Konferensseista

Jos käy niin että jätän tieteellisen uran taakseni, niin yksi asia, jota en jää kaipaamaan, ovat tieteelliset konferenssit, kokoukset ja seminaarit.

Kokouksista on toki hyvässä lykyssä paljon hyötyä. Ne ovat pääasiallinen tieteellisten verkostojen rakentumisen väylä. Saattaa saada uusia ideoita ja tavata ihmisiä, jotka tutkivat samoja asioita kuin itse tutkii ja painiskelevat samojen ongelmien kimpussa kuin itse painiskelee.

Kokoukset koostuvat yleensä puhe-esitelmistä ja posteriesitelmistä. Posteri on eräänlainen juliste, jossa esitellään tutkimusta. Tiettyyn aikaan posterit ovat esillä ja niitä voi kierrellä katselemassa vapaamuotoisesti, ja posterin tehnyt tutkija hengailee teoksensa äärellä valmiina esittelemään sitä kiinnostuneille.

Se ei kuulosta kovin kamalalta, mutta posterisessiot varsinkin suurissa kokouksissa ovat sitä. Korviahuumaava puheensorina ja ihmispaljous posteritelineiden väliin jäävillä ahtailla käytävillä ovat klaustrofobinen yhdistelmä. Se hyvä puoli posterisessioissa on, että jos ei tiedä minne muualle pakenisi, niin voi aina muka katsella postereita tyhjin silmin – tosin siinä saattaa joutua puheisiin posterin esittelijän kanssa.

Olin eilen kotilaitokseni seminaaripäivässä ja muistin taas sen sosiaalisen angstin ja kuinka aivoni tuntuvat sulavan hyytelöksi heti kun joku aloittaa powerpoint-esitelmän. Koska kokouksissa kohtaavat tutkijoiden työminät, aitoja kohtaamisia ei kovin helposti synny. Pahinta on se, miten täytyy esittää kiinnostunutta vaikka yhtään ei kiinnostaisi, ja vastailla kysymyksiin tutkimuksen etenemisestä, vaikka olisi edelliset kolme kuukautta lähinnä maannut sängyssä maailmaa paossa.

Minulla on kokousmatkoilta kyllä myös paljon hyviä muistoja, mutta ne liittyvät tilanteisiin, joissa olen karannut konferenssista omille teilleni. Kokouksessa ummehtuneet aivoni ovat olleet niin haltioissaan siitä vapauden ja seikkailun huumasta, että yksi koko elämäni parhaista muistoista liittyy tällaiseen karkaamiseen. Maailma kokoussalin ulkopuolella näytti niin tuoreelta, elävältä ja mielenkiintoiselta, että katselin lumoutuneena auringon leikkiä puiden lehdillä ja istuin pitkään kuuntelemassa, kuinka pitkä tavarajuna mateli hitaasti metsän siimekseen.

 

Vastapainoa powerpointeille, Itävalta 2018

Kokouksissa on myös vapaamuotoisempaa ohjelmaa, ainakin pitkä monen ruokalajin kokouspäivällinen ja usein myös jonkinlainen retki. Viimeksi olin tällaisella kokousretkellä tulla aivan epätoivoiseksi. Retki suuntautui läheiseen kansallispuistoon, joka oli häikäisevän kaunis paikka, mutta oppaan johdattamassa ryhmässä olin kuin vankilassa. Tunsin oloni lähinnä kimpaleeksi lihaa, joka kuljetetaan ilmastoidussa bussissa kauniin maiseman äärelle – maiseman, joka on turisti-infrastruktuurilla alennettu pelkäksi ihmisten mielihyvän lähteeksi. Sen jälkeisellä tuntikausia kestäneellä päivällisellä en meinannut kestää olla, vaan karkasin ulos hengittelemään aina ruokalajien välissä.

Kai konferensseissa jotkut myös viihtyvät, mutta he edustanevat jotakin toista ihmislajia.

Reunalla

Mieli on kummallinen kapistus. Yhtenä päivänä saatan tuntea olevani aivan kunnossa, seuraavana sitä haluaisi vain syöksyä rotkoon, eikä välissä tapahdu mitään erityistä.

