From the outside, transitions always look like a dream to me. I
can finally pursue all the ideas I always wanted to. Until I’m in it.
And
I realize that openness, flexibility and exploration have three close
cousins called lack of structure, uncertainty and
how-the-hell-did-I-end-up-here-without-a-plan?! (Fabian Pfortmüller, Transition Notes.)
Olen vihdoin onnistunut katkomaan väitöskirjan kahleet ja nyt ajelehdin elämän ulapoilla vailla suurempia velvollisuuksia tai erityistä suunnitelmaa.
Kun elämässä yhtäkkiä on paljon tyhjää tilaa, sen täytteeksi tuntuvat ensimmäiseksi olevan tyrkyllä kaikki negatiiviset tavat ja addiktiot. Viime aikoina olen pohtinut esimerkiksi sitä, miten voisin estää puhelinta valtaamasta puolta elämästäni.
En haluaisi kuulostaa liian pessimistiseltä, koska voin paljon paremmin kuin pitkiin aikoihin, olen huomattavasti rennompi, iloisempi ja vähemmän ahdistunut. Mutta perimmäinen ongelma, ehkäpä myös masennukseni juurisyy on se, että en tiedä, mihin oikeasti haluaisin käyttää aikani, mikä merkitys elämälläni on. En edelleenkään oikein keksi, minkä tekemisestä nauttisin, mikä olisi kivaa. Onko se sitten masennuksen jälkimaininkeja vai mitä, en tiedä. En tiedä.
"Minusta olisi paljon huolestuttavampaa, jos nyt tietäisit
mihin suuntaat seuraavaksi", sanoi ahdistusvahti. Tajusin hänen olevan oikeassa ja piristyin.
Ahdistusvahti
opetti minulle uuden sanan: bardo. Kuoleman ja jälleensyntymän välitila. Tiibetinbuddhalaisten bardossa ihminen kohtaa menneen elämänsä tekojen seuraukset, mutta myös mahdollisuuksia vapautumiseen.
Pulma on se, ettei suomalaisessa yhteiskunnassa ole mitään instituutiota tai kulttuurista perinnettä, joka
tukisi tällaista ei-tietämisen tilaa, välitilassa olemista.
Päinvastaisia paineita sen sijaan tulee niin monelta suunnalta, että oma puolustus horjuu. TE-toimiston
ammatinvalintaneuvojalta sain kyllä ymmärrystä sille, että loppuunpalamisesta toipuminen on hidas prosessi ja väitteleminen kova ponnistus. Mutta
keskusteluissamme puhuttiin silti vain joistakin viikoista, sitten olisi
jo syytä ryhtyä pohtimaan työnhakua.
Paha kyllä työpaikkailmoitukset kuulostavat lähinnä ojasta allikkoon joutumiselta, varmalta tieltä nopeaan tuhoon. Osallistut tutkimusrahoituksen
hakuun ja johdat omia tutkimushankkeita kansainvälisessä
tutkimusympäristössä. Olet
innovatiivinen, kehityshaluinen, verkostoitunut ja muutoskykyinen tiimipelaaja, motivoitunut viemään osaamistasi eteenpäin monipuolisessa ja haastavassa tehtäväkentässä.
Sisäinen intuitioni kertoo, että oikea tie olisi lähteä pienin askelin kuulostelemaan sitä, mikä elämässä ylipäätään voisi olla merkitykselliseltä ja hyvältä tuntuvaa. Ja että tarvitaan aikaa, aikaa, aikaa, ja kärsivällisyyttä. Terveys edellä mennään. Jos kahden tai neljän tai kahdeksan vuoden
haahuilun jälkeen löydän sen, mitä todella haluan tehdä, ja pystyn tekemään sitä romahtamatta, on
se kaikkien kannalta parempi kuin nopea syöksy uuteen työhön, jota en tosiasiassa halua tehdä ja jossa tuskin kestäisin pitkään. Se veisi elämääni vain taaksepäin.
Omalla logiikallani tämä on kristallinkirkasta ja selvää, mutta yhteiskunnan uralogiikalla järjetöntä. Työelämän kelkasta ei parane pudota, takaisin kapuaminen on vaikeaa ja edessä häämöttää työttömyys, syrjäytyminen ja kurjuus.
Kun ympäröivä yhteiskunta ei anna tukea, nykyihminen onneksi löytää kaikkeen vertaistukea vähän Googlea raapaisemalla. The cruel irony of transitioning is that I got into it to have total
freedom, but that total freedom is something I’m unequipped to deal with
and that might even make me miserable, kirjoittaa Fabian. Hän ehdottaa ratkaisuksi omien rakenteiden luomista: turvallisuutta tuovia rutiineja, tavoitteiden asettamista ja niiden edistymisen seuraamista.
Ensin tarvitsen kuitenkin (lisää) ihan rehellistä lomaa ja aikaa menneen elämän romujen siivoamiseen. Tarvitsen aikaa ilman paineita siitä, että pitäisi jo
tietää, ja vankan vartion mieleni muureille kaikkia patistelijoita vastaan. Luulen, että tarvitsisin omaa puolustustani vahvistamaan selkeän päätöksen siitä, etten ota vastaan uutta työtä esimerkiksi vuoteen. Olen onnekas sikäli, että se olisi mahdollista. Silti epäröin, kypsyttelen ajatusta. Entä jos onkin olemassa juuri se oikea työpaikka, josta voisin olla aidosti innostunut, ja se menee minulta ohitse? Entä jos edessä tosiaan on syrjäytyminen ja kurjuus?
Vielä suurempi pelko on kai se, että mitä jos hukkaan tämän etuoikeutetun mahdollisuuden ottaa aikaa itselleni. Että sen sijaan, että kokeilisin uusia asioita, etsisin intohimojani, opettelisin pitämään huolta itsestäni ja kasvaisin ihmisenä, kulutan vuoden katsomalla Youtubesta marsuvideoita ja vajoan sellaiseen rutiinittomaan puuroon, jossa ei enää jaksa edes pedata sänkyään tai lähteä ulos ja kaikki muuttuu sumuksi, jossa energia vain valuu kuiviin. Ulkoiset rakenteet kun kieltämättä tukevat aikaansaamista ja mielen hallintaa, elämän syrjässä kiinni pysymistä.
Väitöskirjablogista alkaa pian aika jättää ja olisi ehkä tarpeen perustaa uusi. Mutta ei ihan vielä – haluan ymmärtää paremmin loppuunpalamistani, masennustani ja niistä toipumista, näissä teemoissa on yhä käsiteltävää.
