Ilmastolakossa

Eilen perjantaina väitöskirja sai odottaa, kun ilmastolakko kutsui. Asiat tärkeysjärjestykseen.

Väsytti. Kotvan harkitsin, olisinko kirjoittanut omaan kylttiini, että "Voisiko tämän ilmastokriisin jo hoitaa, niin ei tarvitsisi kökkiä täällä?" Myös sisäinen ilmastoaktivistini on viime aikoina ollut uupunut.

Tapahtumasta jäi ristiriitainen olo. Paikalla oli tuhansia ihmisiä, joista suurin osa oli lapsia ja nuoria. He olivat tehneet valtavasti mielettömän hienoja kylttejä, ja oli koskettavaa nähdä millä energialla ja tunteella he viestiään välittivät. Jos toivoa on jossain, niin se on näissä nuorissa sukupolvissa.

Toisaalta lasten mielenosoitus hätkähdytti ja suretti: ei tämän näin pitäisi mennä. Ei lasten pitäisi joutua ottamaan vastuuta tällaisista asioista. Missä kaikki aikuiset ovat?

 

Väsymyksen lajit

Edellisen blogimerkinnän jälkeen tulin kipeäksi. Tulkitsin sen maailmankaikkeuden merkiksi siitä, että nyt meni (taas) överiksi. Makasin flunssassa kolme päivää ja sen jälkeen olen jäänyt kellumaan epämääräiseen väsymystilaan. Töihin ryhtymisen kynnys kasvaa korkeaksi heti kun niihin tulee taukoa.

Tänään on ollut sellainen päivä, että aamulla onnistuin kyllä nousemaan sängystä ja menemään keittiöön tehdäkseni itselleni aamupalaa, mutta tehtävä jäi sikseen, kun smoothiekoneen kippoa ei löytynyt. Luovutin ja menin takaisin sänkyyn, banaani jäi keittiön pöydälle.

Koira lähti mummolaan eikä siis ole pakottamassa minua ulos. Syyssateet rummuttavat ikkunoita.

On väsymystä, joka tulee ylikuormituksesta ja joka on syytä tulkita merkiksi siitä, että nyt on levättävä. Sitten on väsymystä, joka tulee kun ei ole nukkunut tarpeeksi. Ja sitten on väsymystä, joka liittyy tietynlaiseen henkiseen tilaan, johon voi ajautua.

Väsymyksen lajeja on vaikea erottaa toisistaan. Kun olin vakavasti masentunut, väsymys tuntui kehossa aivan samalta kuin se tuntuu rankan fyysisen rasituksen jälkeen. Välillä keho vyötäröstä alaspäin tuntui kuin halvaantuneelta.

Masennukseen tai sentapaisiin henkisiin tiloihin liittyvä väsymys on hämäävää. Keväällä olin työmatkalla samoihin aikoihin, kun töihin liittyvää stressiä oli paljon ja vointini taas kerran romahti. Välillä näin nälkää, koska en jaksanut poistua hostellista hakemaan ruokaa. Mutta kun eräänä päivänä selvisin ulos kävelemään ja innostuin uusien paikkojen tutkimisesta – asia, josta kaikkein helpoimmin innostun – väsymys oli tipotiessään. Kävelin ja kävelin koko päivän ja kun illalla sikäläinen kollega tiedusteli, enkö ole väsynyt, en parhaalla tahdollakaan tuntenut itseäni lainkaan väsyneeksi.

Ikkuna innostuneelta kävelyltä

Tänään keho on tuntunut voimattomalta, yksinkertaisiinkin tehtäviin on vaikea tarttua. Suunnittelen aloittavani, aloitankin asioita, mutta jätän ne pian sikseen. Tuntuu että voisin luhistua kasaan kuin korttitalo.

Tämänpäiväiseen väsymykseen en kaipaa lepoa vaan pikemminkin jonkinlaista herättelyä, kylmää suihkua, joka ravistelisi mielen pois siitä tylsästä sumusta johon se on vajonnut. Hyviä ravistelukeinoja voivat olla liikunta, tietynlainen musiikki, viileään järveen pulahtaminen, aikaansaaminen, innostuminen, uusien asioiden tekeminen, ylipäätään asiat jotka suuntaavat huomiota pois oman navan ympäriltä. Näiden toteuttaminen vain on väsyneenä ja alakuloisena kovin vaikeaa.

Erityisesti nukkuminen ei aina ole hyvästä, vaikka väsyttäisikin. Kunnon yöunet ovat tietysti aina tarpeen, mutta päiväunilta saattaa herätä entistä tokkuraisempana ja unirytmi vain menee sekaisin.