Ahdistusvahti huomautti, että mielelläni on taipumus hypätä jyrkänteeltä. Se on osuva kuvaus. Usein tiedostan sen hetken, kun huojun jyrkänteen reunalla, mutta en silti pysty estämään mieltäni putoamasta.

Olen kirjoittanut, etten enää koe olevani masentunut ja niin pääasiassa onkin, mutta en minä kunnossakaan ole. Kun selasin vuoden aikana ottamiani kuvia ja niihin liittyviä muistoja, huomasin, että masennus on tänäkin vuonna ollut uskollinen seuralainen. Sen vierailut ovat harventuneet eivätkä ole kovin pitkäkestoisia, mutta yhä se saapuu kylään, pyytämättä ja yllättäen.

En oikein ymmärrä tällaista puuskittaista masennusta. Kun olin "oikeasti" masentunut, se oli melko vakaa olotila, jossa kyllä oli vaihtelua päivästä toiseen, mutta ei rajua ailahtelua.

Masennuspuuskassa mietin (rotkoon syöksymisen lisäksi) yleensä lääkäriin menemistä ja menisinkin, jos uskoisin siitä olevan jotain hyötyä. Sairaslomaa en tarvitse, terapeutti minulla jo on ja lääkkeitä en halua, ellei ole ihan pakko. En ole erityisen lääkevastainen ja olen syönyt masennuslääkkeitä aiemmin pari vuotta, mutta kynnys aloittaa ne uudelleen on korkea. Ensinnäkin silloin joutuisin myöntämään olevani yhä masentunut. Toiseksi lääkkeiden sivuoireet olivat aloitus- ja lopetusvaiheessa niin ikävät, etten haluaisi käydä niitä läpi uudelleen. Kolmanneksi en koskaan oikein saanut selville, oliko lääkkeistä minulle mitään hyötyä vai ei.

Sitä paitsi jos varaisin ajan lääkäriin, mielialani olisi sinne mennessäni todennäköisesti jo aivan normaali, ja tuntisin oloni vastaanotolla hölmöksi.

Olen nyt toipumassa rajuimmasta masennuspuuskasta sitten kesäkuun. Sellaisen jälkeen elämä täytyy aloittaa varovasti. Täytyy ikään kuin tunnustella, ovatko pää, varpaat ja kaikki sisäelimet yhä oikeilla paikoillaan. Tehdä pieniä asioita varovaisesti ja samalla kuulostella, onko hirviö tosiaan painunut takaisin jonnekin mieleni syviin pohjamutiin.

Kevyt siivoaminen on tällaisina päivinä sopivaa tekemistä. Masennuksen vierailun jäljiltä koti on usein kaaoksessa, ja ulkoinen järjestys luo selkeyttä myös pään sisälle. Täytyy oikoa masennuksen ruttaamat matot, järjestellä sen ympäriinsä viskomat vaatteet ja tavarat. Yksinkertaisia tehtäviä: vien tämän tavaran paikoilleen, viikkaan nämä pyykit, tyhjennän tiskikoneen.

Kun masennus on kylässä, väitöskirja joutuu odottamaan. Masennustoipilaana olen usein kokenut olevani kyllä työkykyinen, jos voisin tehdä yksinkertaisia, kevyitä askareita, kuten järjestellä keksipaketteja kaupan hyllylle. Valitettavasti väitöskirjan kirjoittaminen ei kuulu näihin, eikä työelämän siiloutuminen tue sitä, että kyvykkyyteni keksipakettien järjestelijänä pääsisi oikeuksiinsa silloin kun tutkijan ammatti käy liikaa voimille.

Iloa ja itsetuhoisuutta

 

Sisältövaroitus: Kuvauksia itsetuhoisuudesta ja kuoleman toiveista

 

Vietin viikon poissa kotoa, ympäristössä jossa minulla oli loputtomasti aikaa vain olla itseäni varten, makoilla, kuljeskella metsässä päämäärättömästi, sienestää, kirjoittaa päiväkirjaa ja laulaa, ja jossa lisäksi oli hyväksyvä ja rakastava ilmapiiri ja eräs erikoisen viisas ihminen. Kaukana töistä, stressistä ja hälystä, ilman puhelinta, nettiä, uutisia ja kaikkea kuormaa mitä niiden mukana tulee.

