Viime aikoina on tuntunut siltä, että oloni olisi ihan hyvä, jos voisin laittaa väitöskirjan ja kaikki siihen ja töihin liittyvät ajatukset laatikkoon ja työntää laatikon syvälle mieleni perukoille. Siellä, jossain mielen perimmäisessä takakomerossa se saisi rauhassa homehtua hämähäkinseittien ja ammoin unohtuneiden saksan epäsäännöllisten verbien seurassa.
Harmi kyllä laatikko täytyy kaivaa esille, jos väitöskirjan haluaa saada valmiiksi. Joku osa mielestäni haraa vastaan kaikin keinoin ja sillä on siihen hyvät syyt: laatikon sorkkiminen on vaarallista. Jos sitä raottaa, kaikki sinne sullottu ahdistava mössö levähtää silmille.
Tämän takia töiden aloittaminen tuntuu olevan äärettömän vaikeaa. Heinäkuun alusta asti olen yrittänyt saada avattua yhtä raporttia, jota olisi muokattava ja kommentoitava, mutta pitkälle kolmatta viikkoa meni ennen kuin tänään vihdoin onnistuin saamaan tiedoston auki.
(Työ)sähköpostin avaaminen vasta vaarallista onkin. Se on oikea stressiaarrearkku, josta pongahtavat esiin kaikki ne tekemättömät asiat ja vastaamattomat viestit, jotka olen autuaasti ehtinyt hetkeksi unohtaa. Mieli takertuu niihin ja lähtee herkästi harhapoluille. Ja vaikka kynnyksen silloin tällöin onnistuu ylittämään ja sähköpostit saa luettua, siitä on iloa vain hetkeksi –
sähköpostit eivät lopu koskaan, sama kynnyksen ylittämisen urakka on pian taas edessä.
Kaikkein työläintä työnteossa onkin vellovan ahdistuksen kanssa toimeen tuleminen. Ahdistus tuntuu lievänä oksettavana tunteena, puristuksena kurkussa ja rintakehässä. Vatsassa on samantapainen epävarma olo kuin jos olisi keikkuvassa laivassa. Lievän ahdistuksen kanssa tulee toimeen, mutta jos se voimistuu, pahoinvointi alkaa haitata työntekoa. Äärimmäisessä tapauksessa ruoka ei tahdo pysyä sisällä.
Olen oppinut ahdistuksen hallintaan joitakin konsteja. Helpoin niistä on rauhoittavien äänten kuunteleminen, mieluiten silmät kiinni pimeässä peiton alla. Paras löytämäni ahdistuslääke on tässä. Pimenevän jouluillan tunnelmaan, jossa olkihimmeli pyörähtelee hiljalleen ja lapsi nukahtaa isän syliin, tuntuu tiivistyvän jotain syvästi keskushermostoani rauhoittavaa. Myös sateen ropina ja ukkosen jyrinä toimii. Jos ahdistus on sen luonteista, että mieli kiertyy sen ympärille ja pyörittää ajatuskehää joka johtaa vain syvemmälle ahdistukseen, tarvitaan Antti Holman podcasteja tai jotain muuta, joka harhauttaa ajatukset toisaalle. Hauskat podcastit myös naurattavat ja se on parasta, koska nauraminen rentouttaa.
Niinpä sitten kuuntelen yhtä joululaulua repeatilla kesät talvet, ja työt seisovat.
20.7.2019
10.7.2019
Normipäivä
Aamu on päivän toiveikkain hetki, uusi mahdollisuus. Jos olisi
reipas ja saisi heti aamusta tehtyä vähän töitä, niin loppupäivästä
voisi ehkä tehdä hyvällä omallatunnolla jotain kivaa. Tehtävät asiat
tungeksivat päässä ja etuilevat jonossa. Kaikki ne viestit ja
sähköpostit, joihin ei ole tullut vastattua ja aikaa on kulunut niin
paljon että hävettää, hommat jotka on luvannut tehdä, laskut jotka ovat
maksamatta, retiisit jotka on aikoja sitten suunnitellut kylvävänsä.
Jossain vaiheessa sitä onnistuu kampeutumaan pystyyn ja pesemään hampaat, viemään koiran aamulenkille ja sieltä palattua ruokkimaan koiran ja itsensä. Hieno suoritus! Samassa flowssa voi ehkä vielä saada pyykit koneeseen.
On epäselvää, mitä sen jälkeen tapahtuu. Ehkä keittiö on niin sotkuinen, että aamiaisen jälkeen sitä on siivottava, tai matkalla huussiin huomaa että kasvimaata on kitkettävä ja porkkanat harvennettava, tai on tärkeitä puhuttavia asioita, tai postissa on tullut lehti jota unohtuu lukemaan. Jotenkin aika vain lipuu ja äkkiä kello on kolme iltapäivällä. Siinä vaiheessa vaarana on tippuminen lamauttavaan ajatuskierteeseen, jota ruokkivat itsesyytökset ja epäonnistumisen tunne. Miten taas kävi näin?
