Siemeniä ja polkupyöriä

Vuodenvaihde häämöttää ja sen myötä ajatukset ovat alkaneet askarrella työsuhteen päättymisen ja sen jälkeisen elämän parissa. Kymmenvuotisen työsuhteen päättyminen on iso muutos. Mitä elämässäni sitten tapahtuu, sitä ei kukaan tiedä. Ainakin vedän vähän henkeä ja otan aikaa levolle ja toipumiselle.

Pääasiassa ajatus herättää toivoa ja hykerryttävää iloa. Tunnelin pää näkyy vihdoin. Olen odottanut tätä hetkeä vuosia ja synkkinä hetkinä luvannut itselleni, että se tapahtuu. Haluni saada keskeneräiset työt valmiiksi on kuitenkin pitänyt minut jumissa, varsinkin kun keskeneräisten töiden päälle kasautuu koko ajan uusia.

Sisäisesti päätös tuntuu päivänselvästi oikealta, siinä ei ole oikeastaan mitään epäselvää. En voi jatkaa terveyteni kustannuksella. En edes olisi tässä pisteessä saamassa väitöskirjaa valmiiksi, jos en olisi tehnyt ratkaisua töitten lopettamisesta, vaan olisin yhä samassa toivottomassa uupumisten ja sairaslomien ja takaisin ponnistamisten kierteessä. En olisi voinut omistaa tätä syksyä ja kevättä sille, että yritän lykätä väitöskirjan maaliin omaan hitaaseen tahtiini.

Päätös on siis selkeä ja kirkas, mutta välillä mieleen hiipii epävarmuutta. Hyvin todennäköisesti minulle olisi ollut tarjolla vakituinen työpaikka tuttujen työkavereiden seurassa – sen sijaan jättäydyn tyhjän päälle. Pelkoa ja epävarmuutta lietsovat monet hyvää tarkoittavat ihmiset neuvoineen ja varoituksineen (voisivatko kaikki hyvää tarkoittavat ihmiset neuvoineen suksia kuuseen). Aivan kuin maailma työelämän ulkopuolella olisi karu ja kalsea paikka, jossa minua odottaa kurja ja yksinäinen vanhuus kynttilänpätkän äärellä kylmää kaurapuuroa syöden, koska uutta työpaikkaahan en taatusti koskaan saa.

Sitten on tietysti koko tämä työorientoitunut yhteiskunta, jossa työkyky ja työmotivaatio ovat jonkinlaisia ihmisarvon mittareita. Ihmiselle, joka ei ole täysin työkykyinen muttei selvästi sairaskaan, ei tunnu olevan paikkaa järjestelmässä. Säädöskiemuroita tavatessa sitä kääntyy hyvin nopeasti perustulon kannattajaksi.

Näissä mietteissä oli onni törmätä sattumoisin kirjailija Elizabeth Gilbertin haastatteluun. Lopussa haastattelija kysyy, onko totta että Gilbert on kerran tuhonnut kokonaisen kirjakäsikirjoituksen, ja Gilbert myöntää sen.
 – And it was a very painful truth-telling moment to my publishers to say ”Guess what I have for you? Nothing. And you can’t see what I’ve done, and I can’t tell you when I’m gonna have something, and I don’t know what, if ever.”

And then I spent the next year gardening. Without a plan. And just like faith, I’m just gonna do something else now. I’m just gonna plant things. I don’t know. And it wasn’t like, ”I’m gonna do this and then I’ll have a great idea.” It was like ”I’m just gonna do this. This is fun. Water, plant, watch it grow. This is very fundamental, it’s a lot easier than writing a book. Literally grounding. Getting your hands in the dirt, you know? And then, by the end of that season of the garden, inspiration started to come back and I found it. But I didn’t know I would.

– How do you know the work to do when you don’t know what work to do?

– Something else.

– Yeah, just like, anything else? If it’s over there, you run the other way.

– Something else. And I would suggest doing something with your hands. We’re in our heads so much. And most of us, at this moment of history, we’re so disconnected from our bodies and from the world. And we really do think of our bodies as like a broomstick that we carry a jar with our brain in it around on, you know? And so, I would say anything that you can do to embody work, whether it’s exercise or to make something.

– Physicality.

– I love this story, there’s this author Clive James…  He had an enormous failure where he literally bankrupted his family. … So, he lost all his money and he lost all his friends, and it was terrible. … And he fell into severe depression for months and couldn’t even get off the couch, and one day his little daughter came in and said, ”Daddy, I want a bicycle.” And they went and bought a bicycle for her, but he didn’t have any money so he had to buy this junky bicycle. She was embarrassed to ride it around.