Voin aivan äärettömän hyvin. En edes tiennyt tai muistanut, että on mahdollista tuntea olonsa niin iloiseksi ja hyväksi. Teki mieli kajautella keväthuutoja syksynkeltaisessa metsässä. Pystyin myös suhtautumaan ihmisiin avoimesti ja ystävällisesti, kun arkielämässä helposti jurotan, väistelen ja sulkeudun.

Pudotus takaisin arkeen on ollut sitäkin rajumpi. Työt eivät kiinnosta sitten yhtään, artikkelin tekeminen, tai sen yrittäminen, on kuin yrittäisi raahata tonnien painoista kivirekeä. Istuin eilen kirjastossa melkein koko päivän, mutta en saanut mitään aikaan.

Varmaan pitäisi palata kirjoittamaan yhteenvetoa, koska se on helpompaa, mutta artikkelin kanssa alkaa olla kiire.

Ahdistusvahti tuli matkoiltaan takaisin kotiin ja se on ihanaa, mutta samalla tietynlainen uhka henkiselle tasapainolleni. Parisuhteeseen liittyvät hankaluudet ja pettymykset ovat niitä tilanteita, jotka tökkivät traumojani niin että tuloksena on kaikkein vaikeimpia mielentiloja.

Masennus ei ole suomalaisessa yhteiskunnassa enää kummoinenkaan tabu, mutta yksi sen keskeisistä oireista on. Itsetuhoisista ajatuksista on hirveän vaikea puhua (ja kirjoittaa).

Lähimmissä ihmissuhteissa toisen itsetuhoisuus on ymmärrettävästi todella pelottavaa ja ahdistavaa. Itsekin panikoisin, jos joku läheiseni alkaisi puhua omasta kuolemastaan. Siksi tuntuu vahvasti siltä, ettei näin pahoja asioita saa sanoa kuin korkeintaan terapiassa. Kun olen sanonut, olen jälkeenpäin potenut syyllisyyttä siitä kärsimyksestä, jota aiheutan muille.

Koska puhuminen on vaikeaa, kuolema-ajatusten kanssa on yksinäinen olo. Ne eristävät muista ihmisistä oman pään sisälle.

En ole koskaan saattanut itseäni hengenvaaraan tai vahingoittanut itseäni fyysisesti. On ollut vain voimakas ja selittämätön tunne siitä, että on täysin sietämätöntä olla olemassa. Mieli tuottaa erilaisia fantasioita: miltä tuntuisi laskeutua hitaasti tyyneen viileään järveen tai käydä pitkäkseen maahan ja vain maatua pois niin kuin syksyn putoavat lehdet. Tai käynnistää auto ja ajaa täyttä vauhtia päin seinää. Masentuneena ajatukset pyörivät todella paljon näissä fantasioissa ja kuolemassa.

Juuri niin kuin Anni Saastamoinen kuvaa Depressiopäiväkirjoissa: ”Koetin mielessäni taivuttaa sanoiksi oloani siitä, etten vain jaksanut olla olemassa. Että miten loputtoman hankalalta tuntui vain olla olemassa. Miten uuvuksissa pelkkään olemassaolemiseen minä olin.”

Ja: ”Odotellessani jalankulkijoiden valoja vihreäksi saatoin mittailla risteykseen kiirehtivää bussia, sen vauhtia, ja ohimennen ajatella sen eteen astumista. En koskaan tehnyt elettäkään ajatuksen toteuttamiseksi, ennemminkin vain makustelin ajatusta siitä, miten elämä päättyisi bussin alle jäämällä.”

Olemassaolon sietämättömyyden tunnetta on hyvin vaikea kestää ja sen vallassa on hyvin vaikea kyetä auttamaan itseään. Oloa haluaisi helpottaa heittelemällä tavaroita, hakkaamalla itseään päähän tai juoksemalla alasti ulos huutamaan. Impulssit vahingoittaa itseään ovat voimakkaita enkä tiedä, mikä mielen mekanismi minua on suojannut siltä, etten koskaan ole vakavammin toiminut niiden mukaan.