Kierteeltä on parasta pelastautua nousemalla ylös ja tekemällä jotain helppoa ja konkreettista, esim. lähtemällä koiran kanssa ulos päivän toiselle lenkille, jos vain kykenee. Mutkikkaammat askareet tuntuvat ylivoimaisilta ja sänkyyn makaamaan jääminen on tuhoisaa. Se voi johtaa syvälle synkkiin ja vaarallisiin hetteiköihin, joista olisi parempi pysyä loitolla, mutta se ei ole helppoa, jos keho on veltto kuin märkä rätti ja sänky vetää puoleensa kuin musta aukko. Sängyn vetovoimaa vastaan taistellessa kuluu tovi jos toinenkin, mutta lopulta se onnistuu.
Ulkoa tultua on taas syytä ruokkia koira ja pohtia, miten saisi itsensä ruokittua – kellohan on jo viisi ja aamiaisesta on aikaa. Ruuanlaitossa ja syömisessä vierähtää kotva.
Kello kuudelta alkaa olla jo sen verran myöhä, että toivo töiden etenemisestä on siltä päivältä aika lailla menetetty. Tätä ei kuitenkaan ole helppo myöntää itselleen. Mitä lyhyemmäksi päivän jäljellä oleva aika käy, sitä enemmän mieli alkaa tinkiä itsensä kanssa siitä, mikä on välttämätöntä. Suihkussa käyminen oli päivän suunnitelmissa ja se olisi kyllä ajankohtaista, mutta sen ehtii huomennakin, tai ylihuomenna.
Kymmeneltä illalla väsyttää, mutta aamulla koneeseen laitetut pyykit ovat siellä edelleen. Nukkumaan meneminen on itse asiassa aika monivaiheinen toimitus, joka auki listattuna tuntuu uuvuttavalta: täytyy laittaa hellalle unohtuneet ruuat kylmään, syödä iltapalaa, viedä koira iltapissalle, pestä hampaat, käydä vessassa ja riisua vaatteet. No, listaa voi karsia – iltapalattakin pärjää eivätkä hampaat yhdestä väliin jääneestä harjauksesta pilalle mene. Jäljelle jääneistä tehtävistä voi yrittää suoriutua pilkkomalla niitä edelleen pienempiin osiin: koiran ulos viedäkseen täytyy nousta ylös (vaikein osuus), pukea kengät ja koiralle valjaat, avata ovi, tehdä pieni lenkki pihalla, riisua kengät ja valjaat ja ehkä pyyhkiä tassut. Saattaa auttaa, jos numeroi vaiheet ja laskee numeroita mielessään samalla kun suorittaa niitä. Tai päättää, että laskee kahteenkymmeneen ja sitten nousee ylös.
Pyykit ovat kuitenkin edelleen ongelma, ne pitäisi jaksaa ripustaa. Mieleen juolahtaa ajatus, että ehkä pyykit voisi vain unohtaa ja laittaa ne aamulla uudelleen pyörimään. Tätä ongelmaa pohtiessa voi vierähtää tunti jos toinenkin, ja lopulta nukkumaanmeno venyy pikkutunneille.
*
Asiaa ei helpota, että planeetta tuntuu olevan kansoitettu kanssa-asujilla, joille on ilmeisesti suotu jonkinlaisia supervoimia, sillä he kykenevät tekemään kahdeksantuntista (herra paratkoon) työpäivää, hoitamaan koiran ja marsun lisäksi lapsia, ja/tai tekemään kymmenkilometrisiä juoksulenkkejä ja penkkipunnerruksia ja ties mitä sellaista – asioita, jotka kuuluvat johonkin mystiseen rinnakkaistodellisuuteen.
Mutta ei minunkaan elämäni ole (enää) tällaista kuin ajoittain. Olin kesäkuun lomalla ja onnistuin sinä aikana mm. muonittamaan kohtalaisella menestyksellä 60 hengen kesäleirin ja tekemään kaikenlaisia kesäasioita ja viettämään muutenkin aika normaalia elämää. Mutta töihin paluu, tai sen yrittäminen, tuntuu samalla olevan paluu näihin tunnelmiin.
Jossain vaiheessa sitä onnistuu kampeutumaan pystyyn ja pesemään hampaat, viemään koiran aamulenkille ja sieltä palattua ruokkimaan koiran ja itsensä. Hieno suoritus! Samassa flowssa voi ehkä vielä saada pyykit koneeseen.
