Sisältövaroitus: Kuolema-ajatuksia
Viruksen myllertämään elämään alkaa jotenkin tottua. Tuoreimmat tartuntaluvut eivät ole koko ajan päällimmäisenä mielessä ja arkeni on pysynyt sen verran muuttumattomana, että välillä koko poikkeustila unohtuu.
Tänään olen mietiskellyt sitä, että pian tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun elämä ja mieli suistuivat raiteiltaan. Synkempiä masennusvuosia on seurannut jo useita toiveikkaampia vuosia. Olen
lopettanut masennuslääkkeet ja aloittanut ne uudelleen ja lopettanut
taas. Olen kokenut parantuneeni ja olenkin, koska nykyään olen jotakuinkin toimintakykyinen yksilö. Saan vaatteet päälle
aamuisin ja kykenen useimmiten harjaamaan hampaani enkä
mieti kuolemaa kovin usein.
En oikein tiedä voiko nykyisiä ongelmiani kutsua masennukseksi, koska tuntemani masennus on paljon synkempi olotila, mutta ei ole muutakaan sanaa. Mikään
ei ole varsinaisesti vialla, mutta silti jotain isoa on vialla. Koko ajan
ikään kuin odottelen sitä, että elämä pääsisi taas käyntiin.
Uusi vuosi on erityinen toiveikkuuden hetki: jospa tämä vuosi olisi se, kun masennus jää vilkuttamaan peräpeiliin. Maanantait ovat myös hyviä päiviä kuvitella, että voisi jättää vanhan taakse ja aloittaa uuden vaiheen elämässä. Sen paremmin vuodet kuin maanantaitkaan eivät toistaiseksi ole lunastaneet odotuksia. Väitöskirjan valmistumiseen ja töiden loppumiseen lataan suuria toiveita, mutta tuskin nekään maagisesti muuttavat kaikkea paremmaksi.
Masennus on vuoristorataa. Kun vuoristoradassa on ylämäki, sitä on toiveikas: tästä se nyt lähtee. Mutta ei lähdekään, vaan uusi syöksy on heti seuraavan mutkan takana.
Miia Moisio kirjoittaa kirjassaan Toivon kirja masennuksesta
jotakuinkin niin, ettei masennuksesta toipumisessa ole syytä tyytyä
siihen, että on auttavasti toimintakykyinen. Pitäisi pyrkiä siihen, että
voi elää täyttä elämää. Matka heikoilta jäiltä rantaan on yhä kesken, vaikka olen kömpinyt ylös avannosta.
Masennusvuosienkin aikana on ollut hyviä jaksoja ja on tapahtunut hienoja ja merkityksellisiä asioita. Verrattuna aikaan ennen masennusta en kuitenkaan koskaan ole palannut takaisin "normaaliin". Esimerkiksi täyden työviikon tekeminen tuntuu edelleen utopistiselta. Arjessa on tarpeeksi työtä, vaikka en tekisi juuri mitään arkiaskareita kummempaa. Kotiarkeni on niin hidasta, että tarvitsisin vuorokauteen ehkä 72 tuntia pysyäkseni "normaalien" ihmisten rytmissä. Herään kahdeksan aikoihin, puoleenpäivään mennessä olen suorittanut aamutoimet ja lounasaika koittaa joskus kuudelta illalla. Tuntuu, ettei tuota rytmiä pysty kovin paljon nopeuttamaan ilman että alan väsyä.
Useimpina aamuina en jaksaisi nousta sängystä. Toisinaan
kyllä innostun jostain, mutta keskimäärin motivaatio melkein kaikkeen on hukassa. Tilannetta ei helpota, että niskassa on lasti (työ)asioita, joita en todellakaan haluaisi tehdä, mutta ei
motivaatiota ole muuhunkaan elämään kovin helppo löytää. Syömään
meneminen on helposti pelkkä aikomus tuntikausia. Sitten menen, kun
tulee liian kova
nälkä. Yksinkertaiset työasiat odottavat viikkoja. Sähköpostit kasaantuvat
vastaamatta. En usein myöskään tahdo jaksaa ihmisiä, edes hyväntahtoisia
kuulumisten kyselyitä.
Haluan kyllä elää, koska haluan
olla läsnä rakkaideni elämässä. Mutta jos ajattelen kuolemista, tuntuu helposti siltä ettei olisi niin suuri
vahinko vaikka elämä loppuisikin tähän. Olisi helpottavaakin laskea kaikki taakat ja lakata pyristelemästä.
Tällaista tämä elämä nyt on, monella tavalla hyvääkin, mutta raskassoutuista. Huone on ollut kamalassa sekasotkussa kaksi viikkoa ja joka päivä suunnittelen siivoavani. Kuvitelmissani tempaisen verhot sivuun, laitan musiikkia soimaan, annan raikkaan kevätilman puhaltaa sisään ja kuuraan kaiken perusteellisesti, mutta tänäänkin aurinko ehti laskea ennen kuin pääsin tuumasta toimeen. Aloitin kyllä yksi päivä yhdestä nurkasta, mutta sekin on vielä kesken, toisena päivänä keräsin pyykit lattialta koneeseen.
Ei tämä kestosaamattomuus sinänsä niin haittaa ja ehkä masennus pitää vain hyväksyä osaksi elämää, mutta omat ja muiden ihmisten odotukset tuottavat hankaluuksia. Lupaan tehdä tai kuvittelen tekeväni asioita, joita en kuitenkaan saa tehtyä. Ahdistusta lisää se, etten pysty selittämään kenellekään, miksi en saa lupaamiani asioita
tehtyä, vaikka olen fyysisesti terve ja muutenkin yleensä päälle päin suht
normaalin oloinen.
