Ulkona sataa enkä tiedä mitä tällä päivällä tai elämällä pitäisi tehdä.
Tai tiedän, mitä pitäisi: pitäisi tarkastaa yhden artikkelin vedokset, kirjoittaa toista ja suorittaa vertaisarviointi kolmanteen.
Ongelma on se, ettei mitään noista haluttaisi tehdä tipan tippaa. Elämäni on pakenemista, edelleen. Väitöskirjan valmistuttua ja töiden loputtua paettavaa on vähemmän ja aikaansaamattomuus ei ahdista yhtä paljon, mutta tutkijan töistä ei pääse eroon vain lopettamalla työsuhteen. (Ainakaan jos on yhtä saamarin velvollisuudentuntoinen kuin minä olen.)
En tiedä mikä minua vaivaa. Ei ole hyvä olla vaikkei yleensä kamalan huonokaan. Kun herään, en tiedä miksi nousisin. Aina vain väsyttää. On lievä ahdistus päällä useimmiten. Masennuskin käy
kylässä toisinaan, tai ehkä se on näkymättömänä taustalla koko ajan. Laitan pään pensaaseen, vaikka tiedän, että olo kohenisi ottamalla härkää sarvista. Olen harkinnut suihkussa käymistä kolme päivää ja imurointia viikon.
Syyskuussa elämää hallitsee uuden kodin remontointi ja sisustaminen. Ahdistusvahti kannattelee koko projektia, sukkuloi Tori-ilmoitusten parissa viisikymmentä välilehteä yhtä aikaa auki, pohtii kiinteiden ja puolikiinteiden runkopatjojen ominaisuuksia. Minä roikun perässä ja yritän olla hidastamatta vauhtia. Toissapäivänä oli kivaa, kun revin tapettia seinästä. Se oli käytännöllistä ja yksinkertaista puuhaa, märkä tapetti irtosi isoina liuskoina. Minä osaan, minusta on jotain hyötyä. Joinakin päivinä olen kunnostautunut tiskaamisessa.
Kammoan yhä sähköpostiani ja välttelen sitä viikkokausia, mutta osaan tiskata ja laittaa astiat kaappiin, pestä seiniä ja maalata niitä. Ylläpidän välttämättömiä elintoimintoja. Harjoittelen alkeellista kitaransoittoa sovelluksella, joka sanoo "Well done!" ja "Sounding great!". Ulkoilutan koiraa, tai koira minua. Lueskelen käteen osuvia kirjoja tai lehtiä, sivun sieltä, toisen täältä. En ole vieläkään onnistunut hakemaan työttömyyskassasta ansiosidonnaista, neljän kuukauden työttömyyden jälkeen. Pyytäisin ahdistusvahdilta apua, mutta en kehtaa, kun sillä on niin paljon kannateltavaa muutenkin.
Maailma tuntuu kaoottiselta, kärsimyksen täyttämältä ja epävarmalta. Tulevaisuus näyttäytyy katastrofien odotteluna. Ei ole suuntaa, johon pyrkisin. Jos olisi, olisi varmaan myös voimia. Motivaatio ja jaksaminen ovat käytännössä sama asia.
Saan pian tohtorin paperit, mutta mitä enemmän aikaa väitöksestä kuluu, sitä merkityksettömämmältä koko asia tuntuu. Tulipahan tehtyä, ja sitten on mapissa yksi tutkintotodistus lisää.
Uudessa kodissa on tiskikone. Myös pätevyyteni tiskaajana on uhattuna.
