Sisältövaroitus: Negatiivisuutta ja masentuneisuutta
Väitöskirjan loppurutistuksen aiheuttaman ylivireen jälkeen olotila tuntuu kääntyneen pysyvämmin alavireiseksi. Negatiiviset ajatukset kiertävät kehää, ärsyynnyn helposti, en jaksa vuorovaikutustilanteita. Sosiaaliset suhteet menevät alamäkeä ja mieluummin olen yksin – eipähän tarvitse kantaa syyllisyyttä siitä, että olen huonoa seuraa.
Jos väitöskirjan
tekeminen altistaa masennukselle, niin sitä ilmeisesti tekee myös
väitöskirjan valmiiksi saaminen. Väitöskirjan jälkeinen masennus
on jonkinmoinen käsite päätellen hakutuloksista, joita löytyy
hakusanoilla "postdoctoral depression", "post PhD blues" tai vastaavilla. Tosin omalla kohdallani on hiukan aikaista masentua väitöskirjan valmiiksi saamisesta, kun se ei ole vielä valmis.
Viime päivinä on vaivannut myös sellainen henkisen huonovointisuuden piirre, jota kutsun sisäiseksi paleluksi. On ikään kuin henkisesti
kohmeessa, keho on lukossa, rinnassa on tunnoton jäämöhkäle ja liikkumattomuuteen jämähtää herkästi niin että on vaikea selviytyä sängynpohjalta ylös. Sisäistä
palelua lisäävät monenlaiset asiat, jotka ruokkivat turvattomuuden tunnetta ja alakuloa: huonot uutiset, epäonniset sattumukset (löytämäni kissa kuoli kun vein sitä eläinlääkäriin, koira loukkasi tassunsa lasinsiruun, asuntokaupat eivät ota sujuakseen), kritiikki (ulkoinen tai sisäinen), yhteiskunnallinen ilmapiiri, kireät verkkokeskustelut, kilpailu, harmaa ja lumeton talvikeli.
Sisäisesti palellessa tulee tarve pitää itsensä ulkoisesti lämpimänä.
Käännän pattereita kuumemmalle kuin olisi ekologisesti järkevää ja hautaudun
kaksinkertaisten peittojen alle, mutta vaikka ulkoinen lämmitys helpottaa oloa vähän, syvällä olevaa kohmetta se ei sulata. Siihen parhaita vastalääkkeitä olisivat välittäminen, rakkaus, lämpö, myötätunto, huumori ja se että saa asioita aikaan tai tekee jotain, mikä auttaa unohtamaan negatiiviset ajatukset hetkeksi.
Täyttelin taas tutuksi tullutta masennustestiä eli BDI-kyselyä. Jos menisin lääkäriin, saisin lievän masennuksen diagnoosin.
Olen
kehittänyt masennuksen tunnistamiseen myös ihan oman
smoothiekippoindikaattorin. Teen aamiaiseksi aina smoothieta koneella,
johon meillä on kaksi pestävää kippoa. Jos molemmat kipot ovat aamulla
likaisina tai jos banaanit ovat lopussa, tekee masentuneena mieli
luovuttaa koko aamupalan syömisen suhteen, koska tuntuu liian kovalta
vaatimukselta pestä kippo tai pohtia, mitä muuta voisin syödä.
Ei-masentuneena kipon peseminen ei ole mikään ongelma.
Vaikka en mene lääkäriin, kannustan kyllä kaikkia masentuneita menemään. Olen vain itse käynyt sen polun läpi jo useasti ja tiedän, mitä apua lääkäristä voi saada ja mitä ei.
Ei masennuksen lääketieteellinen oireluettelo kerro masennuksen syvimmästä olemuksesta yhtään mitään, eivätkä masennuslääkkeet hoida masennuksen syitä vaan korkeintaan oireita. Masennuksen kanssa selviytymiseen lääkkeistä voi olla suuri apu, mutta syyt ovat syvemmällä. Niitä pääsee hyvällä tuurilla purkamaan ja käsittelemään terapiassa, mutta matka masennuksen juurille on pitkä. Tämä viimeaikainen masentelu on taas näyttänyt miten pitkästi matkaa onkin yhä jäljellä.
Luottamukseni lääketieteeseen masennusasioissa on rapautunut myös huonojen kokemusten myötä. Aikoinaan terapian ja lääkehoidon piiriin pääseminen viivästyi omalla kohdallani ehkä vuodella, koska ensikosketuksesta työterveyshuoltoon jäi sellainen olo, etten tullut ymmärretyksi enkä saanut apua. Myöhemmin kohtasin kyllä myös hyvin sympaattisia ja ymmärtäväisiä psykiatreja, mutta heidänkin keinonsa ovat rajalliset.
Eräs ongelma masennuksen hoidossa on se, että mitään seurantaa terveydenhuollon taholta ei ole. Kaikki käynnit ovat oman aktiivisuuden varassa. Kun olen mennyt itsetuhoisten ajatusten takia lääkäriin, olen kyllä saanut aikoja psykiatreille ja työpsykologeille, mutta jos jostain syystä en saa aikaiseksi varata aikoja, kukaan ei kysele perään.
Myös masennuksen vaihteleva luonne tekee lääkärissä asioimisesta hankalaa. Lääkäriaikaa varatessa olo voi olla hyvin huono, mutta kun käyntipäivä koittaa, olo saattaakin olla täysin oireeton. Oireettomien päivien, viikkojen ja kuukausien aikana sitä helposti alkaa uskoa parantuneensa tai että ainakin paraneminen onnistuu omin avuinkin. Lääkäriin meneminen ja siellä tuntemattoman ihmisen kohtaaminen ja hänelle syvimpien haavojensa näyttäminen on kaikkiaan sen verran epämiellyttävä ja riskialtis toimitus, että sitä helposti lykkää tai sen jättää sikseen.
Arki sinänsä ei ole muuttunut mitenkään dramaattisesti työttömyyden alettua. Edelleen on työasioita ja muita asioita, joita en jaksaisi hoitaa mutta joiden olemassaolo saa olon tuntumaan siltä, ettei myöskään ole aikaa tai lupaa tehdä mitään kivaa. Vaikka olisi aikaa, ei tiedä mitä kivaa voisi tehdä, kun mikään ei oikein huvita. Pitäisi myös selvittää työttömyysasioita ja tehdä päätöksiä työttömyystuen hakemisen suhteen.
Jotain rytmiä päiviin olisi hyvä saada. Muuten lojun sängyssä puolillepäivin, sitten lenkitän koiran, syön aamiaista ja havahdun iltakuudelta siihen, että en ole vielä syönyt lounasta enkä oikeastaan tehnyt mitään muutakaan järkevää.
Koska masentuneena voi potea syyllisyyttä kaikesta, niin seuraavaksi voinkin potea syyllisyyttä negatiivisen valituksen suoltamisesta internetavaruuteen. Mutta nyt täytyy lähteä hakemaan koiran kanssa banaaneja kaupasta, jotta huomenna aamiaisaikaan ei iskisi sellainen olo, että oikeastaan voisi luovuttaa koko elämisen suhteen.
