Ensimmäinen päivä ja aloitan artikkelistani, joka yhä odottaa viimeistelyä. En suin surminkaan haluaisi koskea tähän
sotkuun. Kolmen vartin päästä taistelen unta vastaan, kun aivot
yrittävät kiemurrella pois tilanteesta.
Siirryn yhteenvedon pariin ja alan viihtyä. Ensimmäisenä ja toisena päivänä pääsen hyvään lentoon kirjoittamisen kanssa ja jopa pidän siitä. Väitöskirjalleni ilmestyy parissa päivässä johdanto. Rohkaistun johdannon olemassaolosta ja piirtelen itselleni pieniä pokaaleja.
Kirjastonurkkauksestani avautuu näkymä marraskuunharmaalle merelle ja rantakallioille, ja rantaleppien kiharaiset okset kurottelevat paljaina pilviselle taivaalle. Lyhyt päivä tosin vilahtaa nopeasti ohi ja illalla ikkunan takana on vain mustaa. Virka-ajan jälkeen olen yksin autiossa rakennuksessa. Kerran joku sammuttaa lähtiessään valot.
Paikka ja aika ovat loistavat väitöskirjan kirjoittamiseen. Mitään
muuta tekemistä ei pahemmin ole, joten yhtä hyvin voi istua työn ääressä
iltamyöhään. Marraskuun harmaus ei juuri houkuttele ulkoilemaankaan –
aurinkoisina kevät- tai syyspäivinä sisällä istuminen
tuntuisi huutavalta vääryydeltä. Ulkoiltava kuitenkin on, muuten ei
kestä keho eikä mieli, joten välillä pyöräilen kilometrikaupalla
merenrantaa.
Kirjasto on täynnä vanhoja pölyisiä mappeja, kirjoja ja arkistolaatikoita, tieteellisiä tutkimuksia vuosikymmenten takaa. Availen joitakin laatikoita ja kirjoja huvikseni, summanmutikassa, ja mietin kuka on jaksanut taulukoida kaikki numerot käsin ja tutkia kaiken, ja ovako hekin olleet väsyneitä ja epätoivoisia ja taistelleet unta vastaan, vai ovatko olleet innostuneita ja kokeneet tieteen paloa.
Mukaan varaamani suklaamäärä on alimitoitettu, mutta ruokala huolehtii hienosti vatsani täyteen.
Kolmantena päivänä alan selvästi väsyä. Ruumista kolottaa ja on vaikea jaksaa istua paikoillaan, mieli tulee levottomaksi ja alkaa vikuroida. Työ edistyy hiljalleen, mutta kunnianhimoiset tavoitteeni karkaavat.
Pilvipeite ei rakoile viikkoon. Hyvinä päivinä metsä puhelimessani kasvaa sankaksi, saan tehtyä töitä kolminkertaisesti normaaleihin kotityöpäiviin verrattuna. Loppuviikosta kuitenkin lähinnä väsyttää ja kyllästyttää. Piirtelen yhteenvetoon kuvia, koska se on kivempaa ja helpompaa kuin kirjoittaminen. En jaksa enää pinnistellä, vaikka yhteenvedosta pitäisi pian olla olemassa ensimmäinen lukukelpoinen versio – jäljellä olevat päivät ovat laskettavissa kahden käden sormilla.
Viikon aikana saan kirjoitettua isoja paloja johdantoa ja taustaa, mutta omista artikkeleistani en vieläkään ole kirjoittanut juuri mitään. Niihin palaaminen tuntuu väsyttävältä, koska olen jo kertaalleen kirjoittanut ne. En jaksaisi yrittää selittää samoja asioita uudelleen toisella tavalla.
22.11.2019
7.11.2019
Välikatsaus (2)
Lokakuu vei lehdet puista ja toi loputtomia sateita, jotka marraskuun tultua vaihtuivat huurteisiin pakkasilmoihin.
Väitöskirjalla on armonaikaa taas kuukausi vähemmän ja sillä ei mene kovin hyvin. Työaikataulukon sarakkeisiin kertyi paljon pyöreitä nollia, paljon masennuspäiviä. Lomaviikon jälkeen vajosin parin viikon synkkyyteen, josta vähitellen olen räpistellyt ylös.
