Loppusanat

Väitöksen vuosipäivä tuli ja meni, en edes huomannut, vaikka vuoden umpeutuminen on kevään mittaan kummitellut mielessä. Olinhan asettanut itselleni kuvitteellisen aikarajan, myöntänyt itselleni vuoden aikaa toipumiseen. Ainakin ellei mitään ohittamatonta työtilaisuutta tulisi vastaan.

Välivuosi töistä on ollut suuri helpotus ja toipumista on tapahtunut, vaikkei väitöskirjasta ja velvollisuuksista vapaa elämä mikään ihmelääke olekaan ollut. Masennuksen kanssa rahjustan yhä eteenpäin. Välillä se katoaa omille teilleen ja ilmestyy sitten taas.

Vuosi kului koronan takia aika erilaisissa merkeissä kuin olin kuvitellut. Suurinta osaa toipumisvuoden haaveista ei edes voinut yrittää toteuttaa, kun elämä rajautui kodin seinien sisäpuolelle. Toisaalta koronavuosi oli sopivasti minulle ja ahdistusvahdille pesänrakennusvaihetta, ja kotona ja pihalla oli aivan tarpeeksi tekemistä.

Olin haaveillut etsiväni uusia suuntia nimenomaan sitä kautta, että tapaisin uusia ihmisiä, kävisin uusissa paikoissa ja saisin sitä kautta uusia ideoita. Mitään tällaista ei koronaeristyksessä tietenkään tapahtunut, ja ehkä osin senkin takia seuraava suunta löytyi puolivahingossa vanhan suunnan jatkona. Taivallukseni tutkimusmaailmassa siis jatkuu, enkä vielä tiedä onko se hyvä asia vaiko uusi lenkki ketjussa, jossa teen "järkeviä" valintoja, ajelehdin sinne minne virta kuljettaa, vaikka intuitio huutaisi kurkku suorana, että muuta nyt jo suuntaa.

(Kuten tunnettua, "järkeville" valinnoille ympäristö ja yhteiskunta nyökyttelevät hyväksyvästi, ja kahjot mutta oikeat valinnat ovat juuri siksi vaikeita.)

No, se on sitten uusi tarina, josta kiinnostuneet voivat käydä lukemassa blogin jatko-osasta.

Tämä blogi päättyy, mutta jää olemaan yhdeksi internetin loputtomista syrjäisistä nurkkauksista. Jos joku satunnainen kulkija tänne osuu, niin peremmälle sopii astua ja sisällä viivähtää. Kuulisin mielelläni, jos blogista on koskaan kenellekään mitään iloa: vertaistukea ahdistuneelle väitöskirjantekijälle tai muuta hyötyä. Terveisiä voi lähettää kommenttikentän kautta tai sähköpostitse.

Väitöskirjantekijöiden tai tutkijoiden masennuksesta ja uupumuksesta ei ole kirjoitettu kovin paljoa, ja senpä takia kai itsekin tämän blogin aloitin. Häpeä ja kelvottomaksi tutkijaksi leimautumisen pelko epäilemättä pitävät monet visusti kaapissa ongelmineen. Linkitettäköön tähän vielä se vähäinen suomenkielinen vertaistuki, jota itse aikoinaan löysin.

• Aku Visala: Kuinka tutkija voi säilyttää mielenterveytensä (rippeet)? (2018)
  
• Edelliseen liittyvä podcast
  
• Tiedettä ja uupumusta -blogi (2009)
  

Oma väitöskirjani valmistui, minulle tuntemattoman kanssabloggaajan (Tiedettä ja uupumusta) väitöskirja jäi kesken. Jos nyt jotakin haluaisin sanoa pahasti ahdistuneille väitöskirjantekijöille (virtuaalisen myötätunto- ja lohtusuklaalähetyksen lisäksi), niin ehkä sen, että jatkaminen ja luovuttaminen ovat aivan yhtä sallittuja vaihtoehtoja. Minä en missään vaiheessa kunnolla sallinut itselleni lopettamisen mahdollisuutta. Joka tapauksessa: et ole yksin. Masennuksesta ja ahdistuksesta kärsii huomattava osa väitöskirjantekijöistä, Aku Visalan siteeraamien tutkimusten mukaan jopa 40 %.