Olen muistellut tänään ensimmäistä terapeuttiani, joka pyrki nostattamaan minussa jonkinlaista taistelutahtoa. Masennukselle ja siis myös väsymykselle täytyy laittaa kampoihin, sen ei saa antaa vallata elämää. Ei saa vain luovuttaa ja kömpiä sänkyyn, vaikka tuntuisi siltä.

En tiennyt silloin enkä tiedä oikein vieläkään, mitä ajattelen tästä neuvosta. Ei se ainakaan auttanut minua ylös sängystä. Tiedän kyllä, että masennusväsymys ei ole tietyssä mielessä todellista vaan kummallinen illuusio, mutta toisaalta uskon, että lempeys itseä kohtaan on kaikkeen parempi lähtökohta kuin itsensä patistelu ja ankaruus. Ja jos masennukseen suhtautuu jonkinlaisena ulkoisena vihollisena, se voi jäädä kohtaamatta ja sen kertoma tärkeä viesti kuulematta.

Joka tapauksessa väsymys vaikuttaa hurjan paljon siihen miltä maailma näyttää ja miten olen maailmassa. Joitakin päiviä sitten oli hetki jolloin tulin äkkiä tietoiseksi siitä, että tässä minä juttelen ihan iloisesti kämppiksen kanssa, koska en ole väsynyt. En olekaan sellainen yrmy, joka karttaa kaikkia kohtaamisia ihmisten kanssa – ja kun olen, niin se ei ehkä kerrokaan niin paljon persoonallisuudestani kuin väsymyksestä.

Kuka tietää, voihan olla että kehoni on viisaampi kuin minä itse ja tämänkin päivän lepo tuli tarpeeseen.

Elämä sekaisin

Väitöskirja ei ole edennyt lähes viikkoon. On ollut liikaa pakollisia käyntejä kaupungissa, liian vähän aikatauluttomia kotipäiviä ja turbulenssia ihmissuhteissa. Erityisesti turbulenssi ihmissuhteissa aiheuttaa sen, että elämässä menee pasmat ihan sekaisin.

Oikeastaan olen viime viikon jäljiltä vielä yllättävän hyvissä voimissa, mutta tänään heräsin ennen viittä aamulla enkä saanut enää unta. Se on tuttu merkki ylikuormittumisesta ja olenkin hieman huolissani, varsinkin kun tänään on taas asiaa kaupunkiin.

Ahdistusvahti

Olen saanut viime viikkoina vakiinnutettua jonkinlaisen työskentelyrytmin väitöskirjani kanssa. Useimpina päivinä olen onnistunut tekemään töitä pari kolme tuntia päivässä, ja välillä olen kokenut jopa lievää innostumista. Melkein kuin löytäisi viidakosta kauan sitten sukupuuttoon kuolleeksi luullun eläimen.

Sitten on se pieni ääni, joka kuiskuttaa, että enhän minä tee läheskään tarpeeksi ja että työ etenee aivan liian hitaasti. Muokkasin yhden keskeneräisen artikkelini johdantoa, luin lähdetekstejä ja yritin kirjoittaa uutta tekstiä. Kului useampi päivä, että sain sorvattua johdantoon pari uutta kappaletta.

Kumppanini yrittää valaa uskoa siihen, että väitöskirja voi valmistua vaikka tekisin töitä vain kaksi tuntia päivässä, ja huolehtia siitä että jaksamiseni ja ahdistukseni pysyisivät järkevissä rajoissa. Eilen hän keksi itselleen uuden ammattinimekkeen: ahdistusvahti. Jos joskus meinaan ylittää parin kolmen tunnin tavoitteen, vahti muistuttaa, että kohta pitää lopettaa työt ja tehdä jotain kivaa. (Mitä kivaa sitä ihminen voi tehdä kotonaan?)

Sitten meillä käydään seuraavanlaisia keskusteluja:

Minä (ahdistuneena): En oo tehnyt tänään paljon mitään…
Vahti: Niin mutta eilen teit neljä tuntia. Tänään sun pitäisikin vaan levätä.
Minä: Teinkö eilen neljä tuntia?
Vahti: Teit, ja viikonloppuna kuusi tuntia. Sitäpaitsi lauantaina sä et ees ois saanut tehdä töitä.
Minä: No en mutta aattelin et pitäis koska en tehnyt perjantaina.
Vahti: Eiku lauantait on pyhitetty!

Olen määritellyt lauantait vapaapäiviksi, jolloin on ehdottomasti kiellettyä edes ajatella tekevänsä töitä riippumatta siitä, miten hyvin tai huonosti työt ovat viikolla sujuneet.

