Silloin tietää myös jotain siitä, mitä kodin ja kaukaisen paikan välissä on: Kaupunkeja täynnä ihmisiä. Lisää kaupunkeja täynnä ihmisiä. Uusia maita täynnä kaupunkeja täynnä ihmisiä. Kokonaisia mantereita täynnä maita, täynnä kaupunkeja täynnä ihmisiä.
Kaupunkien väleissä on maatalousmaata ja laidunmaata. Oliivipuita tai viiniköynnöksiä siisteissä suorissa riveissä silmänkantamattomiin.
Sitten kun on kaukana, tietää olevansa kaukana, ja tietää että kotiin päästäkseen on kuljettava yhtä pitkä matka takaisin. Se voi tuntua pelottavalta, jos voimavarat ovat vähissä ja matkustaminen tuntuu raskaalta.
Euroopassa maateitse matkaa taittaessa myös maailman epäoikeudenmukaisuus tulee iholle. Näkee ne kodittomat ihmiset, jotka nukkuvat öitään puistoihin ja kadunkulmiin levitetyillä pahveilla huopiin kääriytyneinä. Historian vääryydet tulevat silmille myös, jos niihin kiinnittää huomiota, esimerkiksi katsomalla varpaisiinsa.
Klemens, Alfons ja Louise. Trier, Saksa.
Välillä maailman kärsimyksen paljous tuntuu musertavalta. Ja tämä on Eurooppa, hyväosaisten manner, jonne päästäkseen ihmiset kuolevat raja-aitoja vasten ja hukkuvat Välimeren aaltoihin. Vähän hävettää matkustaa samaisen meren yli, kun se on itselle niin hävyttömän helppoa.
Näkee kylläkin myös kaikenlaista hauskaa ja mielenkiintoista, lapsia leikkimässä ja mummoja puistonpenkeillä parantamassa maailmaa, lammaslaumoja jotka pysäyttävät liikenteen ja merenrantojen suuria aaltoja. Rakastan seikkailua ja sytyn matkoilla helposti liekkeihin uusien paikkojen tutkimisesta. Ei ole mitään virkistävämpää vuosia jatkuneen masentelun keskellä kuin se, jos saa hetkeksikin kiinni intohimon hännänpäästä.
Minä ja masennus olemme vanhastaan tuttuja matkakumppaneita. Uusien paikkojen viehätys on usein kannatellut syvissäkin masennustiloissa. Ulkona kävelemisessä ja löytöretkeilyssä on sellaista taikaa, että mieliala kohoaa melkein väistämättä, jos vain kykenee pääsemään liikkeelle.
Masennus on kuitenkin haastava matkakaveri. Yksin vieraassa maassa voi tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi, eikä apua ole lähellä. Matkustus itsessään on raskasta, varsinkin jos taittaa pitkiä matkoja maitse, ja on raskasta vaihtaa paikkaa ja selvittää miten arkiset tarpeet hoidetaan uudessa vieraassa ympäristössä. Omien voimavarojen ennakoiminen on vaikeaa, joten liian kunnianhimoisten suunnitelmien kanssa saattaa joutua pulaan.
Kotoa pois pääseminen auttaa irrottautumaan suoritettavien asioiden kuormasta, mutta matkailusta tulee helposti myös suorituspaineita. Kun on nähnyt paljon vaivaa ja käyttänyt rahaa päästäkseen jonnekin, tuntuu että siellä pitäisi tehdä jotain muutakin kuin maata raatona sängyssä itkemässä, vaikka ehkä tarvitsisi juuri sitä.
Tällä matkalla en joutunut pärjäämään yksin, ahdistusvahti hoiti lähes kaikki käytännön järjestelyt. Toisaalta en voinut yksin määrätä matkan tahtia. Mielialani seilasivat rajua vuoristorataa. Oli hauskoja päiviä ja tavallisia päiviä ja päiviä, kun en kestänyt muiden ihmisten seuraa ja iltoja kun väsytti niin etten jaksanut harjata hampaita.
Innostuksen lisäksi matkoilla kulkee herkästi kannoilla merkityksettömyyden tunne. Turismin monet muodot ärsyttävät. Jos matkailu on pelkkää nautintokeskeistä elämysten metsästelyä, josta ympäristö ja paikallinen kulttuuri kantavat haitat, se alkaa nopeasti kumista onttouttaan ja kolkuttaa omaatuntoa.
En usko matkusteluun, mutta uskon matkaan. Uskon siihen, että matka voi muuttaa ihmistä ja auttaa näkemään asiat uudesta perspektiivistä. Sellainen matka on ennen kaikkea henkinen kokemus. Tällä matkalla keskinäinen suhteemme lujittui ja saimme inspiraatiota sen pohtimiseen, millaista elämää haluamme elää. Haaveilen pitkästä kävelymatkasta koiran kanssa, sellaisesta joka alkaisi kotiovelta ja kestäisi viikkoja tai kuukausia.
Tie vain jatkuu jatkumistaan
ovelta mistä sen alkavan näin.
Nyt se on kaukana edessäpäin
jos voin, sitä joudun seuraamaan
jaloin uupunein vaeltaen
kunnes se taas tien suuremman kohtaa
paikassa johon moni polku johtaa.
Mihin sitten? Tiedä en.
ovelta mistä sen alkavan näin.
Nyt se on kaukana edessäpäin
jos voin, sitä joudun seuraamaan
jaloin uupunein vaeltaen
kunnes se taas tien suuremman kohtaa
paikassa johon moni polku johtaa.
Mihin sitten? Tiedä en.
(J.R.R. Tolkien)
Tuuli lennättää vaahtopalleroita merenrannalla. Portugali.
