Tutkimusmatka

Tapasin pitkästä aikaa erään ulkomailla asuvan ystäväni, kun hän oli läpikulkumatkalla kaupungissa. Menimme metsään.

Metsässä pää sai tuuletusta ja epämääräinen tympeä olotila, joka oli ollut vallalla jo pari päivää, väistyi hetkeksi. Muistin, että tätähän minä haluan tehdä: kävellä metsässä, haistella alkavaa syksyä ja tuntea olevani elossa.

Puhuimme elämistämme ja tulevaisuudensuunnitelmistamme. Ystäväni on hiljattain jättänyt säännöllisen palkkatyön ja elättää nyt itsensä sekalaisilla freelancer- ja keikkahommilla.

Hän kertoi, että nykyään työaika ja vapaa-aika sekoittuvat ja että se tuntuu hyvältä: elämä ei enää jakaudu työaikaan, jolloin palvelee muiden tavoitteita ja lähinnä odottaa että kahdeksan tuntia olisi kulunut, ja vapaa-aikaan, jolloin voi omistautua omille tavoitteilleen. Ystäväni kuvaili toimistotyössä kokemaansa syyllisyyttä siitä, ettei kykene olemaan tehokas läheskään koko kahdeksan tunnin työaikaa. Sitä tuntee jatkuvasti olevansa huono työntekijä.

Tähän samaistuin elävästi. Silloinkin, kun vielä olin terve ja päätoiminen tutkija, suurimman osan aikaa tunsin syyllisyyttä siitä, että en tehnyt tarpeeksi. Koin jatkuvasti jääväni jälkeen tavoitteista ja podin huonoa omaatuntoa siitä, että suuri osa työajasta haaskautui työnteon välttelyyn ja erilaisiin sijaistoimintoihin. Harvoin koin työssä onnistumisen iloa tai tyytyväisyyttä hyvin tehdystä työstä, pikemminkin suhdetta työhön luonnehti välttely, jatkuva syyllisyydentunne, häpeä huonosti tehdystä työstä, valtava stressi deadlinejen alla ja helpotus niiden mentyä.

Koska kykenin parhaimmillaankin olemaan tehokas vain muutamia tunteja päivässä (ellei viimeisiä päiviä tai viikkoja ennen deadlinea oteta lukuun), koin jatkuvasti ”velkaantuvani” työnantajalle. Kirjasin ylös työtuntejani ja pinnistelin, mutta vääjäämättä velka aina kasvoi kauhistuttaviin mittasuhteisiin. Silloin se oli pakko mitätöidä, jotta en musertuisi taakan alle.

Objektiivisesti katsottuna syyllisyyteen tai häpeään ei ollut syytä; työpanokseeni oltiin tyytyväisiä enkä muista koskaan saaneeni erityisiä moitteita mistään. Itselleni oli arvoitus, miksi näin oli, koska olin omasta mielestäni hirvittävän hidas ja saamaton enkä koskaan saavuttanut kaikkia vuosittaisissa kehityskeskusteluissa sovittuja tavoitteita – ainoastaan pakolliset tavoitteet, joilla oli selkeä määräaika. Myös työaikavelka oli lähinnä omassa päässäni, sillä mitään kovin tarkkaa ulkoista työajanseurantaa työpaikallani ei ollut. Pomoa kiinnosti vain se, että työt tulevat tehdyiksi.

Toki tiesin, että julkaisujen viivästyminen vuosienkin ajan tai jääminen kokonaan pöytälaatikkoon oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus ja että väitöskirjojen venyminen liki kymmenvuotisiksi projekteiksi oli työpaikallani aivan tavallista, koska työajasta haukkaavat leijonanosan erilaiset muut projektit ja hankkeet. Nyt kertoisin nuoremmalle itselleni, että ongelmani olivat pääosin rakenteellisia eivätkä henkilökohtaisia ja että koskaan ei tule aikaa jolloin saavutan jonkin ”tarpeeksi tekemisen” tason. Siksi oman mielenterveyden kannalta olisi tärkeää opetella elämään myötätuntoisesti oman aikaansaamattomuutensa, töiden ainaisen keskeneräisyyden ja epätäydellisten lopputulosten kanssa.

Kertoisin myös, että epärealistisiin ja epätäsmällisiin tavoitteisiin kannattaa puuttua, että apua kannattaa pyytää ja että omista fiiliksistä kannattaa puhua. Häpeä ja kasvojen menettämisen pelko esti puhumisen ja usein myös avun pyytämisen. Minunhan pitäisi osata itse.