Ahdistusvahtia tarvitaan, koska viime vuodet työntekoni on ollut sarja romahduksia. Nyt tarvittaisiin taas taitoa välttää uusi romahdus.

Vaikeinta on oppia, että työt pitäisi lopettaa jo siinä vaiheessa, kun vielä tuntuu hyvältä. Ja että niiden pitäisikin tuntua pääasiassa hyvältä.

Vaikeaa on myös ollut opetella sanomaan ei kaikenlaisiin pyyntöihin. Tähän olen viime aikoina saanut tukea pomoltani, joka on kieltänyt ketään vaivaamasta minua millään asialla eikä ollut ollenkaan tyytyväinen, kun taas velvollisuudentuntoisena sotkeuduin samaan projektiin, johon kuntoni romahti keväällä.

Välillä on päiviä, kun uupumus ottaa vallan tai ahdistus nostaa päätään ja työt eivät ota sujuakseen. Usein tällaisia päiviä seuraa siitä, että käyn kaupungissa ja ylikuormitun. Se rikkoo rauhallisen kotirytmini, johon kuuluu muun muassa hidas heräily ja useampi tunti aikaa aamutoimien suorittamiseen.

Taannoin oli esimerkiksi päivä, jolloin kävimme kahdessa asuntonäytössä ja niiden välissä menin töihin, jossa jouduin suoraan kokoukseen niin etten ehtinyt edes syödä lounasta. Lopuksi oli onneksi vielä terapia. Siinä vaiheessa maailma huojui jo uhkaavasti, mutta terapeutin sohvalla silmät kiinni istuessa se vähitellen rauhoittui.

Kun kuormitus uhkaa mennä yli, alkaa tuntua, että maailmassa on aivan liikaa asioita – ne kieppuvat silmissä yhtenä mylläkkänä. Kerran erehdyin menemään Facebookiin. Siellä olivat suloisessa sekasotkussa palavat Amazonin sademetsät, hassut marsuvideot ja puolituttujen lomakuvat. Vähemmästäkin tulee huonovointiseksi.

Ahdistusvahdin ominaisuuksiin kuuluu myös se, että aina välillä se päästelee suustaan viisaita lauseita, kuten "Mitä jos sun hyvinvointi olisi tärkeämpää kuin työt?". Ja jos maailma kovasti keinuu, ahdistusvahdin kainaloon voi mennä hetkeksi turvaan.

Sitten on vielä ahdistusvahdin nelijalkainen apulainen, joka muistuttaa säännöllisin väliajoin tapahtuvan ulkoilun ja syömisen merkityksestä. Viikonloppua vietin kotona kahdestaan koiran kanssa ja meillä oli erinomainen kolmen päivän metsäretkiputki. Kolmantena päivänä metsässä oli omituinen olo, sellainen, että tässä maailmassahan on ihan helppo ja hyvä olla.

(PS. Mitä kivaa sitä voisi tehdä kotonaan? Kysyin tähän neuvoja parilta ystävältäni ja sainkin hyviä vinkkejä, mutta paras oli tämä:

”Voi pitää teekutsut! Silleen että kattaa kivasti vaikka johonkin hassuun paikkaan ja on kutsuilla.”)

Tutkimusmatka

Tapasin pitkästä aikaa erään ulkomailla asuvan ystäväni, kun hän oli läpikulkumatkalla kaupungissa. Menimme metsään.

Metsässä pää sai tuuletusta ja epämääräinen tympeä olotila, joka oli ollut vallalla jo pari päivää, väistyi hetkeksi. Muistin, että tätähän minä haluan tehdä: kävellä metsässä, haistella alkavaa syksyä ja tuntea olevani elossa.

Puhuimme elämistämme ja tulevaisuudensuunnitelmistamme. Ystäväni on hiljattain jättänyt säännöllisen palkkatyön ja elättää nyt itsensä sekalaisilla freelancer- ja keikkahommilla.

Hän kertoi, että nykyään työaika ja vapaa-aika sekoittuvat ja että se tuntuu hyvältä: elämä ei enää jakaudu työaikaan, jolloin palvelee muiden tavoitteita ja lähinnä odottaa että kahdeksan tuntia olisi kulunut, ja vapaa-aikaan, jolloin voi omistautua omille tavoitteilleen. Ystäväni kuvaili toimistotyössä kokemaansa syyllisyyttä siitä, ettei kykene olemaan tehokas läheskään koko kahdeksan tunnin työaikaa. Sitä tuntee jatkuvasti olevansa huono työntekijä.

