Bardo

From the outside, transitions always look like a dream to me. I can finally pursue all the ideas I always wanted to. Until I’m in it. And I realize that openness, flexibility and exploration have three close cousins called lack of structure, uncertainty and how-the-hell-did-I-end-up-here-without-a-plan?! (Fabian Pfortmüller, Transition Notes.)

Olen vihdoin onnistunut katkomaan väitöskirjan kahleet ja nyt ajelehdin elämän ulapoilla vailla suurempia velvollisuuksia tai erityistä suunnitelmaa.

Kun elämässä yhtäkkiä on paljon tyhjää tilaa, sen täytteeksi tuntuvat ensimmäiseksi olevan tyrkyllä kaikki negatiiviset tavat ja addiktiot. Viime aikoina olen pohtinut esimerkiksi sitä, miten voisin estää puhelinta valtaamasta puolta elämästäni.

En haluaisi kuulostaa liian pessimistiseltä, koska voin paljon paremmin kuin pitkiin aikoihin, olen huomattavasti rennompi, iloisempi ja vähemmän ahdistunut. Mutta perimmäinen ongelma, ehkäpä myös masennukseni juurisyy on se, että en tiedä, mihin oikeasti haluaisin käyttää aikani, mikä merkitys elämälläni on. En edelleenkään oikein keksi, minkä tekemisestä nauttisin, mikä olisi kivaa. Onko se sitten masennuksen jälkimaininkeja vai mitä, en tiedä. En tiedä.

"Minusta olisi paljon huolestuttavampaa, jos nyt tietäisit mihin suuntaat seuraavaksi", sanoi ahdistusvahti. Tajusin hänen olevan oikeassa ja piristyin.

Ahdistusvahti opetti minulle uuden sanan: bardo. Kuoleman ja jälleensyntymän välitila. Tiibetinbuddhalaisten bardossa ihminen kohtaa menneen elämänsä tekojen seuraukset, mutta myös mahdollisuuksia vapautumiseen.

Pulma on se, ettei suomalaisessa yhteiskunnassa ole mitään instituutiota tai kulttuurista perinnettä, joka tukisi tällaista ei-tietämisen tilaa, välitilassa olemista. Päinvastaisia paineita sen sijaan tulee niin monelta suunnalta, että oma puolustus horjuu. TE-toimiston ammatinvalintaneuvojalta sain kyllä ymmärrystä sille, että loppuunpalamisesta toipuminen on hidas prosessi ja väitteleminen kova ponnistus. Mutta keskusteluissamme puhuttiin silti vain joistakin viikoista, sitten olisi jo syytä ryhtyä pohtimaan työnhakua.

Paha kyllä työpaikkailmoitukset kuulostavat lähinnä ojasta allikkoon joutumiselta, varmalta tieltä nopeaan tuhoon. Osallistut tutkimusrahoituksen hakuun ja johdat omia tutkimushankkeita kansainvälisessä tutkimusympäristössä. Olet innovatiivinen, kehityshaluinen, verkostoitunut ja muutoskykyinen tiimipelaaja, motivoitunut viemään osaamistasi eteenpäin monipuolisessa ja haastavassa tehtäväkentässä.

Sisäinen intuitioni kertoo, että oikea tie olisi lähteä pienin askelin kuulostelemaan sitä, mikä elämässä ylipäätään voisi olla merkitykselliseltä ja hyvältä tuntuvaa. Ja että tarvitaan aikaa, aikaa, aikaa, ja kärsivällisyyttä. Terveys edellä mennään. Jos kahden tai neljän tai kahdeksan vuoden haahuilun jälkeen löydän sen, mitä todella haluan tehdä, ja pystyn tekemään sitä romahtamatta, on se kaikkien kannalta parempi kuin nopea syöksy uuteen työhön, jota en tosiasiassa halua tehdä ja jossa tuskin kestäisin pitkään. Se veisi elämääni vain taaksepäin.