Ystävä pohti metsässä myös tutkijan työtä, johon hänellä olisi paljon ideoita, jos niitä voisi toteuttaa omista lähtökohdista käsin. Sitten hän puhui tutkimusmatkasta. Kysyin, mitä hän lähtisi tutkimaan ja minne, mutta se ei ollut vielä selvillä. Sanoin, että jos hän lähtee tutkimusmatkalle, minä lähden mukaan.

Haaveilin opiskeluaikoina tutkimusmatkoista jännittäviin paikkoihin. Työelämä ei lopulta vastannut näihin haaveisiin, ja tällä hetkellä minua tuskin edes kelpuutettaisiin terveydentilani takia mukaan millekään tutkimusmatkalle. Miksipä en siis lähtisi ihan omalle tutkimusmatkalle?

Tuli mieleen Erlend Loen romaani ”L”, jossa kaveriporukka lähtee tutkimusmatkalle Tyynenmeren autiolle saarelle. Tavoitteena on todistaa teoria siitä, että saaren ensimmäiset asukkaat ovat saapuneet sinne luistimilla meren ollessa jäässä. Kun todisteet luistinhypoteesille eivät ota löytyäkseen, kaverukset ryhtyvät tutkimaan mm. erilaisten yhteiskuntajärjestelmien toimivuutta.

Ajatus tutkimusmatkasta oli kutkuttava ja tulin siitä hyvälle tuulelle. Hetken aikaa maailma näyttäytyi paikkana, jossa on enemmän mahdollisuuksia ja vähemmän kuormia, esteitä ja umpikujia.

Pulahdimme metsälampeen. Vesi oli viileää ja raikasta. Teki mieli sukeltaa.

Kävin töissä

Yksi parhaista saamistani lahjoista on sellainen, jota itse toivoin. Kumppanini askarteli minulle nipun pieniä valkoisia kortteja, joissa on vahaliiduilla piirrettyjä kuvia ja lyhyitä lauseita, esimerkiksi "Minua pelottaa", "Jaksaisitkohan tuoda jotain syötävää", "Masentaa", "Kosketus voisi nyt olla hyvä". Niiden avulla voin kommunikoida, kun olo on vaikea eikä puhuminen tahdo onnistua.

Toipumisen huomaa pienistä asioista. Tänään kaipasin noita kortteja ja vasta kaivatessani niitä tajusin, etten ole tarvinnut niitä pitkään aikaan.

Muutama päivä sitten kävin pitkästä aikaa työpaikalla. Yleensä en käy siellä, koska matka on pitkä ja yksistään matkustaminen edestakaisin haukkaisi leijonanosan päivittäisistä voimavaroistani. Yritän tehdä väitöskirjaa kotoa käsin.

Työpaikalla käymisessä on puolensa ja puolensa. On hyvä nähdä työkavereita ja säilyttää yhteys työyhteisöön. Kun pääsee oman työpöytänsä ääreen, töihin on yleensä helpompi tarttua. Tällä kertaa työpaikalla oli ihan hyvä käydä. Pystyin puhumaan töistä ahdistumatta ja vastaamaan joihinkin työsähköposteihin.

Toisaalta töissä käyminen rikkoo oman elämänrytmini ja rutiinini. Kotona päivärytmini rakentuu pitkälti koiran varaan. Koira pitää huolta siitä, että käyn ulkona vähintään kolme kertaa päivässä ja koiraa ruokkiessa tulen samalla itsekin syöneeksi jotain.

Yleensä olen saanut suoritettua aamutoimeni viimeistään puoliltapäivin: koira on ulkoilutettu ja meidät molemmat ruokittu. Mutta jos sen jälkeen lähden töihin, olen perillä niin myöhään, että lounasravintola on ehtinyt mennä kiinni ja muilla on iltapäiväkahvin aika. Siinä saattaa lannistua, jos erehtyy vertailemaan muiden päivärytmiä ja työtehoa omaansa.

Töissäkäyntipäivän aamuna huomasin ahdistuksen hiipivän pintaan, kun tuntui että aamutoimien kanssa pitäisi kiirehtiä, jotta ehtisin töihin. Kumppani auttoi suhtautumaan asiaan toisella tavalla: voin ihan hyvin mennä töihin vasta iltapäivällä; lyhytkin käyminen siellä on jo saavutus eikä ole väliä mihin aikaan päivästä se tapahtuu. Hengitin syvään ja yritin tietoisesti välttää kiireen tuntua.

