin oloinen.

Aamukävelyillä

Kuljemme koivikon läpi pellolle, josta tulvavesi tekee keväisin lintujärven. Koira kiertelee tutkimassa pellonlaidan pajupusikoita. Neljä laulujoutsenta kaartaa ylitsemme muodostelmassa sulautuen osittain taivaan vaaleanharmaaseen utuun, niiden töräykset kaikuvat ilmassa.

Venevalkamassa kahdella joutsenella on pieni sula, jonka ne ovat omin voimin pitäneet avoimena koko pitkän pakkasyön. Yritän kiertää niiden ohi häiritsemättä. Seuraavana päivänä koko järvi aaltoilee vapaana, tuuli nostattaa vaahtopäitä. Ennätyslauhan talven pienet yritelmät eivät pitkään jaksa pitää kevättä otteessaan.

Jatkan matkaa. Pellonreunassa on kolmihaarainen koivu, jonka juurelle tapaan istahtaa mietiskelemään. Tässä vaiheessa koira lähtee omille teilleen, haistelemaan ojanreunoja ja tutkimaan peltojen läpi virtaavan puron varressa olevaa pientä metsikköä. Välillä kiikaroin sen menoa, kun se kahlaa tulvavedessä ja kulkee pientareita pitkin kuono maassa. Se on vapaa ja näyttää ihan villieläimeltä.

Lumihiutaleita leijuu harvakseltaan ilmassa, niistä huokuu rauhaa. Tai aurinko paistaa lämpimästi kasvoilleni ja ensimmäiset kevääseen heränneet perhoset lepattavat kauhtuneen heinikon yllä.

Hetken kuluttua koira palaa ja jää luokseni makoilemaan ja katselemaan laillani maailman menoa, yksinäisen variksen lentoa, töyhtöhyyppien soidinta tai tiaisten pyrähtelyä koivikossa. Sen kirsu liikahtelee tuoksujen tahdissa.

Koira ei lähde enää, vaan odottaa minun lähtöäni. Joskus se tylsistyy ja alkaa vinkua, ja heittelen sille nakinpaloja kauhtuneeseen heinikkoon. Sillä tavoin saan vielä hetken rauhallista istuskeluaikaa.

Jossain vaiheessa nousen ja koira nousee myös. Kuljemme omia reittejämme, minä ja koira, ja tapaamme kotipihalla. Jos koira tulee jälkeeni, se tulee etsimään minut liiteristä. Tunnemme toistemme tavat.

Sitten menemme yhdessä aamupalalle.

*

Olen kiitollinen jokaisesta tällaisesta aamusta. Ne ovat tällä hetkellä koko poikkeusarkeni kulmakivi ja aivan keskeisiä sekä minun että koiran mielenterveydelle. Olen niistä kiitollinen myös siksi, että niiden aika on pian ohi. Pian vihreys räjähtää esiin, pelloille ilmestyvät traktorit ja linnut alkavat rakentaa pesiään. Silloin koiran vapaus on hetkeksi mennyttä, enkä itsekään suuntaa enää aamuisin koivikkoon. Ei koira ymmärtäisi miksi se ei voi juosta niin kuin ennen. Ei se onneksi myöskään murehdi tulevia.

Koivikkoaamut ovat luetut siksikin, että joudumme muuttamaan kevään loppuun mennessä. Tässä maailmantilanteessa, jossa kaikki on epävarmaa ja epävarmuus vain kasvaa päivä päivältä, kodin lähteminen alta oli aika raskas uutinen. Saimme tiedon eilen, ja vieläkin tuntuu kuin kaikki voima olisi valunut raajoista pois. Ei meillä ole hätää, vähitellen aukeaa uusia polkuja ja uusia suunnitelmia luodaan, mutta nyt en jaksa oikein muuta kuin olla.

Virus

Väitöskirja otti ison harppauksen eteenpäin, kun esitarkastajien lausunnot tulivat. Ne olivat hämmentävän kehuvia, ehdotetut muutokset lähinnä kosmeettisia. Vastaväittäjä on valittu ja väitöspäiväkin alustavasti päätetty. Väittelylupa on siis pian taskussa ja jäljellä on lähinnä muodollisuuksia, joista suurin on tietysti väitöstilaisuus.