Omalla logiikallani tämä on kristallinkirkasta ja selvää, mutta yhteiskunnan uralogiikalla järjetöntä. Työelämän kelkasta ei parane pudota, takaisin kapuaminen on vaikeaa ja edessä häämöttää työttömyys, syrjäytyminen ja kurjuus.

Kun ympäröivä yhteiskunta ei anna tukea, nykyihminen onneksi löytää kaikkeen vertaistukea vähän Googlea raapaisemalla. The cruel irony of transitioning is that I got into it to have total freedom, but that total freedom is something I’m unequipped to deal with and that might even make me miserable, kirjoittaa Fabian. Hän ehdottaa ratkaisuksi omien rakenteiden luomista: turvallisuutta tuovia rutiineja, tavoitteiden asettamista ja niiden edistymisen seuraamista.

Ensin tarvitsen kuitenkin (lisää) ihan rehellistä lomaa ja aikaa menneen elämän romujen siivoamiseen. Tarvitsen aikaa ilman paineita siitä, että pitäisi jo tietää, ja vankan vartion mieleni muureille kaikkia patistelijoita vastaan. Luulen, että tarvitsisin omaa puolustustani vahvistamaan selkeän päätöksen siitä, etten ota vastaan uutta työtä esimerkiksi vuoteen. Olen onnekas sikäli, että se olisi mahdollista. Silti epäröin, kypsyttelen ajatusta. Entä jos onkin olemassa juuri se oikea työpaikka, josta voisin olla aidosti innostunut, ja se menee minulta ohitse? Entä jos edessä tosiaan on syrjäytyminen ja kurjuus?

Vielä suurempi pelko on kai se, että mitä jos hukkaan tämän etuoikeutetun mahdollisuuden ottaa aikaa itselleni. Että sen sijaan, että kokeilisin uusia asioita, etsisin intohimojani, opettelisin pitämään huolta itsestäni ja kasvaisin ihmisenä, kulutan vuoden katsomalla Youtubesta marsuvideoita ja vajoan sellaiseen rutiinittomaan puuroon, jossa ei enää jaksa edes pedata sänkyään tai lähteä ulos ja kaikki muuttuu sumuksi, jossa energia vain valuu kuiviin. Ulkoiset rakenteet kun kieltämättä tukevat aikaansaamista ja mielen hallintaa, elämän syrjässä kiinni pysymistä.

Väitöskirjablogista alkaa pian aika jättää ja olisi ehkä tarpeen perustaa uusi. Mutta ei ihan vielä – haluan ymmärtää paremmin loppuunpalamistani, masennustani ja niistä toipumista, näissä teemoissa on yhä käsiteltävää.

Ohi

Kukkakimput ovat lakastuneet, rästiin jääneet tiskivuoret raivattu ja villakoirat imuroitu nurkista, ja elämä on palannut arkisiin uomiinsa, jossa väitös ja sen aiheuttamat paineet alkavat onnellisesti painua muistoiksi historian hämäriin. Niinkin onnellisesti, että väitös tuntuu nyt jo aika kaukaiselta asialta – siitä muistuttavat enää nojatuolille lojumaan jääneet mustat vaatteet, joita en ole saanut aikaiseksi panna kaappiin.

Pahin jännitys ja pahoinvointi oli autossa matkalla väitöspaikalle. Otin yhden psykiatrin määräämistä ahdistuspillereistä, ja se joko auttoi tai sitten onnistuneesti kuvittelin sen auttavan. Olin paikalla noin tuntia ennen tilaisuuden alkua yhteyksien testaamiseksi. Kun ne oli saatu kuntoon, vaihdoin vaatteet, halasin ahdistusvahtia ja mittailin kustoksen kanssa yliopiston autioita käytäviä, kunnes oli aika palata saliin.