Tiedän kokemuksesta, että todennäköisesti mitään ei tapahdu, koska ennenkään ei ole tapahtunut. Pyörin vain sängyssä tuskaisten ajatusteni kanssa, kunnes viimeistään uni armahtaa. Aivot laittavat itsensä pois päältä vähän kuin buuttaisi tietokoneen, ja aamulla tuntuu erilaiselta. Vaikka tunne on sietämätön, sen tietää menevän ohi samaan tapaan kuin pilvet liikkuvat taivaalla.

Jonkinlainen oman mielen pelko kuitenkin häälyy taustalla: mitä jos...?

Oloa voi hieman helpottaa tieto, että itsetuhoiset ajatukset ikään kuin kuuluvat asiaan masennuksen kanssa eikä niissä ole mitään epätavallista tai henkilökohtaista. Se ei tarkoita, että kenenkään itsetuhoisuutta voisi vähätellä. Masennus tappaa ihmisiä.

Olemassaolon sietämättömyyttä on todella vaikea itsekään ymmärtää silloin kun tunne ei ole päällä. Erityisen vaikeaa se on siksi, ettei tunteelle tunnu olevan mitään järkevää syytä. Mikä tahansa pieni, arkipäiväinen vastoinkäyminen voi tuntua siltä kuin kaikki toivo koko elämän suhteen olisi menetetty. Voimat valuvat kehosta kuin jos joku avaisi tulpan kylpyammeesta.
 
Tuntuu kuin jossain sielun syövereissä luuraisi hirviö, joka välillä nousee ja ottaa vallan kuin herra Hyde.

Muistutuksena itsellenikin: valtakunnallinen kriisipuhelin 09 2525 0111 päivystää joka päivä arkisin klo 09–07, viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15–07.

Kriisipuhelin päivystää suomen kielellä
numerossa 09 2525 0111
vuoden jokainen päivä ja yö.
Aukioloajat:
arkisin klo 09.00–07.00
viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00

Kriisipuhelin päivystää suomen kielellä
numerossa 09 2525 0111
vuoden jokainen päivä ja yö.
Aukioloajat:
arkisin klo 09.00–07.00
viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00

Välikatsaus (1)

Seuraa katsaus väitöskirjan edistymisestä syyskuun loppuun mennessä.

Sain uuden vaihteen silmään väitöskirjani kanssa heinäkuussa. Seuratakseni työskentelyäni ja saadakseni siihen rakennetta aloin kirjata ylös työntekoon käyttämääni aikaa sekä sitä, mitä olen saanut tehtyä ja miltä tekeminen tuntui.

Vuosien varrella olen kokeillut kaikenlaisia menetelmiä prokrastinaation kukistamiseksi ja aikaansaamisen lisäämiseksi. Tutuksi on tullut niin pomodoro-tekniikka kuin kaikenmoiset muutkin konstit itsekeksityistä deadlineista vertaispaineen hyväksikäyttöön ja Habitica-sovellukseen.

Tällä hetkellä minulla on käytössä työnteon tukena Forest-sovellus, joka mittaa työntekoon käyttämääni aikaa. Sovelluksessa kasvatetaan puita, joista muodostuu metsä. Puun kasvaessa puhelinta ei voi käyttää muuhun, joten yksi keskeinen keskeytyksiä ja häiriöitä aiheuttava tekijä on eliminoitu.

Olen tehnyt töitä puolen tunnin jaksoissa ja pyrkinyt kasvattamaan neljä puuta päivässä. Tavoite on siis ollut kaksi tuntia keskeytymätöntä ja keskittynyttä työskentelyaikaa päivässä. Yksi päivä viikosta on vapaapäivä.

Elokuu kului vielä suurelta osin lomailuun, joten lokakuun alkuun mennessä työpäiviä oli kertynyt 52. Keskimäärin onnistuin kasvattamaan 3,6 puuta päivässä niinä päivinä, kun sain tehtyä töitä. Tosin puut tuppaavat venymään yliajalle, joten todellinen määrä on suurempi. En onnistunut tekemään lainkaan töitä 19 päivänä – näihin kuuluu sairastelua ja päiviä, jolloin muusta elämästä selviytymisessä oli tavoitetta tarpeeksi. Kaikkiaan tein siis töitä 60–70 tuntia.

