Koska väitöskirja on ollut kesken ja aivoni ovat olleet liian huonossa kunnossa tehdäkseni sen loppuun, olen ollut vuosia puolitilassa. En ole voinut lopettaa töitä, jotka eivät enää tunnu itselleni sopivilta, mutta en myöskään ole päässyt niistä eteenpäin.
Kaivelin lipastonlaatikkoa, johon sullon kaikki epämääräiset paperit ja muun silpun, joka joskus pitäisi hoidella, ja löysin sieltä vahingossa kalenterin, jonka tein tämän blogin aloittamisen aikoihin. Silloin tein päätöksen, että väitöskirjan tekeminen päättyy vuodenvaihteessa, kävi miten kävi. Kalenteriin on numeroitu kaikki väitöskirjaan käytettävissä olevat päivät, lauantait on ympäröity kultaisella (koska vapaapäivä) ja sininen merkki näyttää, missä kohtaa ollaan menossa. Merkki on unohtunut syyskuun puoliväliin, kun kalenteri on hautautunut lipaston uumeniin.
Syksyn mittaan väitöskirjapolulla kompuroidessani en tiennyt, miten käy: saanko tekeleen valmiiksi vai loppuuko aika kesken, toimivatko aivoni vai kieltäytyvätkö ne jossain kohtaa yhteistyöstä. Nyt tiedän. Vaikka matkaa on vielä jäljellä, väitöskirja tulee valmiiksi.
Viimeiset viikot olivat melkoista aherrusta. Lauantaivapaat jäivät eikä elämässä muutenkaan ollut mitään muuta kuin väitöskirjaa. Tein päivässä yhtä paljon töitä kuin aikaisemmin syksyllä viikossa.
Sitä en osannut odottaa, että viimeinen viikko sujuisi niin hyväntuulisissa merkeissä. Tuntui, että kun sain viimeisen artikkelin lähetettyä, päädyin jonkinlaiseen flow-tilaan, jollaista en ole kokenut työn kanssa ikuisuuksiin. Kun terapiassa tutkin tarkemmin tätä kokemusta, tuntui kuin laivani ruoriin olisi tarttunut kokenut kapteeni, joka tietää tarkalleen mitä on tekemässä. Olemisen pohjavirtaukseksi oli tullut luottamus.
Vaikka oli kiire, en tuntenut oloani kiireiseksi, en edes viimeistä edellisenä päivänä, kun väitöskirjassa oli vielä tiivistelmät kirjoittamatta ja puolivillaiset johtopäätökset ja muitakin aukkoja. Jouduin tekemään töitä yli mukavuusrajojen, mutta en stressaantunut liikaa. Pystyin työskentelemään rauhallisesti ja määrätietoisesti, nukuinkin kohtalaisesti. Paikkasin viimeiset aukot ja keksin työlle nimen, johon olen hyvin tyytyväinen. Ei siitä valmista vielä tullut, mutta riittävän valmis, että kelpaa esitarkastukseen.
Ensimmäisessä terapiassa väitöskirjan jättämisen jälkeen en maininnut työtä sanallakaan, ja se tuntui jollain tapaa hyvältä. Loppurutistuksen aikaansaama ylivirittyneisyys on hiljalleen lauennut ja se toi mukanaan surullisen ja vähän masentuneen olon. Suru kaipasi huomiota, eikä siinä ollut väitöskirjoilla merkitystä. Nyt suru on jo väistymässä ja kääntymässä joksikin muuksi. Väsymystäkin on ja lepoa tarvitaan: pitkien yöunien lisäksi nukuin tänään pitkät päiväunet.
Kohta pitää alkaa miettiä, mitä teen kaikille sitku-asioille, joista tulee nytku-asioita.