Sitten tuli virus ja suisti raiteiltaan koko planeetan suunnitelmat, myös minun väitökseni. Yliopiston ohjeiden mukaan väitöstilaisuuksia ensisijaisesti lykätään, mutta kuinka kauas tulevaisuuteen, sitä ei kukaan tiedä. Toinen vaihtoehto on, että väitös järjestetään etäyhteyksien avulla niin että fyysisesti koolla on alle kymmenen henkilöä. Nämäkin ohjeet tosin voivat muuttua milloin tahansa virustilanteen mukaan.

Hetkeksi jo innostuin etäväitöksestä ja kuvittelin itseni väittelemässä verkkarit jalassa kotisohvalla. Väitöstilaisuuden kammottavista pukeutumissäännöistä luistaisin mieluusti kuin koira veräjästä, jos vain voisin. Tarkemmin asiaan perehdyttyäni intoni lopahti: tilaisuus järjestettäisiin joka tapauksessa yliopiston tiloissa, koolla olisi itseni lisäksi vähintään arvosanalautakunta ja tilaisuus striimattaisiin yleisölle, joten muodollisuuksista tuskin pääsisi lipeämään.

Jos väittelen pandemiarajoitusten aikana poikkeusoloissa, juhliakaan ei voi järjestää. Perinteistä pönötyskaronkkaa en kaipaa, mutta jollain tavalla virstanpylvästä olisi mukava juhlistaa. Ystäväni kyllä visioi jo etäkaronkkaa musiikkiesityksineen ja puheineen, joita varten tarvittaisiin lasinkilistysnappi. En ole täysin vakuuttunut.

Kaikki on siis auki ja tilanteen selkenemistä odotellessa yritän saada kirjani painokuntoon. Ensin täytyisi kuitenkin kaivaa jostain tarmoa, jolla saisin itseni tökkimään tekelettä edes jonkinpituisella tikulla. Pitkän tauon jälkeen se on vaikeaa ja antipatiat muitakin työasioita kohtaan korkealla.

Väitöstilaisuutta olen pelännyt siitä lähtien, kun joskus ehkä alakouluikäisenä minulle valkeni, että sellaisia on olemassa. Esiintymiskammoni on onneksi haalennut vuosien varrella sen verran, että uskon hengissäselviytymismahdollisuuksieni olevan kohtalaiset, vaikka epäilenkin, etten osaa vastata yhteenkään kysymykseen.

Kauas on pitkä matka

Jos haluaa kauas, esimerkiksi tarpeeksi kauas löytääkseen auringon ja kesäisiä lämpötiloja, ja jos ei halua matkustaa niin, että fossiilisten polttoaineiden voimin singahtaisi toiselle puolelle maapalloa, täytyy taittaa matkaa hitaammin.

Silloin tietää myös jotain siitä, mitä kodin ja kaukaisen paikan välissä on: Kaupunkeja täynnä ihmisiä. Lisää kaupunkeja täynnä ihmisiä. Uusia maita täynnä kaupunkeja täynnä ihmisiä. Kokonaisia mantereita täynnä maita, täynnä kaupunkeja täynnä ihmisiä.

Kaupunkien väleissä on maatalousmaata ja laidunmaata. Oliivipuita tai viiniköynnöksiä siisteissä suorissa riveissä silmänkantamattomiin.

Sitten kun on kaukana, tietää olevansa kaukana, ja tietää että kotiin päästäkseen on kuljettava yhtä pitkä matka takaisin. Se voi tuntua pelottavalta, jos voimavarat ovat vähissä ja matkustaminen tuntuu raskaalta.

Euroopassa maateitse matkaa taittaessa myös maailman epäoikeudenmukaisuus tulee iholle. Näkee ne kodittomat ihmiset, jotka nukkuvat öitään puistoihin ja kadunkulmiin levitetyillä pahveilla huopiin kääriytyneinä. Historian vääryydet tulevat silmille myös, jos niihin kiinnittää huomiota, esimerkiksi katsomalla varpaisiinsa.