Aika vähän. Toisaalta lähtötilanne oli se, että olin töistä niin ahdistunut, että pelkästään työsähköpostin avaaminen oli suuri voitto, johon tarvitsin apua. Siihen nähden on saavutus, että olen ylipäätään onnistunut työskentelemään pitkäjänteisesti ja tavoitteellisesti. Erityinen saavutus oli se, että onnistuin palaamaan saman työprojektin pariin, johon kuntoni romahti keväällä, ja viemään sen loppuun. Samalla se oli yksi isoimmista kuormitustekijöistä ja vei aikaa väitöskirjalta.

Tälläkin työmäärällä ylikuormituksen oireita on säännöllisesti ollut. Se näkyy ärtyisyytenä, lyhyenä pinnana, väsymyksenä sekä masennus- ja ahdistusoireina. Yleensä huomaan näitä oireita heti, kun tasainen kotiarki jostain syystä häiriintyy. Pelkästään kaupungin hälinä tai ihmisten seurassa oleminen pitkään voi olla liian kuormittavaa, samoin sosiaalinen media tai mikä tahansa missä ärsykkeitä on liikaa. Alkaa tuntua, että maailmassa on liikaa asioita ja ne sulautuvat päässäni villisti kieppuvaksi puuroksi, jonka rauhoittamiseksi pitäisi päästä makaamaan yksin pimeään huoneeseen.

Tavoiteaikataulu on kaksipiippuinen juttu. Se tukee työntekoa ja antaa sille rakennetta, mutta jos tavoitteisiin ei pääse, seuraa lannistavia epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunteita. Lankean toistuvasti siihen ansaan, että kasaan aiempien päivien epäonnistumisista lisää kuormaa seuraaville päiville. Esimerkiksi jos onnistun maanantaina kasvattamaan vain kaksi puuta, tiistaina pitäisi kompensoida puute kasvattamalla kuusi puuta ja keskiviikkona kenties jo kahdeksan. Se on tuhon tie.

Toisaalta on ollut monta hyvää viikkoa, joina olen saanut kotiarkeni melko tasapainoiseksi. Aloitin taas päivittäiset meditaatiot ja löysin muutenkin jaksamista tukevia rutiineja. Elvyttäviä ja palauttavia asioita ovat luonto ja ulkoilu, läheiset ihmissuhteet, mielenkiintoiset podcastit ja rauhoittava musiikki.

Väitöskirjasta puuttuu siis vielä viimeisen artikkelin viimeistely ja lähettäminen lehteen sekä yhteenveto. Yhteenvedon kirjoittaminen on tuntunut helpommalta ja usein jopa yllättävän miellyttävältä. Artikkeleihin tarttuminen sen sijaan on tuskan takana. Ne ovat aavistuksen edistyneet, mutta en ole oikein osannut edes päättää, minkä keskeneräisistä käsikirjoituksistani lähettäisin ensimmäisenä ja mihin siis kannattaisi panostaa. Päädyin vaihtamaan suunnitelmaa siitä, mikä artikkelikokoonpano väitöskirjaani tulee.

Yhteenvetoa ei ollut kesällä olemassa sanaakaan; tällä hetkellä tiedostossa on noin 13 sivua viimeistelemätöntä tekstiä. Parhaiten olen edistynyt niinä hetkinä, kun olen vain avannut tyhjän sivun ja alkanut suoltaa tekstiä täysin kritiikittömästi. Lähteiden kahlaaminen ja tekstin viimeistely on sen sijaan hidasta ja tulee tuskastunut olo, ettei työ etene mihinkään.