And so, he said he’d fix it up for her. So, he fixed it up and he ended up getting all the rust off it and painting it midnight blue. And then he got this other little tiny paintbrush and he painted thousands of tiny stars on it like it was Merlin’s cloak. And she rode off on it and the next day, another little girl in the neighborhood came up and said, ”Can you paint my bicycle the same that you did with your daughter’s?” And then there was a line of kids asking him to paint their bicycles. And he did that for weeks and then he was like, ”You know what? I figured out what I’m supposed to do with my life. I’m supposed to paint bicycles.” ...

So the answer is, go paint bicycles. Just do something else, walk away. Walk away from the thing that’s not working and do something mindless and satisfying.


Samansuuntaisia suunnitelmia mielessäni pyörii ensi vuodelle. Lepäämisen lisäksi haluan tehdä jotain mahdollisimman erilaista, tutustua uusiin ajatuksiin, kokeilla uusia asioita ja tunnustella uusia suuntia. Olla paljon luonnossa, tehdä jotain konkreettista käsilläni, hiljentää tarpeeton ja häiritsevä some-ajan kohina ja keskittyä tärkeämpiin asioihin.

Mutta ensin se väitöskirja, eikä siitä vielä vuodenvaihteessa päästä. Sen jälkeen voi saada elämänsä takaisin.

Riman ali

Olen jo pitempään ajatellut kirjoittaa jotain perfektionismista ja riman alittamisen vaikeudesta. Nyt jos koskaan on sopiva hetki, kun olen juuri lähettänyt väitöskirjan yhteenvedon ohjaajien kommentoitavaksi aukkoineen päivineen.

No, ammottavia aukkoja työssä ei enää ole, koska häthätää virittelin tekstinriepuja isoimpien tukkeeksi – tuskaiset pari päivää – mutta sen verran hatara tekele on yhä, että rei'istä tuulee läpi.

Sytykettä perfektionismipohdintoihin sain Ronja Salmen podcastista Kympin tytöt. Siinä kuvaillaan kympin tyttöihin liitettyjä mielikuvia: ylisuorittaminen, ylitunnollisuus, kiltteys, itsensä arvottaminen saavutusten ja suoritusten kautta, muitten puolesta tekeminen, "tunne, että mikään ei riitä ja varsinkaan että minä en riitä".

Ohjelmassa pohditaan, että kympin tytöt eivät välttämättä menesty työelämässä yhtä hyvin kuin koulumaailmassa, koska uuvuttavat itsensä tekemällä jokaisen pikkuasian täydellisesti eivätkä osaa sanoa ei tai miettiä, mikä on järkevää ajankäyttöä. Jos on rakentanut itsearvostuksensa numeroiden ja ulkopuolisen palautteen varaan, voi tulla ongelmia, kun ulkopuolelta tuleva vahvistus loppuu. Silloin olisi osattava kertoa itselleen, milloin on tehnyt riittävästi ja riittävän hyvin.

Kuva on karrikoitu, mutta tunnistan siitä itseni monessa suhteessa.

Alaluokilla suhtauduin kouluun ja elämään vielä sopivan löysin rantein. Olin joka toinen päivä myöhässä, koska en oikein ymmärtänyt, että kouluun ehtiminen olisi tärkeää. Vasta yläasteella kymppien keräämisestä muodostui identiteetti. Samalla kaikkosi lapsuuden vapaus ja huolettomuus.

Podcastissa kympin oppilaat näyttäytyvät tunnollisudessaan ja ylisuorittamisessaan vähän tyhminä ja noloina, koska eivät tajua, että helpommallakin pääsisi. Omasta kympin oppilaan näkökulmastani päinvastoin juuri kymppiä huonomman numeron saaminen kokeesta olisi ollut äärettömän noloa ja kolaus itsetunnolleni, koska se olisi uhannut identiteettiäni, tarinaa siitä kuka olen. Olin ujo ja yleensä kaikkien porukoiden ulkopuolella tai laitamilla. Kympit olivat keino saada arvostusta ja eräänlainen turvapaikka – ainakin voin lohduttautua sillä, että olen jossain hyvä.

