Smoothieindikaattori ja ajatuksia masennuksen hoidosta

Sisältövaroitus: Negatiivisuutta ja masentuneisuutta 

Väitöskirjan loppurutistuksen aiheuttaman ylivireen jälkeen olotila tuntuu kääntyneen pysyvämmin alavireiseksi. Negatiiviset ajatukset kiertävät kehää, ärsyynnyn helposti, en jaksa vuorovaikutustilanteita. Sosiaaliset suhteet menevät alamäkeä ja mieluummin olen yksin – eipähän tarvitse kantaa syyllisyyttä siitä, että olen huonoa seuraa.

Jos väitöskirjan tekeminen altistaa masennukselle, niin sitä ilmeisesti tekee myös väitöskirjan valmiiksi saaminen. Väitöskirjan jälkeinen masennus on jonkinmoinen käsite päätellen hakutuloksista, joita löytyy hakusanoilla "postdoctoral depression", "post PhD blues" tai vastaavilla. Tosin omalla kohdallani on hiukan aikaista masentua väitöskirjan valmiiksi saamisesta, kun se ei ole vielä valmis.

Viime päivinä on vaivannut myös sellainen henkisen huonovointisuuden piirre, jota kutsun sisäiseksi paleluksi. On ikään kuin henkisesti kohmeessa, keho on lukossa, rinnassa on tunnoton jäämöhkäle ja liikkumattomuuteen jämähtää herkästi niin että on vaikea selviytyä sängynpohjalta ylös. Sisäistä palelua lisäävät monenlaiset asiat, jotka ruokkivat turvattomuuden tunnetta ja alakuloa: huonot uutiset, epäonniset sattumukset (löytämäni kissa kuoli kun vein sitä eläinlääkäriin, koira loukkasi tassunsa lasinsiruun, asuntokaupat eivät ota sujuakseen), kritiikki (ulkoinen tai sisäinen), yhteiskunnallinen ilmapiiri, kireät verkkokeskustelut, kilpailu, harmaa ja lumeton talvikeli.

Sisäisesti palellessa tulee tarve pitää itsensä ulkoisesti lämpimänä. Käännän pattereita kuumemmalle kuin olisi ekologisesti järkevää ja hautaudun kaksinkertaisten peittojen alle, mutta vaikka ulkoinen lämmitys helpottaa oloa vähän, syvällä olevaa kohmetta se ei sulata. Siihen parhaita vastalääkkeitä olisivat välittäminen, rakkaus, lämpö, myötätunto, huumori ja se että saa asioita aikaan tai tekee jotain, mikä auttaa unohtamaan negatiiviset ajatukset hetkeksi.

Täyttelin taas tutuksi tullutta masennustestiä eli BDI-kyselyä. Jos menisin lääkäriin, saisin lievän masennuksen diagnoosin.

Olen kehittänyt masennuksen tunnistamiseen myös ihan oman smoothiekippoindikaattorin. Teen aamiaiseksi aina smoothieta koneella, johon meillä on kaksi pestävää kippoa. Jos molemmat kipot ovat aamulla likaisina tai jos banaanit ovat lopussa, tekee masentuneena mieli luovuttaa koko aamupalan syömisen suhteen, koska tuntuu liian kovalta vaatimukselta pestä kippo tai pohtia, mitä muuta voisin syödä. Ei-masentuneena kipon peseminen ei ole mikään ongelma.

Vaikka en mene lääkäriin, kannustan kyllä kaikkia masentuneita menemään. Olen vain itse käynyt sen polun läpi jo useasti ja tiedän, mitä apua lääkäristä voi saada ja mitä ei.

Ei masennuksen lääketieteellinen oireluettelo kerro masennuksen syvimmästä olemuksesta yhtään mitään, eivätkä masennuslääkkeet hoida masennuksen syitä vaan korkeintaan oireita. Masennuksen kanssa selviytymiseen lääkkeistä voi olla suuri apu, mutta syyt ovat syvemmällä. Niitä pääsee hyvällä tuurilla purkamaan ja käsittelemään terapiassa, mutta matka masennuksen juurille on pitkä. Tämä viimeaikainen masentelu on taas näyttänyt miten pitkästi matkaa onkin yhä jäljellä.