Jos vertaan aikaansaannoksiani, kulunutta aikaa ja jäljellä olevaa aikaa (3 kuukautta), ei tilanne näytä hurjan valoisalta. Yhteenvedon saisin ehkä kolmessa kuukaudessa valmiiksi tällä vauhdilla, mutta artikkel(e)issakin on työtä, jonka määrää en ole vielä osannut edes kunnolla arvioida. Olin ajatellut vähitellen kasvattavani päivätavoitetta isommaksi, mutta toistaiseksi neljän puun tavoitekin on tuntunut haastavalta.

Päätös, eli mikä tämä blogi on

Minun on jo pitkään ollut tarkoitus kirjoittaa blogille jonkinlainen johdanto tai taustoitus, mutta se on tuntunut raskaalta. Tässä se nyt kuitenkin on.

Blogissa kerron väitöskirjaprojektini loppuvaiheista syksyllä 2019 ja alkuvuodesta 2020. Blogi on olemassa kahdesta syystä, joita seuraavaksi avaan.

*

Ensinnäkään mielenterveydestä ei suomalaisessa tiedeyhteisössä puhuta alkuunkaan tarpeeksi.

Tutkimustulokset jatko-opiskelijoiden mielenterveydestä ovat hälyttäviä. Eri maissa tehtyjen arvioiden mukaan noin kolmasosa tai jopa lähes puolet jatko-opiskelijoista kärsii mielenterveyden ongelmista. Tohtoriopiskelijoiden riski kokea masennusta ja ahdistusta on jopa yli kuusinkertainen muuhun väestöön verrattuna, ja keskimääräistä suuremmassa riskiryhmässä ovat naiset sekä trans- tai muunsukupuoliset. Puhutaan jatko-opiskelijoiden mielenterveyskriisistä.

Samankaltaisia ongelmia on toki korkeakouluopiskelijoilla ja jo lukiolaisilla, samoin jatko-opintovaiheen ohittaneilla tutkijoilla ja nyky-yhteiskunnassa laajemminkin. Belgialaistutkimuksen mukaan jatko-opiskelijoiden riski kärsiä mielenterveysongelmista on kuitenkin huomattavasti korkeampi kuin muilla korkeasti koulutetuilla tai korkeakouluopiskelijoilla.

Olen puhunut useamman tohtorin kanssa ja kuullut tarinoita ahdistavista väitöskirjakokemuksista. Otokseni ei ole järin suuri, mutta hermoromahduksen partaalla käyminen väitöskirjaa tehdessä tuntuu olevan ennemmin sääntö kuin poikkeus. Jos elämässä on väitöskirjanteon lisäksi muitakin mielenterveyttä horjuttavia asioita, voi lopputulos olla tuhoisa.

Tutkimuksissa on havaittu, että keskeinen mielenterveysoireita ennustava tekijä on suhde väitöskirjan ohjaajaan. Muita esiin nostettuja syitä ovat tiedemaailman ankara kilpailu, työsuhteiden epävarmuus sekä akateeminen työkulttuuri, joka kannustaa ylenmääräiseen työskentelyyn. Tilannetta ei helpota se, että mielenterveysongelmista on vaikea puhua avoimesti, koska avoimuuden pelätään heikentävän omia uramahdollisuuksia.

Avoimeen keskusteluun aiheesta en ole suomalaisessa tiedeyhteisössä juuri törmännyt. On sentään Aku Visalan erinomainen kirjoitus Kuinka tutkija voi säilyttää mielenterveytensä rippeet ja siihen liittyvä podcast. Googlatessani löysin myös vuosikymmenen takaisen blogin Tiedettä ja uupumusta, jonka kirjoittajan tuntemuksiin samaistuin paljon. Hän päätyi keskeyttämään väitöskirjansa ja totesi myöhemmin, että "väitöskirjan lopettaminen oli se ratkaiseva askel, joka johti paranemisen tielle".

Visalan kirjoituksessa on paljon kohtia, joihin samaistun elävästi, esimerkiksi tämä:

Koen olevani automaatti, jonka tehtävänä on ratkaista mahdollisimman nopeasti hyvin vaikeita ongelmia riittämättömän ymmärryksen perusteella. Vain harvoin on riittävästi aikaa ja energiaa perehtyä asioihin kunnolla. Aika, jolloin tutkijoilla oli mahdollisuus syventyä vuosikausiksi yhteen ongelmaan ilman julkaisemisen, hallinnon ja rahankerjäämisen painetta, on menneisyyttä. Kunkin projektin loppu tulee kohti kuin juna, jonka matkan jatkumista yritän edesauttaa latomalla hätäpäissäni kiskoja sen eteen. Joskus kiskoja ei vaan löydy ladottavaksi. Lisäksi kiireessä sählääminen tuottaa murskaavan riittämättömyyden tunteen.