 

Klemens, Alfons ja Louise. Trier, Saksa.

Välillä maailman kärsimyksen paljous tuntuu musertavalta. Ja tämä on Eurooppa, hyväosaisten manner, jonne päästäkseen ihmiset kuolevat raja-aitoja vasten ja hukkuvat Välimeren aaltoihin. Vähän hävettää matkustaa samaisen meren yli, kun se on itselle niin hävyttömän helppoa.

Näkee kylläkin myös kaikenlaista hauskaa ja mielenkiintoista, lapsia leikkimässä ja mummoja puistonpenkeillä parantamassa maailmaa, lammaslaumoja jotka pysäyttävät liikenteen ja merenrantojen suuria aaltoja. Rakastan seikkailua ja sytyn matkoilla helposti liekkeihin uusien paikkojen tutkimisesta. Ei ole mitään virkistävämpää vuosia jatkuneen masentelun keskellä kuin se, jos saa hetkeksikin kiinni intohimon hännänpäästä.

Minä ja masennus olemme vanhastaan tuttuja matkakumppaneita. Uusien paikkojen viehätys on usein kannatellut syvissäkin masennustiloissa. Ulkona kävelemisessä ja löytöretkeilyssä on sellaista taikaa, että mieliala kohoaa melkein väistämättä, jos vain kykenee pääsemään liikkeelle.

Masennus on kuitenkin haastava matkakaveri. Yksin vieraassa maassa voi tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi, eikä apua ole lähellä. Matkustus itsessään on raskasta, varsinkin jos taittaa pitkiä matkoja maitse, ja on raskasta vaihtaa paikkaa ja selvittää miten arkiset tarpeet hoidetaan uudessa vieraassa ympäristössä. Omien voimavarojen ennakoiminen on vaikeaa, joten liian kunnianhimoisten suunnitelmien kanssa saattaa joutua pulaan.

Kotoa pois pääseminen auttaa irrottautumaan suoritettavien asioiden kuormasta, mutta matkailusta tulee helposti myös suorituspaineita. Kun on nähnyt paljon vaivaa ja käyttänyt rahaa päästäkseen jonnekin, tuntuu että siellä pitäisi tehdä jotain muutakin kuin maata raatona sängyssä itkemässä, vaikka ehkä tarvitsisi juuri sitä.

Tällä matkalla en joutunut pärjäämään yksin, ahdistusvahti hoiti lähes kaikki käytännön järjestelyt. Toisaalta en voinut yksin määrätä matkan tahtia. Mielialani seilasivat rajua vuoristorataa. Oli hauskoja päiviä ja tavallisia päiviä ja päiviä, kun en kestänyt muiden ihmisten seuraa ja iltoja kun väsytti niin etten jaksanut harjata hampaita.

Innostuksen lisäksi matkoilla kulkee herkästi kannoilla merkityksettömyyden tunne. Turismin monet muodot ärsyttävät. Jos matkailu on pelkkää nautintokeskeistä elämysten metsästelyä, josta ympäristö ja paikallinen kulttuuri kantavat haitat, se alkaa nopeasti kumista onttouttaan ja kolkuttaa omaatuntoa.

En usko matkusteluun, mutta uskon matkaan. Uskon siihen, että matka voi muuttaa ihmistä ja auttaa näkemään asiat uudesta perspektiivistä. Sellainen matka on ennen kaikkea henkinen kokemus. Tällä matkalla keskinäinen suhteemme lujittui ja saimme inspiraatiota sen pohtimiseen, millaista elämää haluamme elää. Haaveilen pitkästä kävelymatkasta koiran kanssa, sellaisesta joka alkaisi kotiovelta ja kestäisi viikkoja tai kuukausia. 

Tie vain jatkuu jatkumistaan
ovelta mistä sen alkavan näin.
Nyt se on kaukana edessäpäin
jos voin, sitä joudun seuraamaan
jaloin uupunein vaeltaen
kunnes se taas tien suuremman kohtaa
paikassa johon moni polku johtaa.
Mihin sitten? Tiedä en.