Luottamukseni lääketieteeseen masennusasioissa on rapautunut myös huonojen kokemusten myötä. Aikoinaan terapian ja lääkehoidon piiriin pääseminen viivästyi omalla kohdallani ehkä vuodella, koska ensikosketuksesta työterveyshuoltoon jäi sellainen olo, etten tullut ymmärretyksi enkä saanut apua. Myöhemmin kohtasin kyllä myös hyvin sympaattisia ja ymmärtäväisiä psykiatreja, mutta heidänkin keinonsa ovat rajalliset.

Eräs ongelma masennuksen hoidossa on se, että mitään seurantaa terveydenhuollon taholta ei ole. Kaikki käynnit ovat oman aktiivisuuden varassa. Kun olen mennyt itsetuhoisten ajatusten takia lääkäriin, olen kyllä saanut aikoja psykiatreille ja työpsykologeille, mutta jos jostain syystä en saa aikaiseksi varata aikoja, kukaan ei kysele perään.

Myös masennuksen vaihteleva luonne tekee lääkärissä asioimisesta hankalaa. Lääkäriaikaa varatessa olo voi olla hyvin huono, mutta kun käyntipäivä koittaa, olo saattaakin olla täysin oireeton. Oireettomien päivien, viikkojen ja kuukausien aikana sitä helposti alkaa uskoa parantuneensa tai että ainakin paraneminen onnistuu omin avuinkin. Lääkäriin meneminen ja siellä tuntemattoman ihmisen kohtaaminen ja hänelle syvimpien haavojensa näyttäminen on kaikkiaan sen verran epämiellyttävä ja riskialtis toimitus, että sitä helposti lykkää tai sen jättää sikseen.

Arki sinänsä ei ole muuttunut mitenkään dramaattisesti työttömyyden alettua. Edelleen on työasioita ja muita asioita, joita en jaksaisi hoitaa mutta joiden olemassaolo saa olon tuntumaan siltä, ettei myöskään ole aikaa tai lupaa tehdä mitään kivaa. Vaikka olisi aikaa, ei tiedä mitä kivaa voisi tehdä, kun mikään ei oikein huvita. Pitäisi myös selvittää työttömyysasioita ja tehdä päätöksiä työttömyystuen hakemisen suhteen.

Jotain rytmiä päiviin olisi hyvä saada. Muuten lojun sängyssä puolillepäivin, sitten lenkitän koiran, syön aamiaista ja havahdun iltakuudelta siihen, että en ole vielä syönyt lounasta enkä oikeastaan tehnyt mitään muutakaan järkevää.

Koska masentuneena voi potea syyllisyyttä kaikesta, niin seuraavaksi voinkin potea syyllisyyttä negatiivisen valituksen suoltamisesta internetavaruuteen. Mutta nyt täytyy lähteä hakemaan koiran kanssa banaaneja kaupasta, jotta huomenna aamiaisaikaan ei iskisi sellainen olo, että oikeastaan voisi luovuttaa koko elämisen suhteen.

Elämä takaisin

Väitöskirja on tähänastisen elämäni suurin "sitku". Olen työntänyt elämästäni suurin piirtein kaiken siihen aikaan, kun väitöskirja on valmis. Sitten kun väitöskirja on valmis, tapaan kaikkia ystäviä, joita en ole ehtinyt tai jaksanut tavata, vastaan kaikkiin kirjeisiin ja sähköposteihin, täytän lupaukseni jotka ovat jääneet aikomuksiksi, kohtaan sisäiset mörköni (järjestäytyisittekö jonoon, kiitos), aktivoidun yhteiskunnallisesti ja otan selvää siitä mitä oikeastaan haluan tehdä ja mistä tässä elämässä on kysymys.

Koska väitöskirja on ollut kesken ja aivoni ovat olleet liian huonossa kunnossa tehdäkseni sen loppuun, olen ollut vuosia puolitilassa. En ole voinut lopettaa töitä, jotka eivät enää tunnu itselleni sopivilta, mutta en myöskään ole päässyt niistä eteenpäin.

Kaivelin lipastonlaatikkoa, johon sullon kaikki epämääräiset paperit ja muun silpun, joka joskus pitäisi hoidella, ja löysin sieltä vahingossa kalenterin, jonka tein tämän blogin aloittamisen aikoihin. Silloin tein päätöksen, että väitöskirjan tekeminen päättyy vuodenvaihteessa, kävi miten kävi. Kalenteriin on numeroitu kaikki väitöskirjaan käytettävissä olevat päivät, lauantait on ympäröity kultaisella (koska vapaapäivä) ja sininen merkki näyttää, missä kohtaa ollaan menossa. Merkki on unohtunut syyskuun puoliväliin, kun kalenteri on hautautunut lipaston uumeniin.