Tietysti taustalla oli myös aitoa tiedonjanoa, kiinnostusta, uteliaisuutta ja taitoa; nautin uusien asioiden oppimisesta, lukemisesta ja kokonaisuuksien hahmottamisesta. Paljon oli kuitenkin myös pänttäämistä pelkän suorituksen vuoksi. Perfektionisti minussa nauttii siitä, että asiat ovat siististi järjestyksessä ja virheettömiä. Siihen liittyy helposti ahdistavaa pakonomaisuutta, jossa luovuus, vapaus ja ilo kärsivät.

Lukiosta pidin hurjan paljon, mutta löysin sisältäni myös pienen kapinoitsijan. Välillä tunsin olevani sirkushevonen, jota koulitaan esittämään erilaisia temppuja, ja vastustin ulkopuolelta tulevaa ohjailua. Opettelin lintsaamaan ja puuhaamaan tunneilla omiani. En kuitenkaan antanut sen vaikuttaa arvosanoihini; identiteetti oli liian syvään juurtunut.

Olen alkanut ajatella, että koululaitoksen olisi syytä kannustaa ylettömän hyvin suoriutuvia oppilaita suoriutumaan välillä huonommin. Toivon, että itse olisin opetellut sitä taitoa jo nuorempana. Elämässä ei kuitenkaan voi tehdä kaikkia asioita täydellisesti, ei aina edes hyvin. Täydellisyyden tavoittelu on vain tie loppuunpalamiseen, uupumukseen ja masennukseen.

Vaikka persoonallisuuteni kenties altistaa minut loppuunpalamiselle, on samalla muistettava rakenteelliset ongelmat. Työpahoinvointia ei voi kuitata sillä, että jotain on vialla ihmisen korvien välissä. Työelämän pitäisi olla riittävän väljää ja niin hyvin resursoitua, että työt olisi mahdollista tehdä hyvin ilman kohtuutonta stressiä ja loppuunpalamisen riskiä.

Omankin työurani aikana työelämän vaatimukset ovat koventuneet paljon. Tutkimusmaailmassa julkista rahoitusta on leikattu ja paine ulkopuolisen rahoituksen hakemiseen kasvaa. Omalla työpaikallani se on tarkoittanut lisääntyviä tilaustutkimuksia ja konsulttitöitä samalla, kun julkaisutavoitteet jatkuvasti kiristyvät.

Väitöskirjan tekeminen on hedelmällistä maaperää monenlaiselle itsetutkiskelulle. Terapiassa pohdin sitä, miksi juuri omien artikkeleideni viimeistely ja niihin liittyvien osioiden kirjoittaminen yhteenvetoon on kaikkein takkuisinta. Välillä omien artikkelien lukeminenkin on vaikeaa, koska jäätävä itsekritiikki iskee. Haluaisin korjata sanamuotoja ja alan epäillä, onko päätelmissäni mitään järkeä.

Pomoni on kehottanut minua menemään väitöskirjan kanssa ei vain sieltä missä aita on matalin, vaan aidan alitse. Se on kamalan vaikeaa. Olisi paljon vaikeampaa tehdä huono väitöskirja kuin hyvä, koska en haluaisi nimeäni sellaisen kanteen. Väitöskirja nivoutuu liian tiiviisti identiteettiini ja määrittää sitä, kuka olen ja kuinka hyvä olen.

Koulussa minulla oli kymppeihini jännä häpeän ja ylpeyden sekainen suhde, joka liittyi erityisesti muiden ihmisten reaktioihin. Vaikka suoritusten kautta saatu ihailu ja tunnustus tuntui hyvältä, en pitänyt siitä, jos hyvistä todistuksistani tehtiin julkisesti numeroa. Olin kai oppinut, että muissa ihmisissä ne voivat herättää kateutta ja erkaannuttaa. Halusin tulla kohdatuksi tavallisena ihmisenä, en minään ihmelapsena. Samaan tapaan tuleva tohtorin titteli tuntuu jollain tapaa nololta, kankealta, vieraalta ja kummalliselta, sellaiselta johon on vaikea samaistua.

Se on selvää, että tarvitsen uusia tarinoita siitä, kuka olen ja miksi olen arvokas. On harjoiteltava asioiden tekemistä huonosti, sen sallimista itselleen. Olisi virkistävää vaihteeksi identifioitua jotenkin muuten kuin hyvien suoritusten kautta.

