Masennuksesta (taas)

Sisältövaroitus: Kuolema-ajatuksia

Viruksen myllertämään elämään alkaa jotenkin tottua. Tuoreimmat tartuntaluvut eivät ole koko ajan päällimmäisenä mielessä ja arkeni on pysynyt sen verran muuttumattomana, että välillä koko poikkeustila unohtuu.

Tänään olen mietiskellyt sitä, että pian tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun elämä ja mieli suistuivat raiteiltaan. Synkempiä masennusvuosia on seurannut jo useita toiveikkaampia vuosia. Olen lopettanut masennuslääkkeet ja aloittanut ne uudelleen ja lopettanut taas. Olen kokenut parantuneeni ja olenkin, koska nykyään olen jotakuinkin toimintakykyinen yksilö. Saan vaatteet päälle aamuisin ja kykenen useimmiten harjaamaan hampaani enkä mieti kuolemaa kovin usein.

En oikein tiedä voiko nykyisiä ongelmiani kutsua masennukseksi, koska tuntemani masennus on paljon synkempi olotila, mutta ei ole muutakaan sanaa. Mikään ei ole varsinaisesti vialla, mutta silti jotain isoa on vialla. Koko ajan ikään kuin odottelen sitä, että elämä pääsisi taas käyntiin.

Uusi vuosi on erityinen toiveikkuuden hetki: jospa tämä vuosi olisi se, kun masennus jää vilkuttamaan peräpeiliin. Maanantait ovat myös hyviä päiviä kuvitella, että voisi jättää vanhan taakse ja aloittaa uuden vaiheen elämässä. Sen paremmin vuodet kuin maanantaitkaan eivät toistaiseksi ole lunastaneet odotuksia. Väitöskirjan valmistumiseen ja töiden loppumiseen lataan suuria toiveita, mutta tuskin nekään maagisesti muuttavat kaikkea paremmaksi.

Masennus on vuoristorataa. Kun vuoristoradassa on ylämäki, sitä on toiveikas: tästä se nyt lähtee. Mutta ei lähdekään, vaan uusi syöksy on heti seuraavan mutkan takana.

Miia Moisio kirjoittaa kirjassaan Toivon kirja masennuksesta jotakuinkin niin, ettei masennuksesta toipumisessa ole syytä tyytyä siihen, että on auttavasti toimintakykyinen. Pitäisi pyrkiä siihen, että voi elää täyttä elämää. Matka heikoilta jäiltä rantaan on yhä kesken, vaikka olen kömpinyt ylös avannosta.

Masennusvuosienkin aikana on ollut hyviä jaksoja ja on tapahtunut hienoja ja merkityksellisiä asioita. Verrattuna aikaan ennen masennusta en kuitenkaan koskaan ole palannut takaisin "normaaliin". Esimerkiksi täyden työviikon tekeminen tuntuu edelleen utopistiselta. Arjessa on tarpeeksi työtä, vaikka en tekisi juuri mitään arkiaskareita kummempaa. Kotiarkeni on niin hidasta, että tarvitsisin vuorokauteen ehkä 72 tuntia pysyäkseni "normaalien" ihmisten rytmissä. Herään kahdeksan aikoihin, puoleenpäivään mennessä olen suorittanut aamutoimet ja lounasaika koittaa joskus kuudelta illalla. Tuntuu, ettei tuota rytmiä pysty kovin paljon nopeuttamaan ilman että alan väsyä.

Useimpina aamuina en jaksaisi nousta sängystä. Toisinaan kyllä innostun jostain, mutta keskimäärin motivaatio melkein kaikkeen on hukassa. Tilannetta ei helpota, että niskassa on lasti (työ)asioita, joita en todellakaan haluaisi tehdä, mutta ei motivaatiota ole muuhunkaan elämään kovin helppo löytää. Syömään meneminen on helposti pelkkä aikomus tuntikausia. Sitten menen, kun tulee liian kova nälkä. Yksinkertaiset työasiat odottavat viikkoja. Sähköpostit kasaantuvat vastaamatta. En usein myöskään tahdo jaksaa ihmisiä, edes hyväntahtoisia kuulumisten kyselyitä.

Haluan kyllä elää, koska haluan olla läsnä rakkaideni elämässä. Mutta jos ajattelen kuolemista, tuntuu helposti siltä ettei olisi niin suuri vahinko vaikka elämä loppuisikin tähän. Olisi helpottavaakin laskea kaikki taakat ja lakata pyristelemästä.