(J.R.R. Tolkien)

 

 

Tuuli lennättää vaahtopalleroita merenrannalla. Portugali.

Puskutraktorin kaipuu

Enemmän kuin mitään muuta kaipaan nyt TILAA. Haluaisin raivata kaikki ikävät velvollisuudet pois kiusaamasta, työntää ja tuuppia ja hutkia. Viimeiset työprojektit ovat kuin haudasta nousevia zombeja, joita yritän vähemmän lempeästi survoa pois tieltä.

Välillä tilan tarve on suorastaan epätoivoista ja saa tuntemaan syvää vastenmielisyyttä zombeja kohtaan. Ei työni ehkä oikeasti ihan niin vihattavaa ole, mutta sattuupahan olemaan itseni ja tilan välissä.

Välillä päätään nostaa epäilys, että mitä sitten kun kaiken on vihdoin saanut raivattua pois ja tilaa on paljon. Hiipiikö tilaa täyttämään masennus ja ahdistus vai alkavatko siellä hiljalleen itää ja versoa toisenlaiset siemenet, kuten toivon? Epäilykseen auttaa runo, johon hiljattain törmäsin.

Do not try to save
the whole world
or do anything grandiose.
Instead, create
a clearing
in the dense forest
of your life
and wait there
patiently,
until the song
that is your life
falls into your own cupped hands
and you recognize and greet it.
Only then will you know
how to give yourself
to this world
so worth of rescue.

(Martha Postlethwaite)

Väliaikaista tilaa on onneksi tiedossa jo pian, kunnollista tilaa joutuu odottamaan kesään saakka. Siihen, kun väitös on kaiken toivon mukaan takanapäin.

Smoothieindikaattori ja ajatuksia masennuksen hoidosta

Sisältövaroitus: Negatiivisuutta ja masentuneisuutta 

Väitöskirjan loppurutistuksen aiheuttaman ylivireen jälkeen olotila tuntuu kääntyneen pysyvämmin alavireiseksi. Negatiiviset ajatukset kiertävät kehää, ärsyynnyn helposti, en jaksa vuorovaikutustilanteita. Sosiaaliset suhteet menevät alamäkeä ja mieluummin olen yksin – eipähän tarvitse kantaa syyllisyyttä siitä, että olen huonoa seuraa.

Jos väitöskirjan tekeminen altistaa masennukselle, niin sitä ilmeisesti tekee myös väitöskirjan valmiiksi saaminen. Väitöskirjan jälkeinen masennus on jonkinmoinen käsite päätellen hakutuloksista, joita löytyy hakusanoilla "postdoctoral depression", "post PhD blues" tai vastaavilla. Tosin omalla kohdallani on hiukan aikaista masentua väitöskirjan valmiiksi saamisesta, kun se ei ole vielä valmis.

Viime päivinä on vaivannut myös sellainen henkisen huonovointisuuden piirre, jota kutsun sisäiseksi paleluksi. On ikään kuin henkisesti kohmeessa, keho on lukossa, rinnassa on tunnoton jäämöhkäle ja liikkumattomuuteen jämähtää herkästi niin että on vaikea selviytyä sängynpohjalta ylös. Sisäistä palelua lisäävät monenlaiset asiat, jotka ruokkivat turvattomuuden tunnetta ja alakuloa: huonot uutiset, epäonniset sattumukset (löytämäni kissa kuoli kun vein sitä eläinlääkäriin, koira loukkasi tassunsa lasinsiruun, asuntokaupat eivät ota sujuakseen), kritiikki (ulkoinen tai sisäinen), yhteiskunnallinen ilmapiiri, kireät verkkokeskustelut, kilpailu, harmaa ja lumeton talvikeli.

Sisäisesti palellessa tulee tarve pitää itsensä ulkoisesti lämpimänä. Käännän pattereita kuumemmalle kuin olisi ekologisesti järkevää ja hautaudun kaksinkertaisten peittojen alle, mutta vaikka ulkoinen lämmitys helpottaa oloa vähän, syvällä olevaa kohmetta se ei sulata. Siihen parhaita vastalääkkeitä olisivat välittäminen, rakkaus, lämpö, myötätunto, huumori ja se että saa asioita aikaan tai tekee jotain, mikä auttaa unohtamaan negatiiviset ajatukset hetkeksi.