Näitä pohtiessani koko arvostelemisen ja suoritusten mittaamisen kulttuuri alkoi tuntua niin mädältä, että teki mieli kasata vanhat koulutodistukseni takkaan ja tuikata ne tuleen. Jäin kuitenkin epäröimään. En halunnut loukata sitä puolta sisälläni, jolle koulusuoritukset ovat olleet tärkeitä ja joka on niistä ylpeä, tai lytätä omia saavutuksiani ja ponnistelujani. Tarve vapautua kahlehtivalta tuntuvasta identiteetistä ei saisi kääntyä itseni halveksumiseksi.

Kun olin huomioinut ja hyväksynyt tämänkin puolen itsessäni, todistusten polttaminen tuntui hyvältä. Ehkä symbolinen ele auttaa raivaamaan pois vanhaa ja tekemään tilaa uudelle.

Kaksi tunnuslausetta

Sain hienon syntymäpäivälahjan, jonka voisin kehystää huoneentauluksi:



Toisenkin lauseen voisin kehystää. En yleensä harrasta netissä kiertäviä aforismeja, mutta tämä osui:

You often feel tired, not because you've done too much, but because you've done too little of what sparks a light in you.

Harmi kyllä näiden viisauden sanojen vieminen käytäntöön ei juuri nyt ole kovin helppoa. Olen väitöskirjan kanssa jonkinlaisessa henkisessä krampissa, jossa en kykene työskentelemään kovin tehokkaasti, mutta samaan aikaan on vaikea rentoutua tekemään tai ajattelemaan mitään muuta. Yhteenvedon pitäisi olla jo ohjaajien kommentoitavana, mutta siinä on edelleen isoja aukkoja.

Viime viikko sujui väitöskirjan kannalta heikosti. Kotityöt, koiramäärän tilapäinen kaksinkertaistuminen, asunnonetsintä – tuntuu, että kaikki aika häviää käsistä. (En ymmärrä, miten ihmiset ehtivät käydä töissä.) Olen ollut myös väsynyt. Tein kirjoitusretriitillä viikossa töitä saman verran kuin olen kotona tehnyt kuukaudessa, ja tarvitsisin palautumisaikaa.

Lisäksi työ eksyi hetkeksi sivuraiteille, kun paneuduin artikkeliin, joka ei edes ole tulossa mukaan väitöskirjaan. Syynä oli erään lehden erikoisnumeron deadline. Viimeistä edeltävänä päivänä kaikki tuntui kaatuvan niskaan: olimme lähdössä asuntonäyttöön, koira ripuloi matolle ja yritin kuumeisesti viimeistellä käsikirjoitusta ja miettiä samalla, pitäisikö kanssakirjoittajilta vielä pyytää suostumus artikkelin lähettämiseen ja miten selitän sen, etten ole antanut heille mahdollisuutta kommentoida tekstiä. Samassa sain sähköpostin: deadlinea on pidennetty kaksi kuukautta.

En ollut varma ilahduinko. Olin haaskannut aikaa ja ahdistunut turhaan. Olin myös jo ehtinyt iloita siitä ajatuksesta, että vihdoinkin saisin jonkun keskeneräisistä artikkeleistani pois käsistä.

Toisaalta akuutti stressi helpotti. Pidin ihanan virkistävän vapaaillan: katselin takkatulta, paistoin lettuja ja luin Tove Janssonin kirjeitä. Hetken aikaa oli huolettoman luottavainen olo. Tuntui siltä, että niin kauan kuin maailmassa on narisevia lattialankkuja, takkatulta ja matolla nukkuvia koiria, kannattaa elää.

Sitten ahdistusvahti matkusti pois, kuratassut vähenivät ja elämä vähän rauhoittui. Suunnitelmani oli linnoittautua kotiin: vain minä, koira, väitöskirja ja niin paljon ruokaa, että kestäisin vaikka pienimuotoisen piiritystilanteen.

Kirjoitustyö on kuitenkin tuntunut tahmealta ja näännyttävältä. Olen tekeleeseeni lopen kyllästynyt. Ulkona paistaa aurinko pitkästä aikaa, ohut lumikerros on valkaissut maiseman ja tehnyt jokaisesta kuolleesta heinänkorresta kauniin. Se on ihmeellistä, mutta väitöskirjan kannalta hieman onnetonta. Tekisi mieli viettää päivät jossain aivan muualla kuin kirjoituspöydän ääressä.

Tänään olo on ollut vähän kipeä. Luulen, että se on vain väsymystä ja ylikuormitusta. Pitäisi osata pysytellä poissa somesta ja ilmastouutisoinnin parista. Ilmastoahdistus, niin kuin melkein kaikki muukin elämässä, on lykätty väitöskirjan jälkeiseen aikaan.