Olin töissä muutaman tunnin ja sen jälkeen kävimme kumppanin kanssa asuntonäytössä. Päivä oli pitkä ja sen jälkeen olenkin ollut kaksi päivää uuvuksissa.

Vaikeinta on edelleen päästää irti suunnitelmista, joita on tehnyt töiden etenemisestä, ja hyväksyä oma alentunut toimintakykynsä. Kun päivä kuluu iltaan eikä töitä olekaan tullut aloitettua, mieleen hiipii herkästi synkkiä ajatuksia. Synkät ajatukset muuttuvat ärtyisyydeksi ja ärtyisyys kiertyy itsesyytöksiksi ja vihaksi itseä ja töitä kohtaan.

Miksi on niin vaikea hyväksyä, että en vieläkään ole oikein kunnossa? Että ehkä on niin, että yhden työpäivän jälkeen tarvitsen kaksi päivää lepoa.

Sitä olen viime vuodet opetellut, ja vieläkin opetteleminen jatkuu, että lempeydellä pääsee parhaiten eteenpäin. Oikeastaan se on ainoa tie eteenpäin. Tänään ei tullut tehtyä mitään, mutta huomenna on uusi päivä.

Hankalaa on se, jos uusia päiviä ei ole varastossa loputtomasti, vaan vastassa on joku kivenkova deadline, jota vasten hutera purteni vääjäämättä paiskautuu. Sellaisessa paiskautumisessa olen saanut itseni rikki monta kertaa, ja sellaisen rikkoutumisen jälkeen kestää pitkään toipua taas siihen kuntoon, että töiden tekemistä on mahdollista edes ajatella.

Siksi oli hyvä huomata, että pystyin puhumaan töistä ahdistumatta. Pystyin tällä viikolla myös kirjoittamaan lyhyen töihin liittyvän tekstin lehteen. Nyt tarvittaisiin viisautta osata välttää uusi rikkoutuminen.

Masennuksesta

Ennen kuin sairastuin masennukseen, en tiennyt mielenterveyden ongelmista paljoakaan. Vaikka elämässäni on ollut vaikeitakin vaiheita ja olin katsonut läheltä läheisen ihmisen mielen rakoilemista, en ollut koskaan ollut masentunut tai muuten vakavasti sairas.

Viimeisten neljän vuoden aikana olen oppinut masennuksesta paljon. Ei masennusta voikaan oikein ymmärtää muuten kuin oman kokemuksen kautta. Olen oppinut siitäkin, miten masennuksesta toivutaan, sillä en ole enää masentunut. Voin olla surullinen, epätoivoinen ja ahdistunut, mutta en ole enää masentunut. Elämä voi olla vaikeaa ja tuskallista, mutta en ole enää masentunut.

Välillä voin tosin olla masentunut sanan kevyemmässä merkityksessä: mieli on maassa, kaikki tuntuu toivottomalta ja olo on lannistunut ja alakuloinen. En silti ole Masentunut isolla M:llä: olo on ohimenevä ja sille on yleensä jokin nimettävissä oleva syy.

Mistä tiedän, etten ole enää masentunut? Oman kokemukseni mukaan masennuksen pääasialliset tunnusmerkit ovat nämä:

• Masennuksen tuntee, se on aivan omanlaisensa mielen tila. On kuin paksu, raskas, harmaa peitto olisi levitetty koko kokemuksen ylle. Se painaa kaikkea alaspäin ja saa kaiken näyttämään lannistavalta ja toivottomalta. Masentuneena en voi käskeä masennusta pois sen enempää kuin voin kutsua masennusta paikalle silloin, kun en ole masentunut.
• Kyky iloita on kadonnut. Mikään ei jaksa innostaa tai ilahduttaa, sellaiset tunteet kuuluvat jollekin kaukaiselle, vieraalle planeetalle. Ensimmäisiä varmoja merkkejä paranemisestani sain, kun huomasin taas innostuvani asioista.
• Kaikki tuntuu merkityksettömältä. Sängyssä voi maata vaikka iltaan asti, koska millään ei ole mitään väliä. Ei ole väliä silläkään, tuntuuko olo koskaan paremmalta – tämä on ehkä kavalin masennuksen ansoista, koska ei ole motivaatiota tehdä mitään, mikä saattaisi auttaa.
• Kehossa tuntuu äärimmäinen väsymys. On kuin olisi jäänyt katujyrän alle tai juossut maratonin, vaikka ei olisi liikkunut sängystä päiväkausiin. Masentuneelle kehotus lähteä lenkille tuntuu maailman huonoimmalta vitsiltä – sama kuin jos joku ehdottaisi kuuhun hyppäämistä.