Väitöskirjan valmistumisessa on se hyvä puoli, että minun ei koskaan tarvitse jossitella, että mitä jos kuitenkin vielä ja olisiko sittenkin pitänyt. Ja tietysti tutkinnosta saattaa olla tulevaisuudessa jotakin iloa. Oliko se kaiken kärsimyksen arvoista, en tiedä. Voi olla, että jos olisin jättänyt väitöskirjan jo vuosia sitten kesken ja suunnannut uusille urille, olisin nyt paremmassa tilanteessa.

Sen sijaan jatkan pään seinään hakkaamista. Saanko itseni vain uudestaan henkihieveriin vai lähteekö tutkijanura tästä uuteen liitoon? Se selviää tarinan seuraavassa osassa.

Ugh.

Puolivuotiskatsaus

Tunnelmia, kun väitöksestä on kulunut reilu puoli vuotta.

Elämä on koronankin takia huomattavan rauhallista, kalenteri on typötyhjä viikosta toiseen. Päivät täyttyvät koiranhoidosta ja kotitöistä, lueskelusta ja ajattelusta, valitettavasti myös addiktioista kuten puhelimeen uppoutumisesta. Ei mistään kovin ihmeellisestä. Vielä en ole kyllästynyt kotoiluun tai kaipaa uusia virikkeitä. Kaipaan lähinnä lepoa; väsymys on päällimmäinen olotila usein niinäkin päivinä, joiden kohdalle en tee merkintää kalenteriin. (Olen pitänyt kirjaa masennus- tai uupumuspäivistä vuoden alusta; merkintöjä on kertynyt keskimäärin kerran viikossa.)

Uupumus ei tässä tyhjässä arjessa aiheuta suuria ongelmia. Jos en jaksa siivota tänään, pölykoirat sängyn alla ja tiskit pöydällä eivät valita, vaikka lykkäisin niiden hoitamisen huomiseen. Töissä käydessä aikaansaamisen vaatimukset olivat jatkuvasti törmäyskurssilla rajallisten resurssieni kanssa, mistä aiheutui kärsimystä sekä itselleni että muille.

Ajatukset tulevaisuuden suhteen kiertävät kehää ja päätyvät aina umpikujaan. Parempi on olla ajattelematta asiaa ollenkaan, jos pystyy. Voin kertoa itselleni tarinan, että vietän huilausvuotta eikä minun kuulu ajatella tulevaisuutta ennen kuin vuosi on kulunut. Korona on toisaalta keikauttanut elämän niin ylösalaisin, etten ole voinut toteuttaa moniakaan niitä asioita, joita ajattelin huilausvuoden aikana tekeväni. Ehkä tarvitsen siis toisenkin huilausvuoden.

Ehkä tarpeeksi huilattuani jossain vaiheessa innostus tehdä asioita alkaa kurkistella jostain kolosta, jonne se on perinpohjaisen väsymisen ja tympiintymisen seurauksena ryöminyt.

Ehkä. En tiedä kuntoudunko koskaan entiselleni, ja jos en, niin mitä sitten teen?

Välini yhteiskunnan kanssa tuntuvat välillä hankalilta. On vaikea luottaa. On tullut selväksi, että yhteiskunta ei halua antaa minulle sitä aikaa, jonka tarvitsisin toipuakseni. Se ei välitä aidosti, se hokee vain töihin, töihin, töihin. Minulla ei ole selvää lokeroa, en ole virallisesti työkyvytön tai sairas vaan työtön, mutta työpaikkailmoitukset ja työllistymiskurssit tuntuvat kammotuksilta, jotka vaanivat imeäkseen minusta viimeisetkin mehut. Onneksi yhteiskunta on toistaiseksi jättänyt minut rauhaan, mitä nyt media ja poliitikot luovat välillä paineita.

Fiilikset väitöskirjan ja työelämän suhteen ovat viime aikoina olleet pettymyksen ja katkeruudenkin sävyttämiä. Yliopiston käyttäjätunnukseni lakkasi toimimasta ja sen myötä katkesi viimeinen siteeni laitokseen, jossa 16 vuoden aikana hankin neljä tutkintoa. En tiedä ovatko ne minulle sen arvokkaampia kuin paperi, joille todistukset on painettu. Niin paljon työtä ja kärsimystä, ehkä turhaan.

