Pihlaja

"Mikä on vialla?" kysyi ahdistusvahti aamusella, kun heräsin pirteänä ja hyväntuulisena. "Sunhan pitäisi olla ihan öögh [sängyssä raatona makaamista kuvaava äännähdys]."

Olimme edellisenä päivänä maalanneet uutta kotia yömyöhään ja ajaneet puolenyön maissa vanhaan kotiin nukkumaan.

Mitä tapahtui? Me istutimme pihlajan! Kaivoin uudenkarhealla lapiolla nurmikkoon pyöreän reiän ja siihen syvän kuopan. Kolmenkymmenen, neljänkymmenen sentin syvyydessä lapio törmäsi johonkin kovaan. Kaivoin lisää ja näkyviin tuli jonkinlainen levy. Kuopasta nousi homeinen laudanpätkä, kaakelinkappaleita ja lasinpaloja.

En tiedä innostuisiko kukaan muu moisesta löydöstä, mutta minulle se oli osa ajan kulumisen selittämätöntä ja kiehtovaa mysteeriä, todiste siitä, että tontillamme on joskus ollut jotain muuta kuin mitä siinä nyt on. Pihanurmi kätkee alleen muistoja menneestä ajasta.

Remonttihommat ovat muutenkin tehneet minulle hyvää. Vaihteeksi mieli lepää ja keho puuhailee.

Mutta on tullut harha-askeliakin. Lupauduin tekemään vertaisarvioinnin yhteen artikkeliin, ja kun lehti alkoi lähetellä muistutuksia lähestyvästä deadlinesta, olisin voinut ampua itseäni jalkaan. Miksi hitossa menin taas sanomaan kyllä, kun minun piti oppia sanomaan painokas ei? Ei ei ei!

Kaksi vanhaa tuttua syytä: velvollisuudentunto ja syyllisyys. Kyllähän tiedeyhteisön jäsenenä pitää kantaa kortensa kekoon, minunkin artikkeleitani on joku vertaisarvioinut ja plaa. Lisäksi arviointia pyysi yksi tuttu, jonka muihin pyyntöihin olen antanut vältteleviä ehkä-vastauksia. Vaikka mitään velvollisuutta suostua pyyntöihin ei ole, silti tuntuu kuin olisin hänelle jotakin velkaa.

Hommaan lupautumisesta seurasi aivan kohtuuton ahdistus, joka pilasi monta päivää ja jota käsitellessä meni yksi terapiaistunto. Masennusoireitakin tuli. Harkitsin suostumuksen peruuttamista, mutta luonto ei antanut periksi. Viimeisenä iltana istuin neljä tuntia koneen ääressä ja puursin kasaan köykäisen arvioinnin. (Muuten ehkä hävettäisi, mutta itse artikkelikin oli aika köykäinen.)

Jälkeenpäin olin kuitenkin ihan ylpeä ja tyytyväinen, että sain homman tehtyä. Ahdistus on kaikonnut ja olen taas herännyt hyväntuulisena. Onneksi tuosta virheestä selvisi kuitenkin aika vähällä.

 

Ulkona sataa

Ulkona sataa enkä tiedä mitä tällä päivällä tai elämällä pitäisi tehdä.

Tai tiedän, mitä pitäisi: pitäisi tarkastaa yhden artikkelin vedokset, kirjoittaa toista ja suorittaa vertaisarviointi kolmanteen.

Ongelma on se, ettei mitään noista haluttaisi tehdä tipan tippaa. Elämäni on pakenemista, edelleen. Väitöskirjan valmistuttua ja töiden loputtua paettavaa on vähemmän ja aikaansaamattomuus ei ahdista yhtä paljon, mutta tutkijan töistä ei pääse eroon vain lopettamalla työsuhteen. (Ainakaan jos on yhtä saamarin velvollisuudentuntoinen kuin minä olen.)

En tiedä mikä minua vaivaa. Ei ole hyvä olla vaikkei yleensä kamalan huonokaan. Kun herään, en tiedä miksi nousisin. Aina vain väsyttää. On lievä ahdistus päällä useimmiten. Masennuskin käy kylässä toisinaan, tai ehkä se on näkymättömänä taustalla koko ajan. Laitan pään pensaaseen, vaikka tiedän, että olo kohenisi ottamalla härkää sarvista. Olen harkinnut suihkussa käymistä kolme päivää ja imurointia viikon.

Syyskuussa elämää hallitsee uuden kodin remontointi ja sisustaminen. Ahdistusvahti kannattelee koko projektia, sukkuloi Tori-ilmoitusten parissa viisikymmentä välilehteä yhtä aikaa auki, pohtii kiinteiden ja puolikiinteiden runkopatjojen ominaisuuksia. Minä roikun perässä ja yritän olla hidastamatta vauhtia. Toissapäivänä oli kivaa, kun revin tapettia seinästä. Se oli käytännöllistä ja yksinkertaista puuhaa, märkä tapetti irtosi isoina liuskoina. Minä osaan, minusta on jotain hyötyä. Joinakin päivinä olen kunnostautunut tiskaamisessa.

