Tohtoriksi valmistumisen viimeinen tehtävä oli jättää tiedekuntaan tutkintotodistuspyyntö. Koska minulla ei ollut varsinaisesti mitään kiirettä saada papereita ulos, lykkäsin tätäkin tehtävää pari kuukautta. Lopulta täytin lomakkeen ja siten virallisesti valmistuin.
Tutkintotodistus tuli postissa. Se oli postilaatikossa ollessaan vähän kastunut, joten laitoin sen karttakirjan väliin suoristumaan. Kuivuneisiin papereihin jäi pieniä ryppyjä.
Todistus ei ole mitenkään erityisen komea, ihan samanlaisen sain valmistuessani kandidaatiksi ja maisteriksi. Olisi siihen jonkun kultareunuksen tai koukerokirjaimia voinut laittaa, kaiken sen työn ja tuskan jälkeen.
Vaikka olenkin viimeiset kymmenen vuotta ollut ensisijaisesti töissä ja tehnyt jatko-opintoja työkseni, käänne tuntuu historialliselta. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun kuusivuotiaana aloitin esikoulun, en ole kirjoilla minkään valtakunnan oppilaitoksessa.
Älkää käsittäkö väärin: olen enimmäkseen viihtynyt opintojen parissa mainiosti. Jos jossain olen hyvä, niin opiskelemisessa. Menneinä vuosina, kun vielä olin opiskelija enkä ahdistunut väitöskirjatutkija, olin yliopistossa kuin lapsi karkkikaupassa: poimin kursseja eri tiedekunnista ja ajattelin, etten koskaan halua pois yliopistosta. Silti tuntuu virkistävältä, ettei tiedossa ole – ehkä enää koskaan – yhtään koetta, tenttiä, opintovaatimusta. Ei tarvitse päntätä, ei osoittaa tietämystään.