Tähän samaistuin elävästi. Silloinkin, kun vielä olin terve ja päätoiminen tutkija, suurimman osan aikaa tunsin syyllisyyttä siitä, että en tehnyt tarpeeksi. Koin jatkuvasti jääväni jälkeen tavoitteista ja podin huonoa omaatuntoa siitä, että suuri osa työajasta haaskautui työnteon välttelyyn ja erilaisiin sijaistoimintoihin. Harvoin koin työssä onnistumisen iloa tai tyytyväisyyttä hyvin tehdystä työstä, pikemminkin suhdetta työhön luonnehti välttely, jatkuva syyllisyydentunne, häpeä huonosti tehdystä työstä, valtava stressi deadlinejen alla ja helpotus niiden mentyä.

Koska kykenin parhaimmillaankin olemaan tehokas vain muutamia tunteja päivässä (ellei viimeisiä päiviä tai viikkoja ennen deadlinea oteta lukuun), koin jatkuvasti ”velkaantuvani” työnantajalle. Kirjasin ylös työtuntejani ja pinnistelin, mutta vääjäämättä velka aina kasvoi kauhistuttaviin mittasuhteisiin. Silloin se oli pakko mitätöidä, jotta en musertuisi taakan alle.

Objektiivisesti katsottuna syyllisyyteen tai häpeään ei ollut syytä; työpanokseeni oltiin tyytyväisiä enkä muista koskaan saaneeni erityisiä moitteita mistään. Itselleni oli arvoitus, miksi näin oli, koska olin omasta mielestäni hirvittävän hidas ja saamaton enkä koskaan saavuttanut kaikkia vuosittaisissa kehityskeskusteluissa sovittuja tavoitteita – ainoastaan pakolliset tavoitteet, joilla oli selkeä määräaika. Myös työaikavelka oli lähinnä omassa päässäni, sillä mitään kovin tarkkaa ulkoista työajanseurantaa työpaikallani ei ollut. Pomoa kiinnosti vain se, että työt tulevat tehdyiksi.

Toki tiesin, että julkaisujen viivästyminen vuosienkin ajan tai jääminen kokonaan pöytälaatikkoon oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus ja että väitöskirjojen venyminen liki kymmenvuotisiksi projekteiksi oli työpaikallani aivan tavallista, koska työajasta haukkaavat leijonanosan erilaiset muut projektit ja hankkeet. Nyt kertoisin nuoremmalle itselleni, että ongelmani olivat pääosin rakenteellisia eivätkä henkilökohtaisia ja että koskaan ei tule aikaa jolloin saavutan jonkin ”tarpeeksi tekemisen” tason. Siksi oman mielenterveyden kannalta olisi tärkeää opetella elämään myötätuntoisesti oman aikaansaamattomuutensa, töiden ainaisen keskeneräisyyden ja epätäydellisten lopputulosten kanssa.

Kertoisin myös, että epärealistisiin ja epätäsmällisiin tavoitteisiin kannattaa puuttua, että apua kannattaa pyytää ja että omista fiiliksistä kannattaa puhua. Häpeä ja kasvojen menettämisen pelko esti puhumisen ja usein myös avun pyytämisen. Minunhan pitäisi osata itse.

Ystävä pohti metsässä myös tutkijan työtä, johon hänellä olisi paljon ideoita, jos niitä voisi toteuttaa omista lähtökohdista käsin. Sitten hän puhui tutkimusmatkasta. Kysyin, mitä hän lähtisi tutkimaan ja minne, mutta se ei ollut vielä selvillä. Sanoin, että jos hän lähtee tutkimusmatkalle, minä lähden mukaan.

Haaveilin opiskeluaikoina tutkimusmatkoista jännittäviin paikkoihin. Työelämä ei lopulta vastannut näihin haaveisiin, ja tällä hetkellä minua tuskin edes kelpuutettaisiin terveydentilani takia mukaan millekään tutkimusmatkalle. Miksipä en siis lähtisi ihan omalle tutkimusmatkalle?

Tuli mieleen Erlend Loen romaani ”L”, jossa kaveriporukka lähtee tutkimusmatkalle Tyynenmeren autiolle saarelle. Tavoitteena on todistaa teoria siitä, että saaren ensimmäiset asukkaat ovat saapuneet sinne luistimilla meren ollessa jäässä. Kun todisteet luistinhypoteesille eivät ota löytyäkseen, kaverukset ryhtyvät tutkimaan mm. erilaisten yhteiskuntajärjestelmien toimivuutta.

Ajatus tutkimusmatkasta oli kutkuttava ja tulin siitä hyvälle tuulelle. Hetken aikaa maailma näyttäytyi paikkana, jossa on enemmän mahdollisuuksia ja vähemmän kuormia, esteitä ja umpikujia.

Pulahdimme metsälampeen. Vesi oli viileää ja raikasta. Teki mieli sukeltaa.