Kammoan yhä sähköpostiani ja välttelen sitä viikkokausia, mutta osaan tiskata ja laittaa astiat kaappiin, pestä seiniä ja maalata niitä. Ylläpidän välttämättömiä elintoimintoja. Harjoittelen alkeellista kitaransoittoa sovelluksella, joka sanoo "Well done!" ja "Sounding great!". Ulkoilutan koiraa, tai koira minua. Lueskelen käteen osuvia kirjoja tai lehtiä, sivun sieltä, toisen täältä. En ole vieläkään onnistunut hakemaan työttömyyskassasta ansiosidonnaista, neljän kuukauden työttömyyden jälkeen. Pyytäisin ahdistusvahdilta apua, mutta en kehtaa, kun sillä on niin paljon kannateltavaa muutenkin.

Maailma tuntuu kaoottiselta, kärsimyksen täyttämältä ja epävarmalta. Tulevaisuus näyttäytyy katastrofien odotteluna. Ei ole suuntaa, johon pyrkisin. Jos olisi, olisi varmaan myös voimia. Motivaatio ja jaksaminen ovat käytännössä sama asia. 

Saan pian tohtorin paperit, mutta mitä enemmän aikaa väitöksestä kuluu, sitä merkityksettömämmältä koko asia tuntuu. Tulipahan tehtyä, ja sitten on mapissa yksi tutkintotodistus lisää.

Uudessa kodissa on tiskikone. Myös pätevyyteni tiskaajana on uhattuna.

Terapia

Psykoterapiassa käyminen on vaativa laji.

Ensimmäinen kosketukseni terapiaan tapahtui täysi-ikäistymisen kieppeillä, kun tulin kaapista vanhemmilleni. Vaikka heidän paniikkireaktiossa hankkimansa terapeutti vaikutti suhteellisen tolkulliselta eikä välttämättä edes olisi ryhtynyt eheyttämään muka-vinksahtanutta seksuaalisuuttani, menin sinne epäluuloisena kuin jänis kettujen luolaan. Terapeutti puheli tunnin; sen jälkeen keräsin rohkeuteni ja soitin peruuttaakseni seuraavan ajan.

Kelataan reilu vuosikymmen eteenpäin, ja sain psykiatrilta masennusdiagnoosin ja kehotuksen etsiä itselleni psykoterapeutti. Löysin netistä listan sateenkaarimyönteisistä psykoterapeuteista ja laitoin sähköpostia kaikille, joilla oli järkevä sijainti. Suurin osa vastasi, ettei heillä ole tilaa uusille asiakkaille, pari toivotti tervetulleeksi tutustumiskäynnille.

Ensimmäisen ehdokkaan kanssa kemiat eivät kohdanneet. Viimeistään silloin, kun terapeutti kysyi huolestuneeseen sävyyn, että ei kai minulla sentään ole itsetuhoisia ajatuksia, totesin että tämä ei toimi. Terapeutti tuntui jotenkin hauraalta, tuli olo että joutuisin suojelemaan häntä vaikeimmilta olotiloiltani.

Toisen terapeutin luona odotin käytävässä sovittuun aikaan, mutta mitään ei tapahtunut, kukaan ei tullut. Lähdin pois varmana siitä, etten palaa. Vähän myöhemmin terapeutti soitti kovasti pahoillaan sekaannuksesta. Uudesta käynnistä jäi neutraali olo, sellainen, että varmaan tulisimme toimeen ihan ookoo. Aloitin terapian hänen luonaan. Jälkeenpäin harmitti, etten tässä kohtaa nähnyt enemmän vaivaa terapeutin etsimiseen.

Kävin terapeutin luona kahden vuoden ajan kerran tai kaksi viikossa. Puhuimme ainakin alkuun pääasiassa ihmissuhdeongelmista, jotka silloin mylläsivät päässäni. Ajatusten purkaminen kevensi usein oloani ja terapeutin neuvoista oli hyötyäkin. Hän kyseenalaisti ajatusmallejani, kannusti vetämään rajoja ja ottamaan etäisyyttä hankaliin ihmissuhteisiin. Jälkikäteen arvioiden hän oli neuvoineen aivan oikeassa, mutta en silloin osannut ottaa niitä vastaan. Olin liian riippuvainen tärkeimmistä ihmisistäni.