Yllätys yllätys, mitkään peloistani eivät käyneet toteen. Väitös meni kaikkien muiden mielestä hyvin ja omastakin mielestäni kohtalaisesti. Salissa oli kourallinen ihmisiä säntillisten turvavälien päässä toisistaan, muu yleisö seurasi tapahtumaa etäyhteyden kautta. Vastaväittäjä ruudun takana oli kiltti, kuten unissani, ja kysyi järkeviä kysymyksiä. Pari kertaa ehdin vilkaista salin seinällä roikkuvaa kelloa, mutta muuten tilanteessa ei ehtinyt oikeastaan ajatella mitään muuta kuin vastausta seuraavaan kysymykseen. Jos en ymmärtänyt kysymystä, pyysin toistoa ja sain sitten jostain langanpäästä sen verran kiinni, että pystyin vastaamaan jotakin kysymyksen vierestä.

 

 

Loppupäivä juhlineen meni helpotuksen huumassa, sää oli mitä parhain ja kaikki sujui odotettua paremmin. Söpöt työkaverit olivat tehneet hienon kortin ja antoivat hienoja lahjoja.

En valmistautunut väitöstilaisuuden kysymyksiin juuri lainkaan, en edes lukenut omia artikkeleitani muistinvirkistykseksi. Edeltävän illan käytin paljon tähdellisempiin tehtäviin eli lektion tarpeettomaan viilaamiseen ja väitösbingon laatimiseen. Jälkikäteen arvioituna suurempi valmistautuminen olisikin ollut turhaa, sillä en olisi osannut ennakoida kysymyksiä.

Joitakin päiviä tai viikkoja väitöksen jälkeen oli hiukan epätodellinen olo: nyt se on sitten ohi. Sen ajatteleminen sai aikaan onnentunteen ja energian kuohahduksen suonissa. Ajan kanssa tuokin ilmiö on haalistunut, oleminen on palannut tavalliseksi. Paitsi että elämä on nyt huomattavasti stressittömämpää, kevyempää ja iloisempaa. Olen levännyt, ja lepoa kaipaan edelleenkin. Samalla mieli alkaa herkästi kasata paineita tulevaisuudesta. Täytyy ihan tietoisesti muistuttaa itselleen, että tulevaisuudesta ei tarvitsekaan vielä tietää mitään.

Vähän ennen minua väitellyt, oman väitöskirjansa kanssa loppuun palanut kollega kertoi, että väitöksen jälkeisenä aamuna tuntui siltä kuin olisi kokenut ihmeparantumisen kroonisesta sairaudesta. Oma ihmeparantumiseni tapahtui ehkä jo silloin, kun työsuhde loppui. Paljon ahdistusta herättänyt työsähköpostikin on nyt lakannut olemasta.

Olen joutunut toisaalta jo repimään itseäni lomamoodista takaisin tiedemaailmaan, sillä viimeistelyä odottaa vielä pari keskeneräistä tutkimusta. Myös väitöskirjan viimeiseen artikkeliin piti tehdä vertaisarvioijien vaatimat korjaukset ennen kuin se hyväksytään julkaistavaksi tiedelehdessä. Selvisin onneksi pienillä täsmennyksillä, mutta niidenkin tekeminen oli yhtä tuskaa, mieleni teutaroi kuin aasi joka haraa vastaan kaikilla neljällä kaviollaan. Lopulta lähetin korjaukset kymmenen minuuttia ennen deadlinea kello 0:50 yöllä, muutaman päivän aasipainin ja mielialan romahduksen jälkeen.

Että jos joskus mielenhäiriössä tulee mieleen, oliko töiden lopettaminen ja tyhjän päälle jättäytyminen nyt oikein järkevää, niin muistanpa että kyllä oli. Ettei muuta vaihtoehtoa oikeastaan ollut. Ja ettei ole mikään ihme, että olen lopen väsynyt, kun koko työ vuosien ajan on ollut sitä vastaanhangoittelevan aasin kanssa taistelua, jossa mikään ei tule helpolla. Jotta mitään saisi aikaan, niin ensin on voitettava oman mieleni vastustus, jonka kanssa painimiseen suurin osa voimista kuluukin.