Syksyn mittaan väitöskirjapolulla kompuroidessani en tiennyt, miten käy: saanko tekeleen valmiiksi vai loppuuko aika kesken, toimivatko aivoni vai kieltäytyvätkö ne jossain kohtaa yhteistyöstä. Nyt tiedän. Vaikka matkaa on vielä jäljellä, väitöskirja tulee valmiiksi.

Viimeiset viikot olivat melkoista aherrusta. Lauantaivapaat jäivät eikä elämässä muutenkaan ollut mitään muuta kuin väitöskirjaa. Tein päivässä yhtä paljon töitä kuin aikaisemmin syksyllä viikossa.

Sitä en osannut odottaa, että viimeinen viikko sujuisi niin hyväntuulisissa merkeissä. Tuntui, että kun sain viimeisen artikkelin lähetettyä, päädyin jonkinlaiseen flow-tilaan, jollaista en ole kokenut työn kanssa ikuisuuksiin. Kun terapiassa tutkin tarkemmin tätä kokemusta, tuntui kuin laivani ruoriin olisi tarttunut kokenut kapteeni, joka tietää tarkalleen mitä on tekemässä. Olemisen pohjavirtaukseksi oli tullut luottamus.

Vaikka oli kiire, en tuntenut oloani kiireiseksi, en edes viimeistä edellisenä päivänä, kun väitöskirjassa oli vielä tiivistelmät kirjoittamatta ja puolivillaiset johtopäätökset ja muitakin aukkoja. Jouduin tekemään töitä yli mukavuusrajojen, mutta en stressaantunut liikaa. Pystyin työskentelemään rauhallisesti ja määrätietoisesti, nukuinkin kohtalaisesti. Paikkasin viimeiset aukot ja keksin työlle nimen, johon olen hyvin tyytyväinen. Ei siitä valmista vielä tullut, mutta riittävän valmis, että kelpaa esitarkastukseen.

Ensimmäisessä terapiassa väitöskirjan jättämisen jälkeen en maininnut työtä sanallakaan, ja se tuntui jollain tapaa hyvältä. Loppurutistuksen aikaansaama ylivirittyneisyys on hiljalleen lauennut ja se toi mukanaan surullisen ja vähän masentuneen olon. Suru kaipasi huomiota, eikä siinä ollut väitöskirjoilla merkitystä. Nyt suru on jo väistymässä ja kääntymässä joksikin muuksi. Väsymystäkin on ja lepoa tarvitaan: pitkien yöunien lisäksi nukuin tänään pitkät päiväunet.

Kohta pitää alkaa miettiä, mitä teen kaikille sitku-asioille, joista tulee nytku-asioita.

Fanfaari

Voisin laittaa tähän kukkaköynnöksiä ja kultasadetta ja tanssivia marsuja, mutta mahdolliset lukijani joutuvat kuvittelemaan ne. Sain nimittäin väitöskirjani viimeisen artikkelin vihdoin lähetettyä matkaan.

Sen sanon, että jos ihmisillä olisi edes hämärä käsitys siitä, miten järjettömän työlästä on yrittää tuottaa uutta tieteellistä tietoa, niin tieteen arvostus kansalaisten keskuudessa kasvaisi kohisten.

Muistelin hiukan menneitä ja totesin, että artikkelin eteen tehty työ on aloitettu jo seitsemän vuotta sitten. Ei liene pahasti yläkanttiin, jos arvioin työhön uponneen sen kaikilta tekijöiltä yhteensä pari henkilötyövuotta. Sen lisäksi tutkimukseen käytettyä mittausdataa ovat olleet keräämässä lukemattomat, osin jo kuolleet ja unohdetut ihmiset lähes sadan vuoden ajan, ja kaiken tämän ansiosta on nyt vallattu pikkuriikkinen uusi niemenkärki tunnetun tiedon maaperällä.

Eikä työ ole suinkaan vielä ohi, vaan seuraavaksi artikkelin ampuvat atomeiksi riippumattomat asiantuntijat ja kääntelevät ja tutkivat olisiko siinä mahdollisesti jotakin vikaa, jonka jälkeen heidän kritiikkiinsä ja kommentteihinsa on vastattava perusteellisesti ja perustellusti. Kokemukseni mukaan kommentteihin vastaaminen voi pahimmillaan olla lähes yhtä työlästä kuin artikkelin kirjoittaminen alun perinkin, mutta aina voi toivoa, että tällä kertaa pääsisi helpommalla (erityisesti siksi, että kukaan ei ole enää maksamassa minulle palkkaa).

