Väitös on ihan kohta ja alkaa hermostuttaa.
Mikä tässä nyt sitten voisi mennä pieleen, kun väitös on jo käytännössä hyväksytty ja ainoa, mitä minulta vielä vaaditaan on se, että oleilen auditorion edessä kaksi tuntia oikeanlaisissa vaatteissa ja muistan seisoa ja istua oikeissa kohdissa ja lausua vuorosanani? Eihän väitöksiä käytännössä hylätä, vaikka lukisin vastaukseni Kalevalasta takaperin.
No, kaikki tämä:
- Etten osaa vastata yhteenkään kysymykseen ja nolaan itseni julkisesti (tämä lienee väitöspelkojen klassikko!)
- Että aivot vain jotenkin lakkaavat toimimasta. Tiedättekö, se ilmiö kun pitäisi tietää mitä on 7 x 8, ja ihan varmasti tietääkin, mutta jos on hermostunut ja joku vielä kyttää vieressä vastausta odottaen, niin aivot menevät täydellisesti lukkoon eikä mistään tule mitään kuin korkeintaan sormilla laskien (ja sittenkin laskut menevät sekaisin ja joutuu aloittamaan alusta neljätoista kertaa).
- Että olen niin hermostunut että oksennan (tätä pelkään usein ennen esiintymistä, koska kuvotuksen tunne on hyvin akuutti, mutta vielä niin ei ole koskaan käynyt).
- Etten ymmärrä vastaväittäjän puhetta esimerkiksi erilaisen korostuksen vuoksi. Ei se mitään, jos joutuu pyytämään toistoa pariin kertaan, mutta jos niin käy jatkuvasti ja tarvitsisin oikeastaan tulkkia, niin paniikki kolkuttelee ovella. Onneksi sain tavata vastaväittäjäni etukäteen (virtuaalisesti), joten tämä ei vaikuta hirveän todennäköiseltä skenaariolta. Mutta entä jos aivoni menevät niin lukkoon, että kaikki puhe vain muuttuu sekavien äänteiden puuroksi korvissani ja tietoisuuteni alkaa loitota jonnekin kauas...?
- Että oma ääneni alkaa kaikua internetin syövereissä ja mikrofoneissa niin että kuulen sen häiritsevänä toistona, joka kuulostaa naurettavalta ja tekee puhumisen täysin mahdottomaksi (etäväitöksen ongelmia).
- Että vastaväittäjä ei tajua lopettaa ajoissa, eli tavanomaisen noin kahden tunnin kohdalla, vaan jatkaa sallittuun enimmäisaikaan neljään tuntiin asti, ja sitten väitöskahvit jäähtyvät ja kakut muuttuvat helteessä veteläksi mössöksi ja kaikki huolella laaditut suunnitelmat menevät mönkään.
- Että unohdan ottaa lektion mukaan.
- Että joku haluaa väitöksen jälkeis-juhlinnoissa pitää puheen ja minulta odotetaan vastapuhetta enkä ole ollenkaan valmistautunut, koska varsinaista karonkkaahan en järjestä.
- Että olen unohtanut kutsulistoilta jonkun aivan olennaisen henkilön, vaikkapa ohjaajani, joka loukkaantuu verisesti.
Painajaisteni aihe eli pukeutuminen, tai sen puute, ei sentään enää voi realisoitua tosielämässä, koska olen hankkinut läjän mustia vaatteita. Se kävi oikeastaan yllättävän helposti, koska siedettävät vaatteet löytyivät yhdellä kauppareissulla. En pidä niistä mutta en myöskään suunnattomasti inhoa, joten tästä selvitään. Toivottavasti kukaan ei muista ottaa valokuvia.
Koronatilanne on toisaalta helpottanut valmisteluja (ei sentään tarvitse miettiä karonkkapuheita kaiken muun lisäksi) mutta toisaalta lisännyt stressiä. Kenellä on ravintolavaraus tekemättä vielä kaksi päivää ennen väitöstä? Minulla, koska koronan takia ei pitänyt tarvita mitään ravintolaa, mutta sitten erinäisten juonenkäänteiden ja koronatilanteen hellittämisen takia tarvitaankin.
Stressaavinta on ehkä kuitenkin ollut sen miettiminen, keille kaikille väitöksestä pitäisi muistaa tiedottaa, keille pitäisi muistaa lähettää väitöskirjoja, keitä pitäisi muistaa kiittää esipuheessa ja ketkä pitäisi muistaa kutsua juhliin. Olen lähettänyt osan kutsuista niin myöhään, että hävettää.
Lektiokin on vielä kesken. Juhannuksena mökillä melkein kauhistuin, kun tajusin, että eihän lektio olekaan ihan pikkujuttu vaan tässä joutuu vielä oikeisiin töihin. Kahdessakymmenessä minuutissa ehtii lukea hämmästyttävän määrän tekstiä, ainakin neljä tiheästi printattua arkkia. Onneksi sain tekstinsuoltamismoottorin päälle ja lektion kirjoittaminen oli lopulta tehtävistä mukavimpia. Mutta sen kylkeen pitäisi vielä tehdä diaesitys, ja pitäisikö puhetta ehtiä harjoitellakin?
Sitten vielä parhaat aseet, joita olen ajatellut käytää koitoksesta selviytymiseen:
- Entä jos väitöksen onnistumisen mittari olisi se, miten monta kertaa onnistun vastaamaan "En tiedä" tai "Ei aavistustakaan" tai "En ole koskaan ajatellut asiaa"? Miten yksinkertaista, miten rehellistä, miten ihanan vapauttavaa. Voisiko niin vastata vaikka viisitoista kertaa ja silti tuntea itsensä ihan ihmisarvoiseksi ihmiseksi?
- Entä jos väitöksen onnistumisen mittari olisi se, kuinka rakastavasti ja myötätuntoisesti onnistun suhtautumaan itseeni siinäkin tilanteessa, kun kaikki menee pieleen?
- Vastaväittäjääkin varmaan jännittää, ja oikeastaan se on tosi kiva ja rakastettava tyyppi, joka tekee parhaansa auttaakseen minut tohtoriksi.
- Paras kaikista, salainen supervoimani joka on kannatellut minua viime viikot: kun tulee tukala tilanne, voin kuiskata itselleni, että mieti, kohta ei enää ikinä väitöskirjaa, ja rintakehään leviää sellainen lämmin ailahdus, joka pakostakin vetää suupielet korviin.
Oli miten oli, se on varmaa on että olen onnellinen kun tämä on ohi ja väitös kaikkine etukäteismurheineen on vain haalistuva muisto ja voin keskittyä liottelemaan varpaitani järvessä heinänkorsi suussa.