Tällaista tämä elämä nyt on, monella tavalla hyvääkin, mutta raskassoutuista. Huone on ollut kamalassa sekasotkussa kaksi viikkoa ja joka päivä suunnittelen siivoavani. Kuvitelmissani tempaisen verhot sivuun, laitan musiikkia soimaan, annan raikkaan kevätilman puhaltaa sisään ja kuuraan kaiken perusteellisesti, mutta tänäänkin aurinko ehti laskea ennen kuin pääsin tuumasta toimeen. Aloitin kyllä yksi päivä yhdestä nurkasta, mutta sekin on vielä kesken, toisena päivänä keräsin pyykit lattialta koneeseen.

Ei tämä kestosaamattomuus sinänsä niin haittaa ja ehkä masennus pitää vain hyväksyä osaksi elämää, mutta omat ja muiden ihmisten odotukset tuottavat hankaluuksia. Lupaan tehdä tai kuvittelen tekeväni asioita, joita en kuitenkaan saa tehtyä. Ahdistusta lisää se, etten pysty selittämään kenellekään, miksi en saa lupaamiani asioita tehtyä, vaikka olen fyysisesti terve ja muutenkin yleensä päälle päin suht normaalin oloinen.

Aamukävelyillä

Kuljemme koivikon läpi pellolle, josta tulvavesi tekee keväisin lintujärven. Koira kiertelee tutkimassa pellonlaidan pajupusikoita. Neljä laulujoutsenta kaartaa ylitsemme muodostelmassa sulautuen osittain taivaan vaaleanharmaaseen utuun, niiden töräykset kaikuvat ilmassa.

Venevalkamassa kahdella joutsenella on pieni sula, jonka ne ovat omin voimin pitäneet avoimena koko pitkän pakkasyön. Yritän kiertää niiden ohi häiritsemättä. Seuraavana päivänä koko järvi aaltoilee vapaana, tuuli nostattaa vaahtopäitä. Ennätyslauhan talven pienet yritelmät eivät pitkään jaksa pitää kevättä otteessaan.

Jatkan matkaa. Pellonreunassa on kolmihaarainen koivu, jonka juurelle tapaan istahtaa mietiskelemään. Tässä vaiheessa koira lähtee omille teilleen, haistelemaan ojanreunoja ja tutkimaan peltojen läpi virtaavan puron varressa olevaa pientä metsikköä. Välillä kiikaroin sen menoa, kun se kahlaa tulvavedessä ja kulkee pientareita pitkin kuono maassa. Se on vapaa ja näyttää ihan villieläimeltä.

Lumihiutaleita leijuu harvakseltaan ilmassa, niistä huokuu rauhaa. Tai aurinko paistaa lämpimästi kasvoilleni ja ensimmäiset kevääseen heränneet perhoset lepattavat kauhtuneen heinikon yllä.

Hetken kuluttua koira palaa ja jää luokseni makoilemaan ja katselemaan laillani maailman menoa, yksinäisen variksen lentoa, töyhtöhyyppien soidinta tai tiaisten pyrähtelyä koivikossa. Sen kirsu liikahtelee tuoksujen tahdissa.

Koira ei lähde enää, vaan odottaa minun lähtöäni. Joskus se tylsistyy ja alkaa vinkua, ja heittelen sille nakinpaloja kauhtuneeseen heinikkoon. Sillä tavoin saan vielä hetken rauhallista istuskeluaikaa.

Jossain vaiheessa nousen ja koira nousee myös. Kuljemme omia reittejämme, minä ja koira, ja tapaamme kotipihalla. Jos koira tulee jälkeeni, se tulee etsimään minut liiteristä. Tunnemme toistemme tavat.

Sitten menemme yhdessä aamupalalle.

*

Olen kiitollinen jokaisesta tällaisesta aamusta. Ne ovat tällä hetkellä koko poikkeusarkeni kulmakivi ja aivan keskeisiä sekä minun että koiran mielenterveydelle. Olen niistä kiitollinen myös siksi, että niiden aika on pian ohi. Pian vihreys räjähtää esiin, pelloille ilmestyvät traktorit ja linnut alkavat rakentaa pesiään. Silloin koiran vapaus on hetkeksi mennyttä, enkä itsekään suuntaa enää aamuisin koivikkoon. Ei koira ymmärtäisi miksi se ei voi juosta niin kuin ennen. Ei se onneksi myöskään murehdi tulevia.