Työtunteja kertyi lokakuussa 26. Yhteenvetotiedosto on kyllä yli kaksinkertaistanut pituutensa sitten syyskuun lopun, siinä on jo 30 sivua. Edistymisen mittari sekin.
Eihän vauhtini ennenkään ollut kummoinen, joten samaa tahtia mennään, mutta aika alkaa loppua ja stressi painaa päälle. Se tekee ärtyisäksi ja työnteko ei ole enää mukavaa, vaan väsynyttä riuhtomista, jossa lempeys itseä kohtaan jää jalkoihin. Aika ei yksinkertaisesti riitä siihen, että voisi kuunnella itseään ja tehdä töitä täysin oman jaksamisen ja omien tarpeiden ehdoilla.
Eilen taas yritin. Yhteenveto muistuttaa tällä hetkellä suttuista tilkkutäkkiä, johon on heitelty sikin sokin epämääräistä tajunnanvirtaa ja aiemmista tekeleistäni kopioituja kappaleita. Sen työstämisessä lukukelpoiseksi tekstiksi on iso savotta. Otin yhden kohdan ja ryhdyin kohentamaan sekasotkua, oikomaan lauseita ja siloittelemaan kappaleita.
Alkoi nukuttaa valtavasti. Mieli vajosi sumeuteen, jossa tekeminen ei enää ole tuottoisaa. Tuijotin yhtä lausetta vartin yrittäen sorvata sitä järkevään olomuotoon siinä kuitenkaan onnistumatta.
Yritin karkottaa sumua pitämällä itseni liikkeessä. Välillä menin koiran kanssa ulos ja pihalle haravoimaan lehtiä, sitten taas hetkeksi väitöskirjan pariin. Mutta tällä tavalla päivään ei mahdu kovin paljon väitöskirja-aikaa. Eikä kaikkia kivoja asioita tai ihmiskontaktejakaan voi karsia elämästä pois, se on vain tie syvemmälle sumuun ja masennukseen.
Toisaalta ajan rajallisuus pakottaa karsimaan rönsyjä ja keskittymään välttämättömään. Eksyn työskennellessäni helposti sivupoluille, jotka eivät ole kovin olennaisia väitöskirjan valmistumisen kannalta. Mieltäni kevensi satunnainen kohtaaminen erään artikkelini kanssakirjoittajan kanssa. En oikeastaan tunne häntä, mutta pidän hänestä, joten istahdin hetken mielijohteesta samaan lounaspöytään. Sain kuulla, että väitöstilaisuus on pelkkää teatteria eikä yhteenvetoakaan kannata ottaa liian vakavasti, sen voi kirjoittaa parissa viikossa.
Terapeutti muistutti, että työtä ei vain voi tehdä määräänsä enempää. Terapiassa muotoutui tunnuslause: "Minä olen tärkeämpi kuin väitöskirja." Se rauhoitti sitä osaa sisällä, johon tekee kipeää riuhtominen ja pakottaminen ja sen tarpeiden ohittaminen. Aina voi ottaa laajemman perspektiivin, jossa yksi väitöskirja ei loppujen lopuksi merkitse mitään. Ainakin se on sivuseikka minun itseni rinnalla. Aamumeditaatioissa olen keskittynyt suuntaamaan välittämistä itselleni. Tuntuu kuin joku sisällä imisi sitä yhtä hanakasti kuin rutikuiva maa imee vettä.
Toisaalta on se osa, jolle väitöskirjan valmistuminen on tärkeää ja joka pettyy, ellei se valmistu.
Mieleen on hiipinyt ajatuksia väitöskirjan lykkääntymisestä. Mitä sitten teen? Rikonko taas kerran itselle antamani lupauksen ja lykkään sitä hetkeä, jolloin työ on ohi, vaikka ajatus siitä hetkestä on pitänyt minua pinnalla?
Panen toivoni tällä hetkellä yhteen marraskuiseen viikkoon, jonka aion viettää poissa kotoa, ympäristössä jossa kaikki muut velvollisuudet on eliminoitu, ruoka tulee itsestään pöytään ja voin keskittyä vain väitöskirjaan. En yhtään tiedä mitä siitä tulee. Väännänkö yhteenvedon kasaan viikossa silkkaa itsepäisyyttäni vai tulenko vain hulluksi, jos edes yritän?