Tiedostan, että nämä tunteet ovat osa suruprosessia. Onhan luonnollista surra sitä, jos elämälle ja ammatille valittu suunta ajautuu liki kahdenkymmenen vuoden ponnistelujen jälkeen umpikujaan.

Toisaalta kärsin turhuuden tunteesta, tunnen olevani hyödytön loinen. Haluaisin tehdä jotain yhteisen hyvän ja maailman parantumisen eteen, haluaisin että voisin tuntea olevani hyvä ja osaava ja arvostettu jossain työssä, josta pidän. Fiilistelen sitä, miten asiat yhteiskunnassa toimivat. Kun ahdistusvahdin käsi murtui ja hätä oli suuri, oli paikka jonne kiikuttaa käsi korjattavaksi. Kun talosta katkesi juokseva vesi, saman tien risteyksessä hääri kypäräpäisiä miehiä, jotka avasivat katuun montun ja pystyttivät väliaikaisen vesipisteen.

Joskus mielessä häilähtelee epämääräisiä suunnitelmia. Ehkä etsin jossain vaiheessa vapaaehtoistyötä, jossa voin tunnustella voimavarojani ja opetella uudentyyppisiä taitoja. Jos en olisi niin sietämättömän kyllästynyt väitöskirjani aiheeseen, ehkä hakisin apurahaa kirjoittaakseni siitä suuremmalle yleisölle. Ehkä koen ihmeparantumisen ja innostunkin vielä akateemisen uran jatkosta.

Olen jatkuvasti väsynyt.

Mikään ei innosta.

Kadun alanvalintaani. Toivon että olisin edes opiskellut jotain mielenkiintoista, vaikka historiaa. En jaksa uskoa että jaksaisin enää oman alani töitä, mutten myöskään jaksa ajatella alanvaihtoa ja uusia opintoja, joten tunnen olevani umpikujassa.

Ennen maailman ongelmat ehkä innostivat tekemään asioille jotain. Nyt ne vain lannistavat, ajavat syvemmälle toivottomuuteen.

Mistä minä tiedän mitä tämä on.

Välillä masennus vain tulee ja sitten se menee. Välillä on ylivoimaista tehdä yksinkertaisiakaan asioita, välillä ei ole. Välillä haluan vain olla yksin enkä kestä edes sitä, että rakkaani on samassa huoneessa kanssani.

Onko tämä henkinen tai hengellinen kriisi, onko jotain olennaista hukassa mikä pitäisi löytää. Pitäisikö vetäytyä luostariin meditoimaan tai lähteä vuodeksi pyhiinvaellukselle.

Onko tämä vain sairaus, niin kuin joku keuhkoputkentulehdus (olisikin, niin voisi sanoa sen syyksi ihmisille). Geenien ja ympäristötekijöiden epäonninen yhdistelmä.

Onko tämä seurausta menneisyyden traumoista, tuoreemmista jotka ovat vielä kipeitä tai varhaisemmista, joita en edes tiedosta.

Pitäisikö mennä lääkärin vai papin vai filosofin puheille. (Lääkäreitä ja psykiatreja olen jo kokeillut ja todennut, että he ovat jokseenkin avuttomia auttamaan.)

Olenko vain liian monta vuotta väsyttänyt itseäni vääntämällä väkisin asiaa jota en halua tehdä, ja nyt kerta kaikkiaan se suunta on tukossa ja jotain uutta täytyy löytää.

Olenko vain laiska ja pilalle hemmoteltu (tätä selitystä jokin mieleni osa on kovin innokas tarjoamaan).

Vai onko tämä sukupolvikokemus, itsensä luonnosta eristäneen ja tuhon partaalle kiihdyttäneen, merkityksensä hukanneen kulttuurin tuottamaa yleistynyttä kärsimystä.

Kun nyt tästä koronasta selvittäisiin, niin sitten voisi ehkä kyetä ajattelemaan selkeämmin.