Sain väitöksestä tallenteen, mutta unohdin ladata tiedoston ennen kuin saamani linkki vanheni. Hyvä niin. Väitöspäivä oli odotettua mukavampi kokemus, mutta nyt olen ennen kaikkea iloinen siitä, että se on ohi.

 

Väitöskukat kompostissa

Pahimmat pelot ja salaiset aseet

Väitös on ihan kohta ja alkaa hermostuttaa.

Mikä tässä nyt sitten voisi mennä pieleen, kun väitös on jo käytännössä hyväksytty ja ainoa, mitä minulta vielä vaaditaan on se, että oleilen auditorion edessä kaksi tuntia oikeanlaisissa vaatteissa ja muistan seisoa ja istua oikeissa kohdissa ja lausua vuorosanani? Eihän väitöksiä käytännössä hylätä, vaikka lukisin vastaukseni Kalevalasta takaperin.

No, kaikki tämä:

• Etten osaa vastata yhteenkään kysymykseen ja nolaan itseni julkisesti (tämä lienee väitöspelkojen klassikko!)
  
• Että aivot vain jotenkin lakkaavat toimimasta. Tiedättekö, se ilmiö kun pitäisi tietää mitä on 7 x 8, ja ihan varmasti tietääkin, mutta jos on hermostunut ja joku vielä kyttää vieressä vastausta odottaen, niin aivot menevät täydellisesti lukkoon eikä mistään tule mitään kuin korkeintaan sormilla laskien (ja sittenkin laskut menevät sekaisin ja joutuu aloittamaan alusta neljätoista kertaa).
• Että olen niin hermostunut että oksennan (tätä pelkään usein ennen esiintymistä, koska kuvotuksen tunne on hyvin akuutti, mutta vielä niin ei ole koskaan käynyt).
• Etten ymmärrä vastaväittäjän puhetta esimerkiksi erilaisen korostuksen vuoksi. Ei se mitään, jos joutuu pyytämään toistoa pariin kertaan, mutta jos niin käy jatkuvasti ja tarvitsisin oikeastaan tulkkia, niin paniikki kolkuttelee ovella. Onneksi sain tavata vastaväittäjäni etukäteen (virtuaalisesti), joten tämä ei vaikuta hirveän todennäköiseltä skenaariolta. Mutta entä jos aivoni menevät niin lukkoon, että kaikki puhe vain muuttuu sekavien äänteiden puuroksi korvissani ja tietoisuuteni alkaa loitota jonnekin kauas...?
  
• Että oma ääneni alkaa kaikua internetin syövereissä ja mikrofoneissa niin että kuulen sen häiritsevänä toistona, joka kuulostaa naurettavalta ja tekee puhumisen täysin mahdottomaksi (etäväitöksen ongelmia).
  
• Että vastaväittäjä ei tajua lopettaa ajoissa, eli tavanomaisen noin kahden tunnin kohdalla, vaan jatkaa sallittuun enimmäisaikaan neljään tuntiin asti, ja sitten väitöskahvit jäähtyvät ja kakut muuttuvat helteessä veteläksi mössöksi ja kaikki huolella laaditut suunnitelmat menevät mönkään.
• Että unohdan ottaa lektion mukaan.
• Että joku haluaa väitöksen jälkeis-juhlinnoissa pitää puheen ja minulta odotetaan vastapuhetta enkä ole ollenkaan valmistautunut, koska varsinaista karonkkaahan en järjestä.
• Että olen unohtanut kutsulistoilta jonkun aivan olennaisen henkilön, vaikkapa ohjaajani, joka loukkaantuu verisesti.