Oman olotilan saralla on havaittavissa outo ilmiö, jota tässä parastaikaa kummastelen. Väitöskirja pitäisi palauttaa parin päivän kuluttua ja työtä yhteenvedon kanssa on jäljellä vielä enemmän kuin käytännössä ehdin tehdä, mutta en tunne oloani juuri lainkaan stressaantuneeksi. Olen valtaosin iloisella tuulella ja pari viime yötä olen nukkunut kuin tukki. En edes laittanut kelloa soimaan, ei tunnu olevan kiire minnekään. Eilen ihan ihmettelin, kun en pitkänkään työpäivän jälkeen tuntenut oloani väsyneeksi.

Vuosikausia taakkana roikkuneen artikkelin vierähtäminen harteilta on ilmeisesti pölläyttänyt ilmoille jonkun hormonimyrskyn. Aika näyttää, hiipiikö uupumus loukostaan taas jossain vaiheessa, mutta nyt täytyy jatkaa hommia.

Laitetaan tähän nyt sentään muutama kukkanen, fanfaarit piti kuunnella Youtubesta.

Vuosikymmenen loppusyvennys

Vuoden ja vuosikymmenen viimeinen päivä, se päivä kun henkisen väitöskirjavankeuden piti loppua, oli tilanne mikä tahansa.

Se ei ihan onnistunut. Väitöskirjan palautuspäivään on reilu viikko, esitarkastajat ovat valmiudessa, kaikki on kunnossa väitöskirjan jättöä varten – kunhan itse jätös vain olisi valmis.

Olen puurtanut viime päivät silmät ristissä. Aivot tuntuvat puuromaisilta, on vaikea keskittyä ja saada työtä edistettyä tehokkaasti. Kuin yrittäisi vuolla lastuja tylsällä puukolla. Vanne kiristää päätä, aivoihin sattuu, mutta sitä ei voi pysähtyä ajattelemaan. Viime yön porskutin menemään yön pimeät tunnit läpeensä kunnes puoli kuuden aikaan aamulla sammuin muutaman tunnin unille.

Kaikeksi onneksi minulla on salainen ase. Kun väitöskirjan jättö on niin lähellä, että sen jo melkein haistaa, ja työsopimus on tänään viimeistä päivää voimassa, voi saada valtavasti energiaa siitä huumaavasta ajatuksesta, että ihan pian kaikki on jo ohi, eikä sen jälkeen edessä ole samaa suota vaan tuntematonta uutta maastoa, kumpuilevia nummia joiden ylle kaartuu huikaisevan avara taivas ja kukkaniittyjä ja salaperäisinä kuiskailevia salometsiä ja ties mitä. (Tai sitten työttömyys ja vanhuus ja leipäjono, mutta sen näkee sitten.)

Sen ajatuksen avulla voi kestää itsensä piinaamisen eräänlaisessa lievän karnevalistisessa hengessä. Yhdistelmä on hieman hämmentävä.

 2010-luvun viimeiset päivänsäteet ja päässä sumuinen tunnelma

Mutta nyt on vielä viimeinen suonlämpäre ylitettävänä ja se on märkä ja upottava. Joulun aikoihin keho ja mieli alkoivat osoittaa tuttuja uupumisen merkkejä. Toimintakyky kärsi, sain selittämättömiä itkukohtauksia, välillä tuntui kuin raajoista häviäisi voima kokonaan. Tavarat tuntuivat putoilevan käsistä enkä jaksanut istua pöydän ääressä, vaan virittelin sänkyyn tason niin että voin tehdä töitä puolimakaavassa asennossa.

Kuten yleensä tuppaa käymään, artikkelin viimeistelyssä on ollut valtavasti enemmän työtä kuin arvelin, vaikka kuinka karsisin pois ylimääräistä kunnianhimoa. Olen kuluttanut päiväkausia aineiston kimpussa ja käynyt läpi koko laskentaproseduurin a:sta ö:hön. Paljon aikaa on mennyt siihen, että saan selvitettyä itselleni, mitä oikein olen tehnyt pari vuotta sitten kun olen viimeksi koskenut laskelmiin.