On surullista, että omassa tutkimusyksikössänikin monet väitöskirjantekijät saattavat painiskella samankaltaisten ongelmien kanssa, mutta kukin painiskelee yksin oman työpöytänsä ääressä ja ajattelee, että ongelmat ovat yksin hänen. Jos katsoo ympärilleen monitilatoimistossa, näkee työhönsä uppoutuneita tutkijoita, joilla kaikilla näyttää menevän ihan hyvin. Ohjaajasuhteissa tai erilaisissa vertaisryhmissäkään ei ole helppoa olla avoin siitä, miten elämässä ja tutkimuksen kanssa ihan oikeasti menee. Paine pärjätä on kova ja kaikkein henkilökohtaisimmista asioista avautuminen vaatii suurta luottamusta.

Koen, että laajemmalle keskustelulle akateemisen uran mielenterveysvaikutuksista on tarvetta. Ja ehkä joku joskus eksyy blogiini ja löytää täältä vertaistukea, jota itse olen netistä etsinyt.

*

Toiseksi tämä blogi on henkilökohtaisen toipumisen ja prosessoinnin väline. Kirjoittaminen ja ilmaisuväylän löytäminen on ollut voimaannuttavaa siitä huolimatta, että toistaiseksi olen jakanut linkkiä blogiin vain muutamille ystäville.

Aikoinaan, joskus kaukaisessa menneisyydessä olin himo-opiskelija. Rakastin opinto-oppaiden selailua, surffailin eri tiedekunnissa mielenkiintoisten kurssien perässä ja tavoittelin aina parhaita arvosanoja. Akateeminen ura oli itsestäänselvyys.

Aloin virallisesti tehdä väitöskirjaani vuonna 2014. Sitä ennen olin jo useamman vuoden ollut töissä samassa tutkimusryhmässä ja ensimmäiset julkaisuni olivat valmiina, joten alkuperäisen aikataulutavoitteen mukaan karonkkaa olisi pitänyt päästä juhlimaan parissa vuodessa.

Niin ei käynyt, vaan väitöskirja on edelleen kesken. Kovin paljon siitä ei enää puutu: lähinnä viimeisen artikkelin lähettäminen lehteen ja yhteenveto.

Väitöskirjavuosiin ovat osuneet henkilökohtaisen elämäni ylivoimaisesti vaikeimmat vuodet, 2015–2016. Tuolloin, keväällä 2015 huomasin, etten pystynytkään venymään töissä samalla lailla kuin ennen. Univaikeudet alkoivat. Jouduin pyytämään lisäaikaa projekteihin ja viimeisten jatko-opintoihin kuuluvien kurssien suorittaminen oli lähes ylivoimaisen tahmeaa. Vietin työpaikalla öitä, koska olin liian uupunut mennäkseni töiden jälkeen kotiin.

Aluksi ajattelin, että vaikeuteni johtuivat yksinomaan henkilökohtaisen elämän ongelmista. Kävin läpi erokriisiä, joka romautti elämäni perustukset. Vasta vähitellen, toipumisen pitkittyessä olen alkanut hahmottaa, miten paljon osuutta työstressillä ja vuosia jatkuneilla epäterveillä työtavoilla on ollut uupumiseeni. Ja edelleen, että epäterveiden työtapojen taustalla ei ole vain henkilökohtaista saamattomuutta vaan monimutkainen sekoitus lapsuudesta asti juontuvia käyttäytymismalleja, persoonallisuuden piirteitä, kulttuurisia syvään juurtuneita ajattelutapoja ja tiedemaailman rakenteellisia ongelmia.

