Tämän tekstin kirjoittamiselle ei ole tuntunut löytyvän aikaa, mutta täytyyhän oleelliset käänteet saada tarinaan mukaan: kirja on valmis. Se on jo painettukin ja osin jaeltu. Lipaston alla odottaa jakelua vielä kaksi pahvilaatikollista kirjoja.
Viimeiset päivät väitöskirjan kanssa muuton keskellä olivat rankkoja. Tehtävien asioiden vuori tuntui loputtomalta. Tunsin itseni jonglööriksi, jonka täytyy heittää pallot tarpeeksi korkealle, jotta ehtii ottaa yhden kiinni ennen kuin seuraava putoaa. Kun tavarat olivat uudessa kodissa vihdoin paikoillaan, väitöskirja painossa ja suurin kiire alkoi helpottaa, seurasi syvä mutta onneksi lyhyeksi jäänyt uupumuskuoppa, jossa toimintakyky hetkellisesti katosi.
Parina viimeisenä päivänä luin yhteenvedon vielä kahteen kertaan. Ahdistusvahti antoi kommentteja maallikkonäkökulmasta, kollega auttoi hiomaan tiivistelmiä. Viimeisenä päivänä ennen painoon lähettämistä muistin vielä, että haluan
lisätä yhteenvetoon yhden kuvan, jonka piirtämiseen kului muutama arvokas tunti. Myös taitto oli viilattava lopulliseksi. Joka lukukerralla löytyi kaikenlaista uutta korjailtavaa, eikä korjailtava varmaan olisi loppunut ellei aika olisi loppunut. Parannusideoita jäi enkä tiedä olinko vielä valmis päästämään tekelettä käsistäni, mutta olen kai lopputulokseen suhteellisen tyytyväinen.
Kaksi kertaa lyhyt alkukesän yö ehti vaihtua ensin varhaiseksi aamunsarastukseksi ja sitten valoisaksi aamuksi ennen kuin kömmin sänkyyn. Viimeisenä yönä, kun kirja oli aivan lähellä valmistua, sytytin huoneessani kaikki kynttilät. Olihan sentään valmistumassa kuuden ja useammankin vuoden rupeama, joka on määrittänyt elämääni nuo vuodet aivan liikaa.
Painosta lähetetyt vedokset selasin läpi hyvin pikaisesti enkä sen
jälkeen ole kirjan kansien väliin paljon katsonutkaan. Enää ei kannata,
koska jos kirjassa huomaisi jotain selkeää korjattavaa, niin se vain
harmittaisi. Vaikka luulen, että jos jokin jää harmittamaan niin väitöskirjaprojektiin uhratut vuodet, tuskin mikään pieni yksityiskohta.
 |
Materialisoituneita väitöskirjoja
Vaikeinta oli päästää irti esipuheesta, sehän on väitöskirjan henkilökohtaisin osuus. Esipuheessa ovatkin ne ainoat kohdat, joita vielä korjailisin jos voisin, mutta mennyt mikä mennyt.
Miltä nyt tuntuu? Ei oikein miltään, mutta keveämmältä kuin aikoihin. Masennus on tipotiessään eikä edes väitös ole suuremmin ahdistanut, vaikka se tulee kohti kovaa kyytiä. Tekemistä on edelleen paljon, mutta kuitenkin hallittavissa oleva määrä – luojan kiitos en ole nyt päivätöissä. Sen olen pannut tyytyväisenä merkille, että loppuunpalamisen syvimmissä vaiheissa nolliin painunut stressinsietokykyni on jo hyvällä tasolla ja toipuminen siis varsin pitkällä.
Valmistautumiseni väitökseen jäänee melko kevyeksi, koska ei ole aikaa eikä suuremmin mielenkiintoakaan. Olen tyytyväinen siitä, että väitös on kohta ohi ja tapahtuu näin pian kirjan valmistumisen jälkeen, jotta muistan kirjan sisällöstä vielä väitöksessä jotakin. Voin sitten rauhassa unohtaa kirjan teemat ja ajatella muita asioita, joita ei ole ollut tarpeeksi aikaa ajatella, kuten ilmastokriisiä, erakkomunkkien elämää, buddhalaista filosofiaa, elämän tarkoitusta ja tomaatintaimia. Ne ja siemenet odottavat edelleen istutusta viljelylaatikoihin, vaikka kesä on jo pitkällä.