Täyttelin taas tutuksi tullutta masennustestiä eli BDI-kyselyä. Jos menisin lääkäriin, saisin lievän masennuksen diagnoosin.

Olen kehittänyt masennuksen tunnistamiseen myös ihan oman smoothiekippoindikaattorin. Teen aamiaiseksi aina smoothieta koneella, johon meillä on kaksi pestävää kippoa. Jos molemmat kipot ovat aamulla likaisina tai jos banaanit ovat lopussa, tekee masentuneena mieli luovuttaa koko aamupalan syömisen suhteen, koska tuntuu liian kovalta vaatimukselta pestä kippo tai pohtia, mitä muuta voisin syödä. Ei-masentuneena kipon peseminen ei ole mikään ongelma.

Vaikka en mene lääkäriin, kannustan kyllä kaikkia masentuneita menemään. Olen vain itse käynyt sen polun läpi jo useasti ja tiedän, mitä apua lääkäristä voi saada ja mitä ei.

Ei masennuksen lääketieteellinen oireluettelo kerro masennuksen syvimmästä olemuksesta yhtään mitään, eivätkä masennuslääkkeet hoida masennuksen syitä vaan korkeintaan oireita. Masennuksen kanssa selviytymiseen lääkkeistä voi olla suuri apu, mutta syyt ovat syvemmällä. Niitä pääsee hyvällä tuurilla purkamaan ja käsittelemään terapiassa, mutta matka masennuksen juurille on pitkä. Tämä viimeaikainen masentelu on taas näyttänyt miten pitkästi matkaa onkin yhä jäljellä.

Luottamukseni lääketieteeseen masennusasioissa on rapautunut myös huonojen kokemusten myötä. Aikoinaan terapian ja lääkehoidon piiriin pääseminen viivästyi omalla kohdallani ehkä vuodella, koska ensikosketuksesta työterveyshuoltoon jäi sellainen olo, etten tullut ymmärretyksi enkä saanut apua. Myöhemmin kohtasin kyllä myös hyvin sympaattisia ja ymmärtäväisiä psykiatreja, mutta heidänkin keinonsa ovat rajalliset.

Eräs ongelma masennuksen hoidossa on se, että mitään seurantaa terveydenhuollon taholta ei ole. Kaikki käynnit ovat oman aktiivisuuden varassa. Kun olen mennyt itsetuhoisten ajatusten takia lääkäriin, olen kyllä saanut aikoja psykiatreille ja työpsykologeille, mutta jos jostain syystä en saa aikaiseksi varata aikoja, kukaan ei kysele perään.

Myös masennuksen vaihteleva luonne tekee lääkärissä asioimisesta hankalaa. Lääkäriaikaa varatessa olo voi olla hyvin huono, mutta kun käyntipäivä koittaa, olo saattaakin olla täysin oireeton. Oireettomien päivien, viikkojen ja kuukausien aikana sitä helposti alkaa uskoa parantuneensa tai että ainakin paraneminen onnistuu omin avuinkin. Lääkäriin meneminen ja siellä tuntemattoman ihmisen kohtaaminen ja hänelle syvimpien haavojensa näyttäminen on kaikkiaan sen verran epämiellyttävä ja riskialtis toimitus, että sitä helposti lykkää tai sen jättää sikseen.

Arki sinänsä ei ole muuttunut mitenkään dramaattisesti työttömyyden alettua. Edelleen on työasioita ja muita asioita, joita en jaksaisi hoitaa mutta joiden olemassaolo saa olon tuntumaan siltä, ettei myöskään ole aikaa tai lupaa tehdä mitään kivaa. Vaikka olisi aikaa, ei tiedä mitä kivaa voisi tehdä, kun mikään ei oikein huvita. Pitäisi myös selvittää työttömyysasioita ja tehdä päätöksiä työttömyystuen hakemisen suhteen.