Viime vuodet olen sinnitellyt töissä osa-aikaisten sopimusten, tutkijan työn joustavuuden ja välillä sairaslomien turvin. Välillä on ollut parempia vaiheita, mutta uusien työtehtävien kasautuminen vanhojen päälle on toistuvasti johtanut uuteen ylikuormittumiseen.

Joskus ihmettelen, miksi ylipäätään enää teen väitöskirjaa. Olen monta kertaa halunnut lopettaa ja vähitellen olen luopunut akateemisista urahaaveista. Vaikeimmissa vaiheissa inhosin koko tekelettä niin, että olisin jättänyt homman kesken jo monta kertaa, ellei työpaikalta olisi löytynyt niin paljon ymmärrystä tilanteelleni. Pomoni ei ole ottanut ahdistuneita ilmoituksia irtisanoutumisestani kuuleviin korviinsa, vaan käskenyt huilata.

Sinnittelyn syynä on se "järjen ääni", joka monien eri ihmisten suulla ja omassa mielessänikin vakuuttaa, ettei tässä vaiheessa kannata jättää kesken, kun väitöskirja on jo niin lähellä valmistua. Lisäksi monet ihmiset ovat tehneet töitä keskeneräisten artikkelieni eteen ja tuntisin pettäväni heidät, elleivät artikkelit koskaan valmistu. Toisaalta pelkään, että keskeneräinen väitöskirja jäisi loppuelämäkseni kummittelemaan mielen perukoille, ellen saa sitä valmiiksi.

Irti päästäminen ei ole helppoa ja kokonaan uuden suunnan hakeminen elämälle ottaa aikansa.

*

Tällä hetkellä olen väitöskirjani kanssa toiveikkaammassa tilanteessa kuin aikoihin. Uudelle vaiheelle ja tälle blogillekin alkusysäyksen antoi päätös, jonka tein kumppanini ja terapeuttini tuella viime kesänä, taas yhdestä romahduksesta toipuessani. Päätin, että teen väitöskirjaa vielä vuoden loppuun saakka. Jos onnistun ja saan väitöskirjan esitarkastukseen, niin hyvä. Jos en onnistu, ainakin väitöskirjaprojektille ja sen tuottamalle kärsimykselle on olemassa jokin takaraja.

Päätös merkitsee minulle toivoa siitä, että tulevaisuudessa on muutakin kuin loputonta väitöskirjasuossa rämpimistä. Muut voivat haaveilla post-doc-paikoista, mutta minulle ajatus siitä, että väitöskirjan jälkeen elämässä olisi edessä vain lisää samanlaista suota, tuntuu kauhistuttavalta. Vaikka päätös toisaalta loi tulevaisuuteen kosolti epävarmuutta, joka välillä ahdistaa, sen turvin olen pystynyt taas jatkamaan väitöskirjani tekemistä.

Olen monta kertaa vihannut tutkimustani niin silmittömästi, että ellei siihen liittyvä aineisto olisi lähinnä digitaalisessa muodossa, olisin varmaan repinyt sen, polttanut silpun ja vetänyt tuhkat vessanpöntöstä. Työn ilo on ollut niin kateissa, että en uskonut sitä enää olevan olemassakaan. Voiko tällaisesta lähtökohdasta löytää enää motivaatiota ja intoa työn tekemiseen?

Tällä hetkellä tutkin sitä, miten rakentaa kestävää arkea oman jaksamiseni puitteissa, ja opettelen asettamaan oman hyvinvointini etusijalle. Se tarkoittaa kieltäytymistä ja rajojen vetämistä, riman asettamista alemmas, luopumistakin – taitoja, jotka ovat minulle järkyttävän vaikeita.

En tiedä kumpaa pelkään enemmän: sitä, ettei päätökseni pidäkään ja kuitenkin jatkan tarpomista vuodenvaihteen jälkeen, vai sitä, että se pitää ja väitöskirja tosiaan jää kesken ikuisiksi ajoiksi. Tietysti on myös kolmas vaihtoehto eli se, että väitöskirja valmistuu, mutta syksyn edetessä uskoni siihen on alkanut huveta. Uuden romahduksen riski on myös olemassa, kun aikataulupainetta kasautuu, ja se pitäisi osata välttää.