Painajaisteni aihe eli pukeutuminen, tai sen puute, ei sentään enää voi realisoitua tosielämässä, koska olen hankkinut läjän mustia vaatteita. Se kävi oikeastaan yllättävän helposti, koska siedettävät vaatteet löytyivät yhdellä kauppareissulla. En pidä niistä mutta en myöskään suunnattomasti inhoa, joten tästä selvitään. Toivottavasti kukaan ei muista ottaa valokuvia.

Koronatilanne on toisaalta helpottanut valmisteluja (ei sentään tarvitse miettiä karonkkapuheita kaiken muun lisäksi) mutta toisaalta lisännyt stressiä. Kenellä on ravintolavaraus tekemättä vielä kaksi päivää ennen väitöstä? Minulla, koska koronan takia ei pitänyt tarvita mitään ravintolaa, mutta sitten erinäisten juonenkäänteiden ja koronatilanteen hellittämisen takia tarvitaankin.

Stressaavinta on ehkä kuitenkin ollut sen miettiminen, keille kaikille väitöksestä pitäisi muistaa tiedottaa, keille pitäisi muistaa lähettää väitöskirjoja, keitä pitäisi muistaa kiittää esipuheessa ja ketkä pitäisi muistaa kutsua juhliin. Olen lähettänyt osan kutsuista niin myöhään, että hävettää.

Lektiokin on vielä kesken. Juhannuksena mökillä melkein kauhistuin, kun tajusin, että eihän lektio olekaan ihan pikkujuttu vaan tässä joutuu vielä oikeisiin töihin. Kahdessakymmenessä minuutissa ehtii lukea hämmästyttävän määrän tekstiä, ainakin neljä tiheästi printattua arkkia. Onneksi sain tekstinsuoltamismoottorin päälle ja lektion kirjoittaminen oli lopulta tehtävistä mukavimpia. Mutta sen kylkeen pitäisi vielä tehdä diaesitys, ja pitäisikö puhetta ehtiä harjoitellakin?

Sitten vielä parhaat aseet, joita olen ajatellut käytää koitoksesta selviytymiseen:

• Entä jos väitöksen onnistumisen mittari olisi se, miten monta kertaa onnistun vastaamaan "En tiedä" tai "Ei aavistustakaan" tai "En ole koskaan ajatellut asiaa"? Miten yksinkertaista, miten rehellistä, miten ihanan vapauttavaa. Voisiko niin vastata vaikka viisitoista kertaa ja silti tuntea itsensä ihan ihmisarvoiseksi ihmiseksi?
• Entä jos väitöksen onnistumisen mittari olisi se, kuinka rakastavasti ja myötätuntoisesti onnistun suhtautumaan itseeni siinäkin tilanteessa, kun kaikki menee pieleen?
• Vastaväittäjääkin varmaan jännittää, ja oikeastaan se on tosi kiva ja rakastettava tyyppi, joka tekee parhaansa auttaakseen minut tohtoriksi.
  
• Paras kaikista, salainen supervoimani joka on kannatellut minua viime viikot: kun tulee tukala tilanne, voin kuiskata itselleni, että mieti, kohta ei enää ikinä väitöskirjaa, ja rintakehään leviää sellainen lämmin ailahdus, joka pakostakin vetää suupielet korviin.
  

Oli miten oli, se on varmaa on että olen onnellinen kun tämä on ohi ja väitös kaikkine etukäteismurheineen on vain haalistuva muisto ja voin keskittyä liottelemaan varpaitani järvessä heinänkorsi suussa.

Valmis

Tämän tekstin kirjoittamiselle ei ole tuntunut löytyvän aikaa, mutta täytyyhän oleelliset käänteet saada tarinaan mukaan: kirja on valmis. Se on jo painettukin ja osin jaeltu. Lipaston alla odottaa jakelua vielä kaksi pahvilaatikollista kirjoja.

