Väitöksen vuosipäivä tuli ja meni, en edes huomannut, vaikka vuoden umpeutuminen on kevään mittaan kummitellut mielessä. Olinhan asettanut itselleni kuvitteellisen aikarajan, myöntänyt itselleni vuoden aikaa toipumiseen. Ainakin ellei mitään ohittamatonta työtilaisuutta tulisi vastaan.
Välivuosi töistä on ollut suuri helpotus ja toipumista on tapahtunut,
vaikkei väitöskirjasta ja velvollisuuksista vapaa elämä mikään ihmelääke
olekaan ollut. Masennuksen kanssa rahjustan yhä eteenpäin. Välillä se
katoaa omille teilleen ja ilmestyy sitten taas.
Vuosi kului koronan takia aika erilaisissa merkeissä kuin olin kuvitellut. Suurinta osaa toipumisvuoden haaveista ei edes voinut yrittää toteuttaa, kun elämä rajautui kodin seinien sisäpuolelle. Toisaalta koronavuosi oli sopivasti minulle ja ahdistusvahdille pesänrakennusvaihetta, ja kotona ja pihalla oli aivan tarpeeksi tekemistä.
Olin haaveillut etsiväni uusia suuntia nimenomaan sitä kautta, että tapaisin uusia ihmisiä, kävisin uusissa paikoissa ja saisin sitä kautta uusia ideoita. Mitään tällaista ei koronaeristyksessä tietenkään tapahtunut, ja ehkä osin senkin takia seuraava suunta löytyi puolivahingossa vanhan suunnan jatkona. Taivallukseni tutkimusmaailmassa siis jatkuu, enkä vielä tiedä onko se hyvä asia vaiko uusi lenkki ketjussa, jossa teen "järkeviä" valintoja, ajelehdin sinne minne virta kuljettaa, vaikka intuitio huutaisi kurkku suorana, että muuta nyt jo suuntaa.
(Kuten tunnettua, "järkeville" valinnoille ympäristö ja yhteiskunta nyökyttelevät hyväksyvästi, ja kahjot mutta oikeat valinnat ovat juuri siksi vaikeita.)
No, se on sitten uusi tarina, josta kiinnostuneet voivat käydä lukemassa blogin jatko-osasta.
Tämä blogi päättyy, mutta jää olemaan yhdeksi internetin loputtomista syrjäisistä nurkkauksista. Jos joku satunnainen kulkija tänne osuu, niin peremmälle sopii astua ja sisällä viivähtää. Kuulisin mielelläni, jos blogista on koskaan kenellekään mitään iloa: vertaistukea ahdistuneelle väitöskirjantekijälle tai muuta hyötyä. Terveisiä voi lähettää kommenttikentän kautta tai sähköpostitse.
Väitöskirjantekijöiden tai tutkijoiden masennuksesta ja uupumuksesta ei ole kirjoitettu kovin paljoa, ja senpä takia kai itsekin tämän blogin aloitin. Häpeä ja kelvottomaksi tutkijaksi leimautumisen pelko epäilemättä pitävät monet visusti kaapissa ongelmineen. Linkitettäköön tähän vielä se vähäinen suomenkielinen vertaistuki, jota itse aikoinaan löysin.
- Aku Visala: Kuinka tutkija voi säilyttää mielenterveytensä (rippeet)? (2018)
- Edelliseen liittyvä podcast
- Tiedettä ja uupumusta -blogi (2009)
Oma väitöskirjani valmistui, minulle tuntemattoman kanssabloggaajan (Tiedettä ja uupumusta) väitöskirja jäi kesken. Jos nyt jotakin haluaisin sanoa pahasti ahdistuneille väitöskirjantekijöille (virtuaalisen myötätunto- ja lohtusuklaalähetyksen lisäksi), niin ehkä sen, että jatkaminen ja luovuttaminen ovat aivan yhtä sallittuja vaihtoehtoja. Minä en missään vaiheessa kunnolla sallinut itselleni lopettamisen mahdollisuutta. Joka tapauksessa: et ole yksin. Masennuksesta ja ahdistuksesta kärsii huomattava osa väitöskirjantekijöistä, Aku Visalan siteeraamien tutkimusten mukaan jopa 40 %.
Väitöskirjan valmistumisessa on se hyvä puoli, että minun ei koskaan tarvitse jossitella, että mitä jos kuitenkin vielä ja olisiko sittenkin pitänyt. Ja tietysti tutkinnosta saattaa olla tulevaisuudessa jotakin iloa. Oliko se kaiken kärsimyksen arvoista, en tiedä. Voi olla, että jos olisin jättänyt väitöskirjan jo vuosia sitten kesken ja suunnannut uusille urille, olisin nyt paremmassa tilanteessa.
Sen sijaan jatkan pään seinään hakkaamista. Saanko itseni vain uudestaan henkihieveriin vai lähteekö tutkijanura tästä uuteen liitoon? Se selviää tarinan seuraavassa osassa.
Ugh.
