Kukkakimput ovat lakastuneet, rästiin jääneet tiskivuoret raivattu ja villakoirat imuroitu nurkista, ja elämä on palannut arkisiin uomiinsa, jossa väitös ja sen aiheuttamat paineet alkavat onnellisesti painua muistoiksi historian hämäriin. Niinkin onnellisesti, että väitös tuntuu nyt jo aika kaukaiselta asialta – siitä muistuttavat enää nojatuolille lojumaan jääneet mustat vaatteet, joita en ole saanut aikaiseksi panna kaappiin.
Pahin jännitys ja pahoinvointi oli autossa matkalla väitöspaikalle. Otin yhden psykiatrin määräämistä ahdistuspillereistä, ja se joko
auttoi tai sitten onnistuneesti kuvittelin sen auttavan. Olin paikalla
noin tuntia ennen tilaisuuden alkua yhteyksien testaamiseksi. Kun ne oli
saatu kuntoon, vaihdoin vaatteet, halasin ahdistusvahtia ja mittailin kustoksen kanssa
yliopiston autioita käytäviä, kunnes oli aika palata saliin.
Yllätys yllätys, mitkään peloistani eivät käyneet toteen. Väitös meni kaikkien muiden mielestä hyvin ja omastakin mielestäni kohtalaisesti. Salissa oli kourallinen ihmisiä säntillisten turvavälien päässä toisistaan, muu yleisö seurasi tapahtumaa etäyhteyden kautta. Vastaväittäjä ruudun takana oli kiltti, kuten unissani, ja kysyi järkeviä kysymyksiä. Pari kertaa ehdin vilkaista salin seinällä roikkuvaa kelloa, mutta muuten tilanteessa ei ehtinyt oikeastaan ajatella mitään muuta kuin vastausta seuraavaan kysymykseen. Jos en ymmärtänyt kysymystä, pyysin toistoa ja sain sitten jostain langanpäästä sen verran kiinni, että pystyin vastaamaan jotakin kysymyksen vierestä.
Loppupäivä juhlineen meni helpotuksen huumassa, sää oli mitä parhain ja kaikki sujui odotettua paremmin. Söpöt työkaverit olivat tehneet hienon kortin ja antoivat hienoja lahjoja.
En valmistautunut väitöstilaisuuden kysymyksiin juuri lainkaan, en edes lukenut omia
artikkeleitani muistinvirkistykseksi. Edeltävän illan käytin paljon
tähdellisempiin tehtäviin eli lektion tarpeettomaan viilaamiseen ja
väitösbingon laatimiseen. Jälkikäteen arvioituna suurempi
valmistautuminen olisikin ollut turhaa, sillä en olisi osannut ennakoida kysymyksiä.
Joitakin päiviä tai viikkoja väitöksen jälkeen oli hiukan epätodellinen
olo: nyt se on sitten ohi. Sen ajatteleminen sai aikaan onnentunteen ja energian kuohahduksen suonissa. Ajan kanssa tuokin ilmiö on haalistunut, oleminen on palannut tavalliseksi. Paitsi että elämä on nyt huomattavasti stressittömämpää, kevyempää ja iloisempaa. Olen levännyt, ja lepoa kaipaan edelleenkin. Samalla mieli alkaa herkästi kasata paineita tulevaisuudesta. Täytyy ihan tietoisesti muistuttaa itselleen, että tulevaisuudesta ei tarvitsekaan vielä tietää mitään.
Vähän ennen minua väitellyt, oman väitöskirjansa kanssa
loppuun palanut kollega kertoi, että väitöksen jälkeisenä aamuna tuntui siltä kuin
olisi kokenut ihmeparantumisen
kroonisesta sairaudesta. Oma ihmeparantumiseni tapahtui ehkä jo silloin,
kun työsuhde loppui. Paljon ahdistusta herättänyt työsähköpostikin on
nyt lakannut olemasta.
Olen joutunut toisaalta jo repimään itseäni lomamoodista takaisin tiedemaailmaan, sillä viimeistelyä odottaa vielä pari keskeneräistä tutkimusta. Myös väitöskirjan viimeiseen artikkeliin piti tehdä vertaisarvioijien vaatimat korjaukset ennen kuin se hyväksytään julkaistavaksi tiedelehdessä. Selvisin onneksi pienillä täsmennyksillä, mutta niidenkin tekeminen oli yhtä tuskaa, mieleni teutaroi kuin aasi joka haraa vastaan kaikilla neljällä kaviollaan. Lopulta lähetin korjaukset kymmenen minuuttia ennen deadlinea kello 0:50 yöllä, muutaman päivän aasipainin ja mielialan romahduksen jälkeen.
Että jos joskus mielenhäiriössä tulee mieleen, oliko töiden lopettaminen ja tyhjän päälle jättäytyminen nyt oikein järkevää, niin muistanpa että kyllä oli. Ettei muuta vaihtoehtoa oikeastaan ollut. Ja ettei ole mikään ihme, että olen lopen väsynyt, kun koko työ vuosien ajan on ollut sitä vastaanhangoittelevan aasin kanssa taistelua, jossa mikään ei tule helpolla. Jotta mitään saisi aikaan, niin ensin on voitettava oman mieleni vastustus, jonka kanssa painimiseen suurin osa voimista kuluukin.
Väitöskukat kompostissa
