Kuljemme koivikon läpi pellolle, josta tulvavesi tekee keväisin lintujärven. Koira kiertelee tutkimassa pellonlaidan pajupusikoita. Neljä laulujoutsenta kaartaa ylitsemme muodostelmassa sulautuen osittain taivaan vaaleanharmaaseen utuun, niiden töräykset kaikuvat ilmassa.
Venevalkamassa kahdella joutsenella on pieni sula, jonka ne ovat omin voimin pitäneet avoimena koko pitkän pakkasyön. Yritän kiertää niiden ohi häiritsemättä. Seuraavana päivänä koko järvi aaltoilee vapaana, tuuli nostattaa vaahtopäitä. Ennätyslauhan talven pienet yritelmät eivät pitkään jaksa pitää kevättä otteessaan.
Jatkan matkaa. Pellonreunassa on kolmihaarainen koivu, jonka juurelle tapaan istahtaa mietiskelemään. Tässä vaiheessa koira lähtee omille teilleen, haistelemaan ojanreunoja ja tutkimaan peltojen läpi virtaavan puron varressa olevaa pientä metsikköä. Välillä kiikaroin sen menoa, kun se kahlaa tulvavedessä ja kulkee pientareita pitkin kuono maassa. Se on vapaa ja näyttää ihan villieläimeltä.
Lumihiutaleita leijuu harvakseltaan ilmassa, niistä huokuu rauhaa. Tai aurinko paistaa lämpimästi kasvoilleni ja ensimmäiset kevääseen heränneet perhoset lepattavat kauhtuneen heinikon yllä.
Hetken kuluttua koira palaa ja jää luokseni makoilemaan ja katselemaan laillani maailman menoa, yksinäisen variksen lentoa, töyhtöhyyppien soidinta tai tiaisten pyrähtelyä koivikossa. Sen kirsu liikahtelee tuoksujen tahdissa.
Koira ei lähde enää, vaan odottaa minun lähtöäni. Joskus se tylsistyy ja alkaa vinkua, ja heittelen sille nakinpaloja kauhtuneeseen heinikkoon. Sillä tavoin saan vielä hetken rauhallista istuskeluaikaa.
Jossain vaiheessa nousen ja koira nousee myös. Kuljemme omia reittejämme, minä ja koira, ja tapaamme kotipihalla. Jos koira tulee jälkeeni, se tulee etsimään minut liiteristä. Tunnemme toistemme tavat.
Sitten menemme yhdessä aamupalalle.
*
Olen kiitollinen jokaisesta tällaisesta aamusta. Ne ovat tällä hetkellä koko poikkeusarkeni kulmakivi ja aivan keskeisiä sekä minun että koiran mielenterveydelle. Olen niistä kiitollinen myös siksi, että niiden aika on pian ohi. Pian vihreys räjähtää esiin, pelloille ilmestyvät traktorit ja linnut alkavat rakentaa pesiään. Silloin koiran vapaus on hetkeksi mennyttä, enkä itsekään suuntaa enää aamuisin koivikkoon. Ei koira ymmärtäisi miksi se ei voi juosta niin kuin ennen. Ei se onneksi myöskään murehdi tulevia.
Koivikkoaamut ovat luetut siksikin, että joudumme muuttamaan kevään loppuun mennessä. Tässä maailmantilanteessa, jossa kaikki on epävarmaa ja epävarmuus vain kasvaa päivä päivältä, kodin lähteminen alta oli aika raskas uutinen. Saimme tiedon eilen, ja vieläkin tuntuu kuin kaikki voima olisi valunut raajoista pois. Ei meillä ole hätää, vähitellen aukeaa uusia polkuja ja uusia suunnitelmia luodaan, mutta nyt en jaksa oikein muuta kuin olla.