Terapiasuhteeseen rakentui vähitellen epäluottamusta. Koin, että terapeuttini toi usein liian vahvasti esiin omia mielipiteitään ja näkemyksiään. Hän patisti minua taistelemaan masennusta vastaan, olemaan antamatta niin helposti periksi. Masentuneessa mielessäni tämä kääntyi herkästi kehotukseksi ottaa itseäni niskasta kiinni. Terapeutillani tuntui myös olevan agenda saada minut pian taas takaisin töihin, mikä sinänsä onkin Kelan tukeman psykoterapian tarkoitus. Vaistosin sen kuitenkin herkästi hyväksymättömyytenä ja pyrkimyksenä muuttaa minua toisenlaiseksi, mikä nakersi luottamusta, etenkin kun työ oli tässä tapauksessa iso osa ongelmaa.

Lopulta alkoi tuntua, etten enää voinut olla terapiassa täysin avoin. En halunnut kertoa, jos masennukseni oli pahentunut, koska en halunnut myöntää terapeutin olleen neuvoineen oikeassa. Suhteessa ei myöskään ollut tarpeeksi luottamusta siihen, että olisin onnistunut puhumaan ongelmista ääneen. Loppuvaiheessa tuntui että kaikki hyödyllinen sanottava oli sanottu, asioita jauhettu puheen tasolla kyllästymiseen asti; en edelleenkään ollut kunnossa, mutta paha oloni oli jotakin sanatonta ja käsitteetöntä, jotain mihin en pääsisi käsiksi vaikka ravaisin terapeutin luona vielä kolmannen ja neljännenkin vuoden. Lopetin terapian ja olin sen päättymisestä hyvin iloinen.

Suhde nykyiseen terapeuttiini on hyvin erilainen. Hän ei tungettele, pikemminkin päinvastoin, tuntuu varovaiselta sanomisissaan ja tekemisissään ja on äärimmäisen kuunteleva. Tunnen olevani hyväksytty mitä tahansa teenkin, ja se on tärkeää. Terapia on myös sisällöllisesti aivan erilaista kuin aikaisempi ratkaisukeskeinen terapiani. Nyt liikutaan enemmän kehon ja mielen kaikenlaisten omituistenkin liikahdusten ja mielleyhtymien tasolla, ei järjen ja konkreettisten neuvojen tasolla. Joskus avautuu kaikenlaista jännittävää, joskus tuntuu, ettei terapiassa tapahdu mitään järkevää tai hyödyllistä. (Mutta parasta ehkä onkin juuri se, ettei siellä tarvitse tapahtua mitään järkevää ja hyödyllistä.) En ole vielä kahden vuoden terapiasuhteen jälkeenkään valottanut elämäntarinaani terapeutille mitenkään johdonmukaisesti, ainoastaan satunnaisina sirpaleina.

Terapiassa käymisestä on tullut aivan uudella lailla vaativaa. Välillä pelkästään terapeutin kanssa kontaktissa oleminen, nähdyksi ja katsotuksi tuleminen on vaikeaa. En tiedä miten minun pitäisi olla ja mitä tehdä, kun ei ole mitään ”pitäisi”. Kaipaan usein vahvempaa ohjausta ja selkeämpää rakennetta, jotta voisin solahtaa johonkin tuttuun ja turvalliseen tapaan olla terapiassa, mutta sen sijaan terapeutti tuntuu säännöllisesti rikkovan rakenteitani tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoja, joten joudun jatkuvasti kohtaamaan oman epävarmuuteni. Toisinaan uskallan heittäytyä seuraamaan impulssejani ja näyttää haavoittuvampia puoliani, joita en aiemmassa terapiasuhteessa olisi koskaan näyttänyt. Joskus jopa uskallan antaa palautetta.

Terapiasuhteessa ei ole mitenkään helppoa heittäytyä haavoittuvaksi. Aikaisemmin olen paljastanut herkempiä puoliani lähinnä intiimeissä rakkaussuhteissa, mutta terapeutin kanssa pitäisi pystyä samaan, vaikka hän on ihmisenä tuiki tuntematon ja sellaiseksi tavallaan jääkin, koska terapiassa tutustuminen ja avautuminen ei ole vastavuoroista.

Tänään oli taas yhdenlainen terapia, kun istuin terapeutin luona tunnin enkä saanut sanottua mitään. Ahdistus siitä, etten tiedä miten minun pitäisi olla, nousi liian suureksi ja menetin puhekykyni, kuten toisinaan käy kun olen ahdistunut, masentunut tai surullinen. Sen sijaan itkin, ensimmäistä kertaa terapiassa koskaan. Lopussa terapeutti hienotunteisesti avasi tien sille, että saatoin lähteä pois sanomatta mitään. Ehkä tälläkin käynnillä oli joku tarkoitus, vaikka koko loppupäivän olen ollut hirvittävän väsynyt.