Sen sanon, että jos ihmisillä olisi edes hämärä käsitys siitä, miten järjettömän työlästä on yrittää tuottaa uutta tieteellistä tietoa, niin tieteen arvostus kansalaisten keskuudessa kasvaisi kohisten.
Muistelin hiukan menneitä ja totesin, että artikkelin eteen tehty työ on aloitettu jo seitsemän vuotta sitten. Ei liene pahasti yläkanttiin, jos arvioin työhön uponneen sen kaikilta tekijöiltä yhteensä pari henkilötyövuotta. Sen lisäksi tutkimukseen käytettyä mittausdataa ovat olleet keräämässä lukemattomat, osin jo kuolleet ja unohdetut ihmiset lähes sadan vuoden ajan, ja kaiken tämän ansiosta on nyt vallattu pikkuriikkinen uusi niemenkärki tunnetun tiedon maaperällä.
Eikä työ ole suinkaan vielä ohi, vaan seuraavaksi artikkelin ampuvat atomeiksi riippumattomat asiantuntijat ja kääntelevät ja tutkivat olisiko siinä mahdollisesti jotakin vikaa, jonka jälkeen heidän kritiikkiinsä ja kommentteihinsa on vastattava perusteellisesti ja perustellusti. Kokemukseni mukaan kommentteihin vastaaminen voi pahimmillaan olla lähes yhtä työlästä kuin artikkelin kirjoittaminen alun perinkin, mutta aina voi toivoa, että tällä kertaa pääsisi helpommalla (erityisesti siksi, että kukaan ei ole enää maksamassa minulle palkkaa).
Oman olotilan saralla on havaittavissa outo ilmiö, jota tässä parastaikaa kummastelen. Väitöskirja pitäisi palauttaa parin päivän kuluttua ja työtä yhteenvedon kanssa on jäljellä vielä enemmän kuin käytännössä ehdin tehdä, mutta en tunne oloani juuri lainkaan stressaantuneeksi. Olen valtaosin iloisella tuulella ja pari viime yötä olen nukkunut kuin tukki. En edes laittanut kelloa soimaan, ei tunnu olevan kiire minnekään. Eilen ihan ihmettelin, kun en pitkänkään työpäivän jälkeen tuntenut oloani väsyneeksi.
Vuosikausia taakkana roikkuneen artikkelin vierähtäminen harteilta on ilmeisesti pölläyttänyt ilmoille jonkun hormonimyrskyn. Aika näyttää, hiipiikö uupumus loukostaan taas jossain vaiheessa, mutta nyt täytyy jatkaa hommia.
Laitetaan tähän nyt sentään muutama kukkanen, fanfaarit piti kuunnella Youtubesta.