Väitöskirjalla on armonaikaa taas kuukausi vähemmän ja sillä ei mene kovin hyvin. Työaikataulukon sarakkeisiin kertyi paljon pyöreitä nollia, paljon masennuspäiviä. Lomaviikon jälkeen vajosin parin viikon synkkyyteen, josta vähitellen olen räpistellyt ylös.

Eihän vauhtini ennenkään ollut kummoinen, joten samaa tahtia mennään, mutta aika alkaa loppua ja stressi painaa päälle. Se tekee ärtyisäksi ja työnteko ei ole enää mukavaa, vaan väsynyttä riuhtomista, jossa lempeys itseä kohtaan jää jalkoihin. Aika ei yksinkertaisesti riitä siihen, että voisi kuunnella itseään ja tehdä töitä täysin oman jaksamisen ja omien tarpeiden ehdoilla.
Eilen taas yritin. Yhteenveto muistuttaa tällä hetkellä suttuista tilkkutäkkiä, johon on heitelty sikin sokin epämääräistä tajunnanvirtaa ja aiemmista tekeleistäni kopioituja kappaleita. Sen työstämisessä lukukelpoiseksi tekstiksi on iso savotta. Otin yhden kohdan ja ryhdyin kohentamaan sekasotkua, oikomaan lauseita ja siloittelemaan kappaleita.
Alkoi nukuttaa valtavasti. Mieli vajosi sumeuteen, jossa tekeminen ei enää ole tuottoisaa. Tuijotin yhtä lausetta vartin yrittäen sorvata sitä järkevään olomuotoon siinä kuitenkaan onnistumatta.
Yritin karkottaa sumua pitämällä itseni liikkeessä. Välillä menin koiran kanssa ulos ja pihalle haravoimaan lehtiä, sitten taas hetkeksi väitöskirjan pariin. Mutta tällä tavalla päivään ei mahdu kovin paljon väitöskirja-aikaa. Eikä kaikkia kivoja asioita tai ihmiskontaktejakaan voi karsia elämästä pois, se on vain tie syvemmälle sumuun ja masennukseen.
Toisaalta ajan rajallisuus pakottaa karsimaan rönsyjä ja keskittymään välttämättömään. Eksyn työskennellessäni helposti sivupoluille, jotka eivät ole kovin olennaisia väitöskirjan valmistumisen kannalta. Mieltäni kevensi satunnainen kohtaaminen erään artikkelini kanssakirjoittajan kanssa. En oikeastaan tunne häntä, mutta pidän hänestä, joten istahdin hetken mielijohteesta samaan lounaspöytään. Sain kuulla, että väitöstilaisuus on pelkkää teatteria eikä yhteenvetoakaan kannata ottaa liian vakavasti, sen voi kirjoittaa parissa viikossa.
Terapeutti muistutti, että työtä ei vain voi tehdä määräänsä enempää. Terapiassa muotoutui tunnuslause: "Minä olen tärkeämpi kuin väitöskirja." Se rauhoitti sitä osaa sisällä, johon tekee kipeää riuhtominen ja pakottaminen ja sen tarpeiden ohittaminen. Aina voi ottaa laajemman perspektiivin, jossa yksi väitöskirja ei loppujen lopuksi merkitse mitään. Ainakin se on sivuseikka minun itseni rinnalla. Aamumeditaatioissa olen keskittynyt suuntaamaan välittämistä itselleni. Tuntuu kuin joku sisällä imisi sitä yhtä hanakasti kuin rutikuiva maa imee vettä.
Toisaalta on se osa, jolle väitöskirjan valmistuminen on tärkeää ja joka pettyy, ellei se valmistu.
Mieleen on hiipinyt ajatuksia väitöskirjan lykkääntymisestä. Mitä sitten teen? Rikonko taas kerran itselle antamani lupauksen ja lykkään sitä hetkeä, jolloin työ on ohi, vaikka ajatus siitä hetkestä on pitänyt minua pinnalla?
Panen toivoni tällä hetkellä yhteen marraskuiseen viikkoon, jonka aion viettää poissa kotoa, ympäristössä jossa kaikki muut velvollisuudet on eliminoitu, ruoka tulee itsestään pöytään ja voin keskittyä vain väitöskirjaan. En yhtään tiedä mitä siitä tulee. Väännänkö yhteenvedon kasaan viikossa silkkaa itsepäisyyttäni vai tulenko vain hulluksi, jos edes yritän?