Viimeiset päivät väitöskirjan kanssa muuton keskellä olivat rankkoja. Tehtävien asioiden vuori tuntui loputtomalta. Tunsin itseni jonglööriksi, jonka täytyy heittää pallot tarpeeksi korkealle, jotta ehtii ottaa yhden kiinni ennen kuin seuraava putoaa. Kun tavarat olivat uudessa kodissa vihdoin paikoillaan, väitöskirja painossa ja suurin kiire alkoi helpottaa, seurasi syvä mutta onneksi lyhyeksi jäänyt uupumuskuoppa, jossa toimintakyky hetkellisesti katosi.

Parina viimeisenä päivänä luin yhteenvedon vielä kahteen kertaan. Ahdistusvahti antoi kommentteja maallikkonäkökulmasta, kollega auttoi hiomaan tiivistelmiä. Viimeisenä päivänä ennen painoon lähettämistä muistin vielä, että haluan lisätä yhteenvetoon yhden kuvan, jonka piirtämiseen kului muutama arvokas tunti. Myös taitto oli viilattava lopulliseksi. Joka lukukerralla löytyi kaikenlaista uutta korjailtavaa, eikä korjailtava varmaan olisi loppunut ellei aika olisi loppunut. Parannusideoita jäi enkä tiedä olinko vielä valmis päästämään tekelettä käsistäni, mutta olen kai lopputulokseen suhteellisen tyytyväinen.

Kaksi kertaa lyhyt alkukesän yö ehti vaihtua ensin varhaiseksi aamunsarastukseksi ja sitten valoisaksi aamuksi ennen kuin kömmin sänkyyn. Viimeisenä yönä, kun kirja oli aivan lähellä valmistua, sytytin huoneessani kaikki kynttilät. Olihan sentään valmistumassa kuuden ja useammankin vuoden rupeama, joka on määrittänyt elämääni nuo vuodet aivan liikaa.

Painosta lähetetyt vedokset selasin läpi hyvin pikaisesti enkä sen jälkeen ole kirjan kansien väliin paljon katsonutkaan. Enää ei kannata, koska jos kirjassa huomaisi jotain selkeää korjattavaa, niin se vain harmittaisi. Vaikka luulen, että jos jokin jää harmittamaan niin väitöskirjaprojektiin uhratut vuodet, tuskin mikään pieni yksityiskohta.

Materialisoituneita väitöskirjoja

Vaikeinta oli päästää irti esipuheesta, sehän on väitöskirjan henkilökohtaisin osuus. Esipuheessa ovatkin ne ainoat kohdat, joita vielä korjailisin jos voisin, mutta mennyt mikä mennyt.

Miltä nyt tuntuu? Ei oikein miltään, mutta keveämmältä kuin aikoihin. Masennus on tipotiessään eikä edes väitös ole suuremmin ahdistanut, vaikka se tulee kohti kovaa kyytiä. Tekemistä on edelleen paljon, mutta kuitenkin hallittavissa oleva määrä – luojan kiitos en ole nyt päivätöissä. Sen olen pannut tyytyväisenä merkille, että loppuunpalamisen syvimmissä vaiheissa nolliin painunut stressinsietokykyni on jo hyvällä tasolla ja toipuminen siis varsin pitkällä.

Valmistautumiseni väitökseen jäänee melko kevyeksi, koska ei ole aikaa eikä suuremmin mielenkiintoakaan. Olen tyytyväinen siitä, että väitös on kohta ohi ja tapahtuu näin pian kirjan valmistumisen jälkeen, jotta muistan kirjan sisällöstä vielä väitöksessä jotakin. Voin sitten rauhassa unohtaa kirjan teemat ja ajatella muita asioita, joita ei ole ollut tarpeeksi aikaa ajatella, kuten ilmastokriisiä, erakkomunkkien elämää, buddhalaista filosofiaa, elämän tarkoitusta ja tomaatintaimia. Ne ja siemenet odottavat edelleen istutusta viljelylaatikoihin, vaikka kesä on jo pitkällä.