Jotain rytmiä päiviin olisi hyvä saada. Muuten lojun sängyssä puolillepäivin, sitten lenkitän koiran, syön aamiaista ja havahdun iltakuudelta siihen, että en ole vielä syönyt lounasta enkä oikeastaan tehnyt mitään muutakaan järkevää.

Koska masentuneena voi potea syyllisyyttä kaikesta, niin seuraavaksi voinkin potea syyllisyyttä negatiivisen valituksen suoltamisesta internetavaruuteen. Mutta nyt täytyy lähteä hakemaan koiran kanssa banaaneja kaupasta, jotta huomenna aamiaisaikaan ei iskisi sellainen olo, että oikeastaan voisi luovuttaa koko elämisen suhteen.

Elämä takaisin

Väitöskirja on tähänastisen elämäni suurin "sitku". Olen työntänyt elämästäni suurin piirtein kaiken siihen aikaan, kun väitöskirja on valmis. Sitten kun väitöskirja on valmis, tapaan kaikkia ystäviä, joita en ole ehtinyt tai jaksanut tavata, vastaan kaikkiin kirjeisiin ja sähköposteihin, täytän lupaukseni jotka ovat jääneet aikomuksiksi, kohtaan sisäiset mörköni (järjestäytyisittekö jonoon, kiitos), aktivoidun yhteiskunnallisesti ja otan selvää siitä mitä oikeastaan haluan tehdä ja mistä tässä elämässä on kysymys.

Koska väitöskirja on ollut kesken ja aivoni ovat olleet liian huonossa kunnossa tehdäkseni sen loppuun, olen ollut vuosia puolitilassa. En ole voinut lopettaa töitä, jotka eivät enää tunnu itselleni sopivilta, mutta en myöskään ole päässyt niistä eteenpäin.

Kaivelin lipastonlaatikkoa, johon sullon kaikki epämääräiset paperit ja muun silpun, joka joskus pitäisi hoidella, ja löysin sieltä vahingossa kalenterin, jonka tein tämän blogin aloittamisen aikoihin. Silloin tein päätöksen, että väitöskirjan tekeminen päättyy vuodenvaihteessa, kävi miten kävi. Kalenteriin on numeroitu kaikki väitöskirjaan käytettävissä olevat päivät, lauantait on ympäröity kultaisella (koska vapaapäivä) ja sininen merkki näyttää, missä kohtaa ollaan menossa. Merkki on unohtunut syyskuun puoliväliin, kun kalenteri on hautautunut lipaston uumeniin.

Syksyn mittaan väitöskirjapolulla kompuroidessani en tiennyt, miten käy: saanko tekeleen valmiiksi vai loppuuko aika kesken, toimivatko aivoni vai kieltäytyvätkö ne jossain kohtaa yhteistyöstä. Nyt tiedän. Vaikka matkaa on vielä jäljellä, väitöskirja tulee valmiiksi.

Viimeiset viikot olivat melkoista aherrusta. Lauantaivapaat jäivät eikä elämässä muutenkaan ollut mitään muuta kuin väitöskirjaa. Tein päivässä yhtä paljon töitä kuin aikaisemmin syksyllä viikossa.

Sitä en osannut odottaa, että viimeinen viikko sujuisi niin hyväntuulisissa merkeissä. Tuntui, että kun sain viimeisen artikkelin lähetettyä, päädyin jonkinlaiseen flow-tilaan, jollaista en ole kokenut työn kanssa ikuisuuksiin. Kun terapiassa tutkin tarkemmin tätä kokemusta, tuntui kuin laivani ruoriin olisi tarttunut kokenut kapteeni, joka tietää tarkalleen mitä on tekemässä. Olemisen pohjavirtaukseksi oli tullut luottamus.