Se on kuitenkin toiveikasta, että pää on jotenkin pysynyt kasassa ylikuormituksesta huolimatta. Masennus ei ole pahemmin nostellut päätään ja pystyn edelleen työskentelemään – miten kuten, mutta kuitenkin.

Kirjoitusretriitillä

Ensimmäinen päivä ja aloitan artikkelistani, joka yhä odottaa viimeistelyä. En suin surminkaan haluaisi koskea tähän sotkuun. Kolmen vartin päästä taistelen unta vastaan, kun aivot yrittävät kiemurrella pois tilanteesta.

Siirryn yhteenvedon pariin ja alan viihtyä. Ensimmäisenä ja toisena päivänä pääsen hyvään lentoon kirjoittamisen kanssa ja jopa pidän siitä. Väitöskirjalleni ilmestyy parissa päivässä johdanto. Rohkaistun johdannon olemassaolosta ja piirtelen itselleni pieniä pokaaleja.

Kirjastonurkkauksestani avautuu näkymä marraskuunharmaalle merelle ja rantakallioille, ja rantaleppien kiharaiset okset kurottelevat paljaina pilviselle taivaalle. Lyhyt päivä tosin vilahtaa nopeasti ohi ja illalla ikkunan takana on vain mustaa. Virka-ajan jälkeen olen yksin autiossa rakennuksessa. Kerran joku sammuttaa lähtiessään valot.

Paikka ja aika ovat loistavat väitöskirjan kirjoittamiseen. Mitään muuta tekemistä ei pahemmin ole, joten yhtä hyvin voi istua työn ääressä iltamyöhään. Marraskuun harmaus ei juuri houkuttele ulkoilemaankaan – aurinkoisina kevät- tai syyspäivinä sisällä istuminen tuntuisi huutavalta vääryydeltä. Ulkoiltava kuitenkin on, muuten ei kestä keho eikä mieli, joten välillä pyöräilen kilometrikaupalla merenrantaa.

Kirjasto on täynnä vanhoja pölyisiä mappeja, kirjoja ja arkistolaatikoita, tieteellisiä tutkimuksia vuosikymmenten takaa. Availen joitakin laatikoita ja kirjoja huvikseni, summanmutikassa, ja mietin kuka on jaksanut taulukoida kaikki numerot käsin ja tutkia kaiken, ja ovako hekin olleet väsyneitä ja epätoivoisia ja taistelleet unta vastaan, vai ovatko olleet innostuneita ja kokeneet tieteen paloa.

Mukaan varaamani suklaamäärä on alimitoitettu, mutta ruokala huolehtii hienosti vatsani täyteen.

Kolmantena päivänä alan selvästi väsyä. Ruumista kolottaa ja on vaikea jaksaa istua paikoillaan, mieli tulee levottomaksi ja alkaa vikuroida. Työ edistyy hiljalleen, mutta kunnianhimoiset tavoitteeni karkaavat.

Pilvipeite ei rakoile viikkoon. Hyvinä päivinä metsä puhelimessani kasvaa sankaksi, saan tehtyä töitä kolminkertaisesti normaaleihin kotityöpäiviin verrattuna. Loppuviikosta kuitenkin lähinnä väsyttää ja kyllästyttää. Piirtelen yhteenvetoon kuvia, koska se on kivempaa ja helpompaa kuin kirjoittaminen. En jaksa enää pinnistellä, vaikka yhteenvedosta pitäisi pian olla olemassa ensimmäinen lukukelpoinen versio – jäljellä olevat päivät ovat laskettavissa kahden käden sormilla.

Viikon aikana saan kirjoitettua isoja paloja johdantoa ja taustaa, mutta omista artikkeleistani en vieläkään ole kirjoittanut juuri mitään. Niihin palaaminen tuntuu väsyttävältä, koska olen jo kertaalleen kirjoittanut ne. En jaksaisi yrittää selittää samoja asioita uudelleen toisella tavalla.

Välikatsaus (2)

Lokakuu vei lehdet puista ja toi loputtomia sateita, jotka marraskuun tultua vaihtuivat huurteisiin pakkasilmoihin.

Väitöskirjalla on armonaikaa taas kuukausi vähemmän ja sillä ei mene kovin hyvin. Työaikataulukon sarakkeisiin kertyi paljon pyöreitä nollia, paljon masennuspäiviä. Lomaviikon jälkeen vajosin parin viikon synkkyyteen, josta vähitellen olen räpistellyt ylös.

