Kohta

Väitöskirjan päivät ovat pian luetut, kuten myös päivät nykyisessä kodissamme. Pakkaan toisella kädellä muuttolaatikoita ja toisella viimeistelen tekstiä. Muuttolaatikoiden pakkaaminen ja purkaminen on ihanan yksinkertaista: laita tavara laatikkoon, ota tavara laatikosta.

Viime päivät olen viettänyt intensiivisesti väitöskirjan yhteenvedon parissa, silloin kun en ole pakannut. Ei voi sanoa että olisin kovasti nauttinut, mutta en ole pahasti ahdistunutkaan – paitsi silloin, kun olen parannellut lähdeviitteitä ja meinannut hukkua kirjallisuuden loppumattomaan suohon. Pidän tekstien viimeistelystä, taiton kanssa nysväämisestä ja yksityiskohtien hiomisesta. Käytin nolottavan paljon aikaa tiivistelmien fontin valitsemiseen.

Yhteenvedon kanssa puljaaminen on siksikin siedettävämpää, että se on melko omannäköiseni teksti, suhteellisen yleistajuinen ja painottuu omiin kiinnostuksenkohteisiini väitöskirjan aiheen asettamissa rajoissa. Samasta aiheesta olisi voinut laatia huomattavasti teknisemmänkin esityksen.

Se hyvä puoli väitöskirja- ja muuttokiireen yhdistelmässä on, ettei ole lainkaan aikaa miettiä väitöstilaisuutta (ts. ahdistua siitä). Näin kuitenkin toisen väitöspainajaisen, samantapaisen kuin ensimmäinen. Tällä kertaa väitös oli alkamassa enkä ollut muistanut pukeutua asianmukaisesti, joten kiisin paniikissa etsimässä mustia vaatteita kaverin vaatekaapista ja tuntemattomien ihmisten naulakoista.

Olin siis väärässä ennakoidessani kahden kuukauden ahdistusputkea: pää on pysynyt ihmeen hyvin kasassa ja ahdistuslääkkeet kaapissa. Stressin iskiessä voin lohduttautua sillä huimalla ajatuksella, että pääsen kirjasta – vuosikausien murheenkryynistä – kohta lopullisesti eroon. Sitten sille ei enää koskaan tarvitse tehdä mitään. Olo on epäuskoisen riemastunut, vähän levoton ja ylivirittynyt.

Toivon tällä hetkellä lähinnä sitä, että pitkä prosessi saisi arvoisensa päätöksen; sellaisen, että kun huomenna lähetän tekstin painoon, minulla olisi sellainen olo, että se on valmis. Vaikka tekstiä voisi hioa loputtomiin eikä siitä koskaan tule täydellistä, haluaisin jonkinlaisen rauhallisen varmuuden siitä, että kirja saa nyt mennä, sen sijaan että joutuisin lähettämään sen kovassa kiireessä ja omasta mielestäni keskeneräisenä.

Luultavasti toiveeni toteutuu, koska tämänkaltaiset projektit käyttäytyvät kuin kaasu: täyttävät tarjolla olevan tilan. Ahdistusvahti istuu parhaillaan olohuoneen viimeisessä jäljellä olevassa nojatuolissa paperipumaska sylissä suorittamassa koelukijan virkaa ja tekee marginaaleihin huomautuksia, jotka toivottavasti ehdin vielä ottaa mukaan lopulliseen versioon.

Joskus sitten, muuton ja väitöksen jälkeen, on aikaa kaikille asioille jotka ovat jääneet ikävästi sivuun, kuten itsestä huolehtiminen, ystävyyssuhteet, metsäretket, liikunta ja kaikki muu elämä.

Kohta kaikki muuttuu.

PS. Ammatinvalintapsykologi vaikutti yllättävän fiksulta ja keskustelusta jäi toiveikas olo. Sain kasan arvojani ja persoonallisuuttani kartoittavia testejä. Yksinkertaisia rasti ruutuun -tehtäviä, ihania kuten muuttolaatikot.

Tassu ja väitöspainajainen

Toukokuun alussa leijuin onnesta kaksi päivää, koska työsopimus loppui. Pelkkä muodollisuus sinänsä, mutta vapautumisen huuma oli valtaisa.

Nyt kuitenkin huuma on ohi, samoin rauhalliset ja suhteellisen huolettomat, koronan hiljentämät kevätpäivät. Ahdistus on palannut voimalla, koska kaksi asiaa: lähestyvä väitös ja koiran kipeä tassu.

Koiran sairastaminen on aina sellainen asia, joka tekee omankin olon surkeaksi. Voisipa sille edes selittää, mitä tapahtuu ja miksi. Varvasluu murtui niin pahasti, että se piti operoida leikkauksella. Toipuminen kestää kauan ja uusiakin leikkauksia saattaa huonolla tuurilla olla edessä.

Uusi väitöspäivä on vihdoin saatu valittua ja aikaa siihen on alle kaksi kuukautta. Nyt tarvitaan viimeinen ponnistus, että kirjan saisi painoon. Muuttokin on ihan kohta edessä.

Koiran leikkauksen aiheuttama rahanmeno sentään motivoi ilmoittautumaan TE-toimistoon. Se on tarttunut toimeen ihailtavan reippaasti ja sain heti puhelinajan ammatinvalintapsykologille. Odotan mielenkiinnolla, vaikka on ihan selvää ettei työnhaku ole nyt päällimmäisenä mielessä. Seuraavat pari kuukautta mennään päivä kerrallaan ja yritetään selviytyä, kaikki muut tavoitteet ovat väitöksen jälkeisen elämän asioita.

Näin ensimmäisen väitöspainajaisen. Siinä väitöstilaisuuteni oli alkamassa enkä ollut valmistautunut mitenkään. En ollut valmistellut lektiota eli väittelijän aloituspuhetta, en opetellut vuorosanojani. En tiennyt mihin minun pitäisi mennä, kunnes löysin kustoksen salin ulkopuolelta. Unen vastaväittäjä sentään vaikutti mukavalta tyypiltä, oikeaa vastaväittäjääni en ole koskaan tavannut.

Sali oli suuri ja siellä oli paljon yleisöä. Keskellä oli puhujanpönttö, jonka molemmin puolin istui väkeä. Kävelin pönttöön ja aloitin: "Hyvä yleisö, arvoisa vastaväittäjä, tervetuloa tähän väitöstilaisuuteen." Sitten en tiennyt, miten jatkaa, ja heräsin silkasta ahdistuksesta.

Nyt olen iloinen siitä, että kaapissa on psykiatrin määräämiä ahdistuspillereitä. Vielä en ole niitä kokeillut, mutta luulen että ne tulevat tarpeeseen ennen kuin väitöksestä on selvitty. Sinänsä uskon kyllä että väitöksestä jotenkin selviää, pahempaa on ehkä sen odottelu.