17.12.2020

Kaamosta

Vaikka olotila on syksyn mittaan jatkanut aaltoiluaan, aallot ovat loiventuneet. Pohjat eivät ole yhtä syviä eivätkä kestä yhtä pitkään. Ahdistus elämässä on vähentynyt selvästi, kun ei enää tarvitse ahdistua töistä. Ensimmäistä kertaa vuosiin joulunalusaika ei huku kaikennielevän työstressin alle, ja olen jaksanut tehdä joitakin jouluasioita: havukranssin oveen, piparkakkutalon, käpytontuille pieniä tonttulakkeja.

On ollut usean viikon mittaisia kohtuullisen hyviä aikoja. Niinkin hyviä, että olen välillä alkanut – ehkä, varovasti – uskoa siihen, että hyvinvointi on ihmisen luonnollinen tila, joka palautuu kun kuormittavat asiat poistetaan elämästä.

Kunnes elämä osoittaa, kuinka haurasta hyvinvointini on: ahdistusvahti liukastuu lenkillä koiran kanssa ja murtaa kätensä. Päävastuu kotitöistä ja kokonaisvastuu joulukorttien kirjoittamisesta siirtyy minulle, eikä ahdistusvahti enää voi ojentaa auttavaa kättään silloin kun en jaksa lähteä koiran kanssa ulos. Neljän päivän jälkeen olen liki toimintakyvytön ihmisraunio, jonka päähän ei mahdu yhtään myönteistä ajatusta.

Samalla on vuoden pimein hetki, maailma ulkona on kylmä, pysähtynyt ja kuollut, valoisimmillaankin sumuisen harmaa. Vaikken kai ole erityisesti juuri kaamosmasennukseen taipuvainen, hetken aikaa ihmettelen millaista mielen ja kulttuurin muovautumista vaaditaan, että ihminen sopeutuu elämään näin pohjoisessa sen sijaan, että asuisi jossakin missä ympäri vuoden on värejä, tuoksuja, aurinkoa ja elämää.

Täytyy laskea rimaa. Kunnon ruoka korvautuu eineksillä, koira ei aina pääse kävelylle vaan vain ovenraosta pihalle tarpeilleen. Kaikki ei-välttämättömät toiminnot, kuten suihkussa käyminen ja siivoaminen, lykätään tuonnemmaksi. Tavoitteena on selviytyminen, hengissäpysyminen hankalan ajan yli.

Masennuksen kannoilla hiippailee itsekritiikki, joka kuiskuttaa, että come on, ei voi olla liikaa vaadittu huolehtia kahden aikuisen ja yhden koiran perustarpeista ilman muita velvollisuuksia, kun käytössä ovat kaikki modernin elämän mukavuudet.

Luojan kiitos koira ei ole syntynyt maailmaan minun lemmikikseni vaan olen adoptoinut kodittoman. Voin lohduttautua sillä, että sen sohvalle keskittynyt elämä on joka tapauksessa paljon parempaa kuin koiratarhan häkissä. Ja luojan kiitos olen vailla suuria sitoumuksia, kuten a) työpaikkaa tai b) lapsia, jotka olisivat riippuvaisia minun ailahtelevista resursseistani, vaikka hyvinä päivinä saatan erehtyä haaveilemaan sellaisista. Hyvinä päivinä ja viikkoina sitä tuntee pystyvänsä, ravistaa päätään ja ajattelee, että kuvittelinko vain kaiken.

Jos teen uudenvuodenlupauksia, tiedän mitä ne koskevat. Huomaan selvästi, miten uutisten lukeminen ja somen seuraaminen rapistavat uskoani ihmiskuntaan ja usein kiihdyttävät negatiivisten ajatusten kehää, mutta olen silti koukussa molempiin. "Väsyneenä ei löydy päätöksentekohauista laittaa puhelinta pois", kuten tutkija Suvi Uski toteaa (HS 22.10.2020), ja jatkaa: "Some on suunniteltu sillä tavalla, että se on kaikkien meidän mielestä hyviä puolia täynnä. Meidät on psykologisesti huijattu käyttämään sitä loputtomia aikoja. Jos käyttäisimme somea kohtuullisesti, voisin puhua hyvistä puolista. Some on kuitenkin suunniteltu niin, ettemme voi pysyä kohtuudessa."

Netitön tammikuu?

8.12.2020

Paperi

Tohtoriksi valmistumisen viimeinen tehtävä oli jättää tiedekuntaan tutkintotodistuspyyntö. Koska minulla ei ollut varsinaisesti mitään kiirettä saada papereita ulos, lykkäsin tätäkin tehtävää pari kuukautta. Lopulta täytin lomakkeen ja siten virallisesti valmistuin.

Tutkintotodistus tuli postissa. Se oli postilaatikossa ollessaan vähän kastunut, joten laitoin sen karttakirjan väliin suoristumaan. Kuivuneisiin papereihin jäi pieniä ryppyjä.

Todistus ei ole mitenkään erityisen komea, ihan samanlaisen sain valmistuessani kandidaatiksi ja maisteriksi. Olisi siihen jonkun kultareunuksen tai koukerokirjaimia voinut laittaa, kaiken sen työn ja tuskan jälkeen.

Vaikka olenkin viimeiset kymmenen vuotta ollut ensisijaisesti töissä ja tehnyt jatko-opintoja työkseni, käänne tuntuu historialliselta. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun kuusivuotiaana aloitin esikoulun, en ole kirjoilla minkään valtakunnan oppilaitoksessa.

Älkää käsittäkö väärin: olen enimmäkseen viihtynyt opintojen parissa mainiosti. Jos jossain olen hyvä, niin opiskelemisessa. Menneinä vuosina, kun vielä olin opiskelija enkä ahdistunut väitöskirjatutkija, olin yliopistossa kuin lapsi karkkikaupassa: poimin kursseja eri tiedekunnista ja ajattelin, etten koskaan halua pois yliopistosta. Silti tuntuu virkistävältä, ettei tiedossa ole – ehkä enää koskaan – yhtään koetta, tenttiä, opintovaatimusta. Ei tarvitse päntätä, ei osoittaa tietämystään.