On epäselvää, mitä sen jälkeen tapahtuu. Ehkä keittiö on niin sotkuinen, että aamiaisen jälkeen sitä on siivottava, tai matkalla huussiin huomaa että kasvimaata on kitkettävä ja porkkanat harvennettava, tai on tärkeitä puhuttavia asioita, tai postissa on tullut lehti jota unohtuu lukemaan. Jotenkin aika vain lipuu ja äkkiä kello on kolme iltapäivällä. Siinä vaiheessa vaarana on tippuminen lamauttavaan ajatuskierteeseen, jota ruokkivat itsesyytökset ja epäonnistumisen tunne. Miten taas kävi näin?
Kierteeltä on parasta pelastautua nousemalla ylös ja tekemällä jotain helppoa ja konkreettista, esim. lähtemällä koiran kanssa ulos päivän toiselle lenkille, jos vain kykenee. Mutkikkaammat askareet tuntuvat ylivoimaisilta ja sänkyyn makaamaan jääminen on tuhoisaa. Se voi johtaa syvälle synkkiin ja vaarallisiin hetteiköihin, joista olisi parempi pysyä loitolla, mutta se ei ole helppoa, jos keho on veltto kuin märkä rätti ja sänky vetää puoleensa kuin musta aukko. Sängyn vetovoimaa vastaan taistellessa kuluu tovi jos toinenkin, mutta lopulta se onnistuu.
Ulkoa tultua on taas syytä ruokkia koira ja pohtia, miten saisi itsensä ruokittua – kellohan on jo viisi ja aamiaisesta on aikaa. Ruuanlaitossa ja syömisessä vierähtää kotva.
Kello kuudelta alkaa olla jo sen verran myöhä, että toivo töiden etenemisestä on siltä päivältä aika lailla menetetty. Tätä ei kuitenkaan ole helppo myöntää itselleen. Mitä lyhyemmäksi päivän jäljellä oleva aika käy, sitä enemmän mieli alkaa tinkiä itsensä kanssa siitä, mikä on välttämätöntä. Suihkussa käyminen oli päivän suunnitelmissa ja se olisi kyllä ajankohtaista, mutta sen ehtii huomennakin, tai ylihuomenna.
Kymmeneltä illalla väsyttää, mutta aamulla koneeseen laitetut pyykit ovat siellä edelleen. Nukkumaan meneminen on itse asiassa aika monivaiheinen toimitus, joka auki listattuna tuntuu uuvuttavalta: täytyy laittaa hellalle unohtuneet ruuat kylmään, syödä iltapalaa, viedä koira iltapissalle, pestä hampaat, käydä vessassa ja riisua vaatteet. No, listaa voi karsia – iltapalattakin pärjää eivätkä hampaat yhdestä väliin jääneestä harjauksesta pilalle mene. Jäljelle jääneistä tehtävistä voi yrittää suoriutua pilkkomalla niitä edelleen pienempiin osiin: koiran ulos viedäkseen täytyy nousta ylös (vaikein osuus), pukea kengät ja koiralle valjaat, avata ovi, tehdä pieni lenkki pihalla, riisua kengät ja valjaat ja ehkä pyyhkiä tassut. Saattaa auttaa, jos numeroi vaiheet ja laskee numeroita mielessään samalla kun suorittaa niitä. Tai päättää, että laskee kahteenkymmeneen ja sitten nousee ylös.
Pyykit ovat kuitenkin edelleen ongelma, ne pitäisi jaksaa ripustaa. Mieleen juolahtaa ajatus, että ehkä pyykit voisi vain unohtaa ja laittaa ne aamulla uudelleen pyörimään. Tätä ongelmaa pohtiessa voi vierähtää tunti jos toinenkin, ja lopulta nukkumaanmeno venyy pikkutunneille.
*
Asiaa ei helpota, että planeetta tuntuu olevan kansoitettu kanssa-asujilla, joille on ilmeisesti suotu jonkinlaisia supervoimia, sillä he kykenevät tekemään kahdeksantuntista (herra paratkoon) työpäivää, hoitamaan koiran ja marsun lisäksi lapsia, ja/tai tekemään kymmenkilometrisiä juoksulenkkejä ja penkkipunnerruksia ja ties mitä sellaista – asioita, jotka kuuluvat johonkin mystiseen rinnakkaistodellisuuteen.
Mutta ei minunkaan elämäni ole (enää) tällaista kuin ajoittain. Olin kesäkuun lomalla ja onnistuin sinä aikana mm. muonittamaan kohtalaisella menestyksellä 60 hengen kesäleirin ja tekemään kaikenlaisia kesäasioita ja viettämään muutenkin aika normaalia elämää. Mutta töihin paluu, tai sen yrittäminen, tuntuu samalla olevan paluu näihin tunnelmiin.