Koivikkoaamut ovat luetut siksikin, että joudumme muuttamaan kevään loppuun mennessä. Tässä maailmantilanteessa, jossa kaikki on epävarmaa ja epävarmuus vain kasvaa päivä päivältä, kodin lähteminen alta oli aika raskas uutinen. Saimme tiedon eilen, ja vieläkin tuntuu kuin kaikki voima olisi valunut raajoista pois. Ei meillä ole hätää, vähitellen aukeaa uusia polkuja ja uusia suunnitelmia luodaan, mutta nyt en jaksa oikein muuta kuin olla.

Virus

Väitöskirja otti ison harppauksen eteenpäin, kun esitarkastajien lausunnot tulivat. Ne olivat hämmentävän kehuvia, ehdotetut muutokset lähinnä kosmeettisia. Vastaväittäjä on valittu ja väitöspäiväkin alustavasti päätetty. Väittelylupa on siis pian taskussa ja jäljellä on lähinnä muodollisuuksia, joista suurin on tietysti väitöstilaisuus.

Sitten tuli virus ja suisti raiteiltaan koko planeetan suunnitelmat, myös minun väitökseni. Yliopiston ohjeiden mukaan väitöstilaisuuksia ensisijaisesti lykätään, mutta kuinka kauas tulevaisuuteen, sitä ei kukaan tiedä. Toinen vaihtoehto on, että väitös järjestetään etäyhteyksien avulla niin että fyysisesti koolla on alle kymmenen henkilöä. Nämäkin ohjeet tosin voivat muuttua milloin tahansa virustilanteen mukaan.

Hetkeksi jo innostuin etäväitöksestä ja kuvittelin itseni väittelemässä verkkarit jalassa kotisohvalla. Väitöstilaisuuden kammottavista pukeutumissäännöistä luistaisin mieluusti kuin koira veräjästä, jos vain voisin. Tarkemmin asiaan perehdyttyäni intoni lopahti: tilaisuus järjestettäisiin joka tapauksessa yliopiston tiloissa, koolla olisi itseni lisäksi vähintään arvosanalautakunta ja tilaisuus striimattaisiin yleisölle, joten muodollisuuksista tuskin pääsisi lipeämään.

Jos väittelen pandemiarajoitusten aikana poikkeusoloissa, juhliakaan ei voi järjestää. Perinteistä pönötyskaronkkaa en kaipaa, mutta jollain tavalla virstanpylvästä olisi mukava juhlistaa. Ystäväni kyllä visioi jo etäkaronkkaa musiikkiesityksineen ja puheineen, joita varten tarvittaisiin lasinkilistysnappi. En ole täysin vakuuttunut.

Kaikki on siis auki ja tilanteen selkenemistä odotellessa yritän saada kirjani painokuntoon. Ensin täytyisi kuitenkin kaivaa jostain tarmoa, jolla saisin itseni tökkimään tekelettä edes jonkinpituisella tikulla. Pitkän tauon jälkeen se on vaikeaa ja antipatiat muitakin työasioita kohtaan korkealla.

Väitöstilaisuutta olen pelännyt siitä lähtien, kun joskus ehkä alakouluikäisenä minulle valkeni, että sellaisia on olemassa. Esiintymiskammoni on onneksi haalennut vuosien varrella sen verran, että uskon hengissäselviytymismahdollisuuksieni olevan kohtalaiset, vaikka epäilenkin, etten osaa vastata yhteenkään kysymykseen.

Kauas on pitkä matka

Jos haluaa kauas, esimerkiksi tarpeeksi kauas löytääkseen auringon ja kesäisiä lämpötiloja, ja jos ei halua matkustaa niin, että fossiilisten polttoaineiden voimin singahtaisi toiselle puolelle maapalloa, täytyy taittaa matkaa hitaammin.

Silloin tietää myös jotain siitä, mitä kodin ja kaukaisen paikan välissä on: Kaupunkeja täynnä ihmisiä. Lisää kaupunkeja täynnä ihmisiä. Uusia maita täynnä kaupunkeja täynnä ihmisiä. Kokonaisia mantereita täynnä maita, täynnä kaupunkeja täynnä ihmisiä.

Kaupunkien väleissä on maatalousmaata ja laidunmaata. Oliivipuita tai viiniköynnöksiä siisteissä suorissa riveissä silmänkantamattomiin.

Sitten kun on kaukana, tietää olevansa kaukana, ja tietää että kotiin päästäkseen on kuljettava yhtä pitkä matka takaisin. Se voi tuntua pelottavalta, jos voimavarat ovat vähissä ja matkustaminen tuntuu raskaalta.