Kohta

Väitöskirjan päivät ovat pian luetut, kuten myös päivät nykyisessä kodissamme. Pakkaan toisella kädellä muuttolaatikoita ja toisella viimeistelen tekstiä. Muuttolaatikoiden pakkaaminen ja purkaminen on ihanan yksinkertaista: laita tavara laatikkoon, ota tavara laatikosta.

Viime päivät olen viettänyt intensiivisesti väitöskirjan yhteenvedon parissa, silloin kun en ole pakannut. Ei voi sanoa että olisin kovasti nauttinut, mutta en ole pahasti ahdistunutkaan – paitsi silloin, kun olen parannellut lähdeviitteitä ja meinannut hukkua kirjallisuuden loppumattomaan suohon. Pidän tekstien viimeistelystä, taiton kanssa nysväämisestä ja yksityiskohtien hiomisesta. Käytin nolottavan paljon aikaa tiivistelmien fontin valitsemiseen.

Yhteenvedon kanssa puljaaminen on siksikin siedettävämpää, että se on melko omannäköiseni teksti, suhteellisen yleistajuinen ja painottuu omiin kiinnostuksenkohteisiini väitöskirjan aiheen asettamissa rajoissa. Samasta aiheesta olisi voinut laatia huomattavasti teknisemmänkin esityksen.

Se hyvä puoli väitöskirja- ja muuttokiireen yhdistelmässä on, ettei ole lainkaan aikaa miettiä väitöstilaisuutta (ts. ahdistua siitä). Näin kuitenkin toisen väitöspainajaisen, samantapaisen kuin ensimmäinen. Tällä kertaa väitös oli alkamassa enkä ollut muistanut pukeutua asianmukaisesti, joten kiisin paniikissa etsimässä mustia vaatteita kaverin vaatekaapista ja tuntemattomien ihmisten naulakoista.

Olin siis väärässä ennakoidessani kahden kuukauden ahdistusputkea: pää on pysynyt ihmeen hyvin kasassa ja ahdistuslääkkeet kaapissa. Stressin iskiessä voin lohduttautua sillä huimalla ajatuksella, että pääsen kirjasta – vuosikausien murheenkryynistä – kohta lopullisesti eroon. Sitten sille ei enää koskaan tarvitse tehdä mitään. Olo on epäuskoisen riemastunut, vähän levoton ja ylivirittynyt.

Toivon tällä hetkellä lähinnä sitä, että pitkä prosessi saisi arvoisensa päätöksen; sellaisen, että kun huomenna lähetän tekstin painoon, minulla olisi sellainen olo, että se on valmis. Vaikka tekstiä voisi hioa loputtomiin eikä siitä koskaan tule täydellistä, haluaisin jonkinlaisen rauhallisen varmuuden siitä, että kirja saa nyt mennä, sen sijaan että joutuisin lähettämään sen kovassa kiireessä ja omasta mielestäni keskeneräisenä.

Luultavasti toiveeni toteutuu, koska tämänkaltaiset projektit käyttäytyvät kuin kaasu: täyttävät tarjolla olevan tilan. Ahdistusvahti istuu parhaillaan olohuoneen viimeisessä jäljellä olevassa nojatuolissa paperipumaska sylissä suorittamassa koelukijan virkaa ja tekee marginaaleihin huomautuksia, jotka toivottavasti ehdin vielä ottaa mukaan lopulliseen versioon.

Joskus sitten, muuton ja väitöksen jälkeen, on aikaa kaikille asioille jotka ovat jääneet ikävästi sivuun, kuten itsestä huolehtiminen, ystävyyssuhteet, metsäretket, liikunta ja kaikki muu elämä.

Kohta kaikki muuttuu.

PS. Ammatinvalintapsykologi vaikutti yllättävän fiksulta ja keskustelusta jäi toiveikas olo. Sain kasan arvojani ja persoonallisuuttani kartoittavia testejä. Yksinkertaisia rasti ruutuun -tehtäviä, ihania kuten muuttolaatikot.