Toivoin että olisin saanut artikkelin lähetettyä tämän vuoden puolella, mutta se ei onnistunut. Ehkä huomenna. Sen jälkeen on vielä viikko aikaa taikoa yhteenvetoon tiivistelmä ja kunnolliset johtopäätökset sekä katsoa ohjaajien kommentteja, joihin paneutumiseen ei siis liiemmin jää aikaa.

Joulua tässä hätäkässä ei niin tullut vietettyä ja uudenvuoden laita on vielä hullummin, mutta ei auta muu kuin ottaa vahinko takaisin ensi vuonna. Silloin kaivan laatikosta kaikki joulukoristeet, askartelen joulukortit, rakennan piparkakkupalatsin ja hukutan ahdistusvahdin gluteenittomiin joulutorttuihin.

Tervetuloa 2020, sinua on odotettu, ja tästä polun mutkasta katsottuna näyttää että edessä siintävät avarammat maisemat kuin takanapäin.

Raha-ahdistusta

Blogin ehkä toiseksi ainoa lukija kyseli, mitä väitöskirjalle kuuluu. No, sille on käynyt hiukan köpelösti. Pään ovat vallanneet sellaiset pitkät sanat kuin ilmanvaihtojärjestelmä, lasikuitutapetti, isännöitsijäntodistus, tasaerälyhennys, korvausilmaventtiili, peruspäiväraha ja työssäoloehto. Ne ovat niin pitkiä, että ei sinne päähän sitten muuta mahdukaan.

Raha-ajatukset herättävät ahdistusta. Ne vievät helposti mukanaan sellaiseen surkastuttavaan tunteeseen, jossa maailma tuntuu kutistuvan samaan tapaan kuin varjot tummuvat ja pitenevät hiipuvan nuotion valopiirin ympärillä. Alkaa palella sisäisesti ja tulee turvaton olo. (Samanlainen ilmiö käsittääkseni selittää kansallismielisen konservatismin nousua: uhkakuvien edessä käperrytään sisäänpäin ja keskitytään varmistelemaan omaa etua ja omaa selviytymistä.)

Se on tietysti pelkkä harhakuva, haitallinen ja täysin naurettava siinä yltäkylläisyydessä, jossa elän. Mutta ihmismieli on sellainen, ja kulttuurimme on taitava ruokkimaan näitä demoneja.

Vaatii ponnistelua ja tietoista vastalääkitystä, että pystyy huitomaan varjoja kauemmas. Vielä enemmän työtä vaaditaan, että voisi avautua käpertymisen sijaan, antaa ottamisen sijaan. Vastalääkkeitä ovat vaikkapa viereen käpertynyt lämmin koiraeläin tai puiden kantaminen liiteristä. Oikeita, juurruttavia asioita, joita ei voi mitata rahassa.

 

Oikeita lampaita

Siksi muistutuksena tarina, jonka toivoisin pysyvän kirkkaana johtotähtenä raha-ahdistuksen hyökyessä päälle.

Mies on nähnyt unta, että hän saisi vaeltavalta kerjäläiseltä jalokiven, joka tekisi hänestä rikkaan. Kuinka ollakaan hän tapaa kylänsä ulkopuolella vaeltavan askeetikon.

”Antaisitko minulle sen kiven?” mies kysyy.

”Hetkinen”, sanoo vaeltaja ja kaivelee reppuaan. ”Onkohan tämä se kivi, josta puhut?”

Mies ei ole uskoa silmiään. Se on timantti – maailman suurin timantti. Hän pitelee timanttia käsissään ja kysyy: ”Saanko minä tämän?”

”Totta kai. Löysin sen metsästä. Saat sen mielihyvin.” Vaeltaja jatkaa matkaansa ja istuutuu kylän laitamilla olevan puun alle.

Mies ottaa timantin ja on suunnattoman iloinen. Hänkin istuutuu puun alle. Siinä hän istuu koko päivän ajatuksiinsa vaipuneena. Illan tullen hän menee sen puun luo, jonka alla vaeltaja istuu, antaa timantin hänelle takaisin ja sanoo: ”Voisitko tehdä minulle palveluksen?”

”Minkä?”

”Voisitko antaa minulle ne rikkaudet, joiden ansiosta voit luopua timantista niin helposti?”

(Mukailtu kirjasta Anthony de Mello: Uudistuminen)

PS. Ei väitöskirjalle vielä kokonaan köpelösti ole käynyt, mutta kiire sen kanssa tulee. Toivottavasti muutaman joulupäivän voisi kuitenkin rauhoittaa väitöskirjastressiltä.