Euroopassa maateitse matkaa taittaessa myös maailman epäoikeudenmukaisuus tulee iholle. Näkee ne kodittomat ihmiset, jotka nukkuvat öitään puistoihin ja kadunkulmiin levitetyillä pahveilla huopiin kääriytyneinä. Historian vääryydet tulevat silmille myös, jos niihin kiinnittää huomiota, esimerkiksi katsomalla varpaisiinsa.

 

Klemens, Alfons ja Louise. Trier, Saksa.

Välillä maailman kärsimyksen paljous tuntuu musertavalta. Ja tämä on Eurooppa, hyväosaisten manner, jonne päästäkseen ihmiset kuolevat raja-aitoja vasten ja hukkuvat Välimeren aaltoihin. Vähän hävettää matkustaa samaisen meren yli, kun se on itselle niin hävyttömän helppoa.

Näkee kylläkin myös kaikenlaista hauskaa ja mielenkiintoista, lapsia leikkimässä ja mummoja puistonpenkeillä parantamassa maailmaa, lammaslaumoja jotka pysäyttävät liikenteen ja merenrantojen suuria aaltoja. Rakastan seikkailua ja sytyn matkoilla helposti liekkeihin uusien paikkojen tutkimisesta. Ei ole mitään virkistävämpää vuosia jatkuneen masentelun keskellä kuin se, jos saa hetkeksikin kiinni intohimon hännänpäästä.

Minä ja masennus olemme vanhastaan tuttuja matkakumppaneita. Uusien paikkojen viehätys on usein kannatellut syvissäkin masennustiloissa. Ulkona kävelemisessä ja löytöretkeilyssä on sellaista taikaa, että mieliala kohoaa melkein väistämättä, jos vain kykenee pääsemään liikkeelle.

Masennus on kuitenkin haastava matkakaveri. Yksin vieraassa maassa voi tuntea itsensä hyvin yksinäiseksi, eikä apua ole lähellä. Matkustus itsessään on raskasta, varsinkin jos taittaa pitkiä matkoja maitse, ja on raskasta vaihtaa paikkaa ja selvittää miten arkiset tarpeet hoidetaan uudessa vieraassa ympäristössä. Omien voimavarojen ennakoiminen on vaikeaa, joten liian kunnianhimoisten suunnitelmien kanssa saattaa joutua pulaan.

Kotoa pois pääseminen auttaa irrottautumaan suoritettavien asioiden kuormasta, mutta matkailusta tulee helposti myös suorituspaineita. Kun on nähnyt paljon vaivaa ja käyttänyt rahaa päästäkseen jonnekin, tuntuu että siellä pitäisi tehdä jotain muutakin kuin maata raatona sängyssä itkemässä, vaikka ehkä tarvitsisi juuri sitä.

Tällä matkalla en joutunut pärjäämään yksin, ahdistusvahti hoiti lähes kaikki käytännön järjestelyt. Toisaalta en voinut yksin määrätä matkan tahtia. Mielialani seilasivat rajua vuoristorataa. Oli hauskoja päiviä ja tavallisia päiviä ja päiviä, kun en kestänyt muiden ihmisten seuraa ja iltoja kun väsytti niin etten jaksanut harjata hampaita.

Innostuksen lisäksi matkoilla kulkee herkästi kannoilla merkityksettömyyden tunne. Turismin monet muodot ärsyttävät. Jos matkailu on pelkkää nautintokeskeistä elämysten metsästelyä, josta ympäristö ja paikallinen kulttuuri kantavat haitat, se alkaa nopeasti kumista onttouttaan ja kolkuttaa omaatuntoa.

En usko matkusteluun, mutta uskon matkaan. Uskon siihen, että matka voi muuttaa ihmistä ja auttaa näkemään asiat uudesta perspektiivistä. Sellainen matka on ennen kaikkea henkinen kokemus. Tällä matkalla keskinäinen suhteemme lujittui ja saimme inspiraatiota sen pohtimiseen, millaista elämää haluamme elää. Haaveilen pitkästä kävelymatkasta koiran kanssa, sellaisesta joka alkaisi kotiovelta ja kestäisi viikkoja tai kuukausia. 

Tie vain jatkuu jatkumistaan
ovelta mistä sen alkavan näin.
Nyt se on kaukana edessäpäin
jos voin, sitä joudun seuraamaan
jaloin uupunein vaeltaen
kunnes se taas tien suuremman kohtaa
paikassa johon moni polku johtaa.
Mihin sitten? Tiedä en.

(J.R.R. Tolkien)

 

 

Tuuli lennättää vaahtopalleroita merenrannalla. Portugali.