Viime vuosina olen oppinut senkin, että väsymystä on montaa lajia ja tarvittaisiin oikeastaan monta eri sanaa näiden kuvaamiseen. Jos sanon, että minua väsyttää, yleisin vastaus on kehotus levätä tai nukkua, vaikka väsymyksessä ei olisi lainkaan kyse unen puutteesta. Masentuneena muistan ajatelleeni, että nyt tiedän, millaista on kun tulee vanhaksi: kun lyhyt pyörämatka onkin ylivoimainen asia, kun vartin kävelyn aikana täytyy pysähtyä lepäämään ja pienistä arkisista askareista tulee ponnistusta vaativia suorituksia.

Haluaisin kertoa jotain siitä, miten masennuksesta toivutaan, mutta rehellisesti sanottuna en tiedä. Jos nyt masentuisin uudelleen, saattaisin olla hitusen viisaampi siinä miten masennuksen kanssa eletään, mutta tuskin osaisin auttaa itseäni paranemaan. Sen tiedän, että masennuksesta toipuminen on ollut pitkä, hidas ja aaltoileva prosessi. Välillä on ollut parempia vaiheita ja sitten taas huonompia, ja toistuvat takapakit syövät uskoa paranemisen mahdollisuuteen.

Masennuin vaikean elämäntilanteen seurauksena ja käsitykseni mukaan paras apu masennukseeni on ollut aika. Vähitellen mieli on työstänyt asioita ja entisen elämän ja entisten ihmissuhteiden jättämään tyhjiöön on tullut uutta elämänsisältöä ja uusia ihmissuhteita. Terapiasta on ollut hyötyä, mutta on vaikea sanoa kuinka paljon. Lääkkeitä kannattanee kokeilla, koska monet saavat niistä apua, mutta itse en tiedä vaikuttivatko ne omaan olooni suuntaan tai toiseen. (Sivuvaikutukset olivat kyllä aloitus- ja lopetusvaiheessa ikäviä.) Tärkeintä ja helpottavinta on kuitenkin se, kun löytää yhteyden muihin ihmisiin, erityisesti ihmisiin jotka todella ymmärtävät.

Vaikka voin paremmin, elämäni ei ole samanlaista kuin se oli ennen sairastumistani. Masennuksen ja uupumuksen varjo vaikuttaa elämääni vielä monin tavoin.

• Stressinsietokykyni on hyvin huono: melko pienikin stressi aiheuttaa voimakkaan kehollisen reaktion, joka tekee minut huonovointiseksi.
• Väsyn aiempaa nopeammin, erityisesti henkisen kuormituksen seurauksena. On yhä päiviä, jolloin joudun kamppailemaan arkisten asioiden kuten hampaidenpesun kanssa.
• Mieli lähtee herkästi vanhoille urille. Pienikin vastoinkäyminen voi saada valtavat mittasuhteet ja tuntuu kuin haluaisi luovuttaa kaiken suhteen. Jos pankkikortti katoaa tai myöhästyn bussista, mieleen voi hiipiä ajatus, että olisi niin paljon helpompaa vain kuolla pois.

Ennen kaikkea työkykyni ei ole vielä lähellekään entisellä tasolla. Pystyn kyllä työhön, jos se on helppoa, konkreettista ja stressitöntä eikä sitä ole liikaa, mutta tutkijan abstrakti ja omaehtoinen työ sopii tähän tilanteeseen kovin huonosti. Itsenäinen työskentely ja oman ajankäytön organisoiminen on normaalioloissakin haastavaa, ja nyt erityisesti tarvitsisin elämään selkeitä ulkopuolelta tulevia rakenteita, jotka tukisivat arjesta selviytymistä.

Masennus on tuhoavaa ja tappavankin vaarallista, mutta se on myös opettanut paljon. Se on opettanut irtipäästämistä, suorittamisesta ja saavuttamisesta luopumista, ja se on ohjannut etsimään syvempiä elämänarvoja ja omannäköistä elämää. Ymmärrän paremmin ihmiselämän synkkiä ja hauraita puolia ja osaan paremmin nähdä asioita niiden näkökulmasta, joille terveys ja liikuntakyky eivät ole itsestäänselvyyksiä.