Vaikka oli kiire, en tuntenut oloani kiireiseksi, en edes viimeistä edellisenä päivänä, kun väitöskirjassa oli vielä tiivistelmät kirjoittamatta ja puolivillaiset johtopäätökset ja muitakin aukkoja. Jouduin tekemään töitä yli mukavuusrajojen, mutta en stressaantunut liikaa. Pystyin työskentelemään rauhallisesti ja määrätietoisesti, nukuinkin kohtalaisesti. Paikkasin viimeiset aukot ja keksin työlle nimen, johon olen hyvin tyytyväinen. Ei siitä valmista vielä tullut, mutta riittävän valmis, että kelpaa esitarkastukseen.

Ensimmäisessä terapiassa väitöskirjan jättämisen jälkeen en maininnut työtä sanallakaan, ja se tuntui jollain tapaa hyvältä. Loppurutistuksen aikaansaama ylivirittyneisyys on hiljalleen lauennut ja se toi mukanaan surullisen ja vähän masentuneen olon. Suru kaipasi huomiota, eikä siinä ollut väitöskirjoilla merkitystä. Nyt suru on jo väistymässä ja kääntymässä joksikin muuksi. Väsymystäkin on ja lepoa tarvitaan: pitkien yöunien lisäksi nukuin tänään pitkät päiväunet.

Kohta pitää alkaa miettiä, mitä teen kaikille sitku-asioille, joista tulee nytku-asioita.

Fanfaari

Voisin laittaa tähän kukkaköynnöksiä ja kultasadetta ja tanssivia marsuja, mutta mahdolliset lukijani joutuvat kuvittelemaan ne. Sain nimittäin väitöskirjani viimeisen artikkelin vihdoin lähetettyä matkaan.

Sen sanon, että jos ihmisillä olisi edes hämärä käsitys siitä, miten järjettömän työlästä on yrittää tuottaa uutta tieteellistä tietoa, niin tieteen arvostus kansalaisten keskuudessa kasvaisi kohisten.

Muistelin hiukan menneitä ja totesin, että artikkelin eteen tehty työ on aloitettu jo seitsemän vuotta sitten. Ei liene pahasti yläkanttiin, jos arvioin työhön uponneen sen kaikilta tekijöiltä yhteensä pari henkilötyövuotta. Sen lisäksi tutkimukseen käytettyä mittausdataa ovat olleet keräämässä lukemattomat, osin jo kuolleet ja unohdetut ihmiset lähes sadan vuoden ajan, ja kaiken tämän ansiosta on nyt vallattu pikkuriikkinen uusi niemenkärki tunnetun tiedon maaperällä.

Eikä työ ole suinkaan vielä ohi, vaan seuraavaksi artikkelin ampuvat atomeiksi riippumattomat asiantuntijat ja kääntelevät ja tutkivat olisiko siinä mahdollisesti jotakin vikaa, jonka jälkeen heidän kritiikkiinsä ja kommentteihinsa on vastattava perusteellisesti ja perustellusti. Kokemukseni mukaan kommentteihin vastaaminen voi pahimmillaan olla lähes yhtä työlästä kuin artikkelin kirjoittaminen alun perinkin, mutta aina voi toivoa, että tällä kertaa pääsisi helpommalla (erityisesti siksi, että kukaan ei ole enää maksamassa minulle palkkaa).

Oman olotilan saralla on havaittavissa outo ilmiö, jota tässä parastaikaa kummastelen. Väitöskirja pitäisi palauttaa parin päivän kuluttua ja työtä yhteenvedon kanssa on jäljellä vielä enemmän kuin käytännössä ehdin tehdä, mutta en tunne oloani juuri lainkaan stressaantuneeksi. Olen valtaosin iloisella tuulella ja pari viime yötä olen nukkunut kuin tukki. En edes laittanut kelloa soimaan, ei tunnu olevan kiire minnekään. Eilen ihan ihmettelin, kun en pitkänkään työpäivän jälkeen tuntenut oloani väsyneeksi.

Vuosikausia taakkana roikkuneen artikkelin vierähtäminen harteilta on ilmeisesti pölläyttänyt ilmoille jonkun hormonimyrskyn. Aika näyttää, hiipiikö uupumus loukostaan taas jossain vaiheessa, mutta nyt täytyy jatkaa hommia.

Laitetaan tähän nyt sentään muutama kukkanen, fanfaarit piti kuunnella Youtubesta.