Työtunteja kertyi lokakuussa 26. Yhteenvetotiedosto on kyllä yli kaksinkertaistanut pituutensa sitten syyskuun lopun, siinä on jo 30 sivua. Edistymisen mittari sekin.

Eihän vauhtini ennenkään ollut kummoinen, joten samaa tahtia mennään, mutta aika alkaa loppua ja stressi painaa päälle. Se tekee ärtyisäksi ja työnteko ei ole enää mukavaa, vaan väsynyttä riuhtomista, jossa lempeys itseä kohtaan jää jalkoihin. Aika ei yksinkertaisesti riitä siihen, että voisi kuunnella itseään ja tehdä töitä täysin oman jaksamisen ja omien tarpeiden ehdoilla.

Eilen taas yritin. Yhteenveto muistuttaa tällä hetkellä suttuista tilkkutäkkiä, johon on heitelty sikin sokin epämääräistä tajunnanvirtaa ja aiemmista tekeleistäni kopioituja kappaleita. Sen työstämisessä lukukelpoiseksi tekstiksi on iso savotta. Otin yhden kohdan ja ryhdyin kohentamaan sekasotkua, oikomaan lauseita ja siloittelemaan kappaleita.

Alkoi nukuttaa valtavasti. Mieli vajosi sumeuteen, jossa tekeminen ei enää ole tuottoisaa. Tuijotin yhtä lausetta vartin yrittäen sorvata sitä järkevään olomuotoon siinä kuitenkaan onnistumatta.

Yritin karkottaa sumua pitämällä itseni liikkeessä. Välillä menin koiran kanssa ulos ja pihalle haravoimaan lehtiä, sitten taas hetkeksi väitöskirjan pariin. Mutta tällä tavalla päivään ei mahdu kovin paljon väitöskirja-aikaa. Eikä kaikkia kivoja asioita tai ihmiskontaktejakaan voi karsia elämästä pois, se on vain tie syvemmälle sumuun ja masennukseen.

Toisaalta ajan rajallisuus pakottaa karsimaan rönsyjä ja keskittymään välttämättömään. Eksyn työskennellessäni helposti sivupoluille, jotka eivät ole kovin olennaisia väitöskirjan valmistumisen kannalta. Mieltäni kevensi satunnainen kohtaaminen erään artikkelini kanssakirjoittajan kanssa. En oikeastaan tunne häntä, mutta pidän hänestä, joten istahdin hetken mielijohteesta samaan lounaspöytään. Sain kuulla, että väitöstilaisuus on pelkkää teatteria eikä yhteenvetoakaan kannata ottaa liian vakavasti, sen voi kirjoittaa parissa viikossa.

Terapeutti muistutti, että työtä ei vain voi tehdä määräänsä enempää. Terapiassa muotoutui tunnuslause: "Minä olen tärkeämpi kuin väitöskirja." Se rauhoitti sitä osaa sisällä, johon tekee kipeää riuhtominen ja pakottaminen ja sen tarpeiden ohittaminen. Aina voi ottaa laajemman perspektiivin, jossa yksi väitöskirja ei loppujen lopuksi merkitse mitään. Ainakin se on sivuseikka minun itseni rinnalla. Aamumeditaatioissa olen keskittynyt suuntaamaan välittämistä itselleni. Tuntuu kuin joku sisällä imisi sitä yhtä hanakasti kuin rutikuiva maa imee vettä.

Toisaalta on se osa, jolle väitöskirjan valmistuminen on tärkeää ja joka pettyy, ellei se valmistu.

Mieleen on hiipinyt ajatuksia väitöskirjan lykkääntymisestä. Mitä sitten teen? Rikonko taas kerran itselle antamani lupauksen ja lykkään sitä hetkeä, jolloin työ on ohi, vaikka ajatus siitä hetkestä on pitänyt minua pinnalla?

Panen toivoni tällä hetkellä yhteen marraskuiseen viikkoon, jonka aion viettää poissa kotoa, ympäristössä jossa kaikki muut velvollisuudet on eliminoitu, ruoka tulee itsestään pöytään ja voin keskittyä vain väitöskirjaan. En yhtään tiedä mitä siitä tulee. Väännänkö yhteenvedon kasaan viikossa silkkaa itsepäisyyttäni vai tulenko vain hulluksi, jos edes yritän?