Tunnelmia, kun väitöksestä on kulunut reilu puoli vuotta.
Elämä on koronankin takia huomattavan rauhallista, kalenteri on typötyhjä viikosta toiseen. Päivät täyttyvät koiranhoidosta ja kotitöistä, lueskelusta ja ajattelusta, valitettavasti myös addiktioista kuten puhelimeen uppoutumisesta. Ei mistään kovin ihmeellisestä. Vielä en ole kyllästynyt kotoiluun tai kaipaa uusia virikkeitä. Kaipaan lähinnä lepoa; väsymys on päällimmäinen olotila usein niinäkin päivinä, joiden kohdalle en tee merkintää kalenteriin. (Olen pitänyt kirjaa masennus- tai uupumuspäivistä vuoden alusta; merkintöjä on kertynyt keskimäärin kerran viikossa.)
Uupumus ei tässä tyhjässä arjessa aiheuta suuria ongelmia. Jos en jaksa siivota tänään, pölykoirat sängyn alla ja tiskit pöydällä eivät valita, vaikka lykkäisin niiden hoitamisen huomiseen. Töissä käydessä aikaansaamisen vaatimukset olivat jatkuvasti törmäyskurssilla rajallisten resurssieni kanssa, mistä aiheutui kärsimystä sekä itselleni että muille.
Ajatukset tulevaisuuden suhteen kiertävät kehää ja päätyvät aina umpikujaan. Parempi on olla ajattelematta asiaa ollenkaan, jos pystyy. Voin kertoa itselleni tarinan, että vietän huilausvuotta eikä minun kuulu ajatella tulevaisuutta ennen kuin vuosi on kulunut. Korona on toisaalta keikauttanut elämän niin ylösalaisin, etten ole voinut toteuttaa moniakaan niitä asioita, joita ajattelin huilausvuoden aikana tekeväni. Ehkä tarvitsen siis toisenkin huilausvuoden.
Ehkä tarpeeksi huilattuani jossain vaiheessa innostus tehdä asioita alkaa kurkistella jostain kolosta, jonne se on perinpohjaisen väsymisen ja tympiintymisen seurauksena ryöminyt.
Ehkä. En tiedä kuntoudunko koskaan entiselleni, ja jos en, niin mitä sitten teen?
Välini yhteiskunnan kanssa tuntuvat välillä hankalilta. On vaikea luottaa. On tullut selväksi, että yhteiskunta ei halua antaa minulle sitä aikaa, jonka tarvitsisin toipuakseni. Se ei välitä aidosti, se hokee vain töihin, töihin, töihin. Minulla ei ole selvää lokeroa, en ole virallisesti työkyvytön tai sairas vaan työtön, mutta työpaikkailmoitukset ja työllistymiskurssit tuntuvat kammotuksilta, jotka vaanivat imeäkseen minusta viimeisetkin mehut. Onneksi yhteiskunta on toistaiseksi jättänyt minut rauhaan, mitä nyt media ja poliitikot luovat välillä paineita.
Fiilikset väitöskirjan ja työelämän suhteen ovat viime aikoina olleet pettymyksen ja katkeruudenkin sävyttämiä. Yliopiston käyttäjätunnukseni lakkasi toimimasta ja sen myötä katkesi viimeinen siteeni laitokseen, jossa 16 vuoden aikana hankin neljä tutkintoa. En tiedä ovatko ne minulle sen arvokkaampia kuin paperi, joille todistukset on painettu. Niin paljon työtä ja kärsimystä, ehkä turhaan.
Tiedostan, että nämä tunteet ovat osa suruprosessia. Onhan luonnollista surra sitä, jos elämälle ja ammatille valittu suunta ajautuu liki kahdenkymmenen vuoden ponnistelujen jälkeen umpikujaan.
Toisaalta kärsin turhuuden tunteesta, tunnen olevani hyödytön loinen. Haluaisin tehdä jotain yhteisen hyvän ja maailman parantumisen eteen, haluaisin että voisin tuntea olevani hyvä ja osaava ja arvostettu jossain työssä, josta pidän. Fiilistelen sitä, miten asiat yhteiskunnassa toimivat. Kun ahdistusvahdin käsi murtui ja hätä oli suuri, oli paikka jonne kiikuttaa käsi korjattavaksi. Kun talosta katkesi juokseva vesi, saman tien risteyksessä hääri kypäräpäisiä miehiä, jotka avasivat katuun montun ja pystyttivät väliaikaisen vesipisteen.
Joskus mielessä häilähtelee epämääräisiä suunnitelmia. Ehkä etsin jossain vaiheessa vapaaehtoistyötä, jossa voin tunnustella voimavarojani ja opetella uudentyyppisiä taitoja. Jos en olisi niin sietämättömän kyllästynyt väitöskirjani aiheeseen, ehkä hakisin apurahaa kirjoittaakseni siitä suuremmalle yleisölle. Ehkä koen ihmeparantumisen ja innostunkin vielä akateemisen uran jatkosta.
Olen jatkuvasti väsynyt.
Mikään ei innosta.
Kadun alanvalintaani. Toivon että olisin edes opiskellut jotain mielenkiintoista, vaikka historiaa. En jaksa uskoa että jaksaisin enää oman alani töitä, mutten myöskään jaksa ajatella alanvaihtoa ja uusia opintoja, joten tunnen olevani umpikujassa.
Ennen maailman ongelmat ehkä innostivat tekemään asioille jotain. Nyt ne vain lannistavat, ajavat syvemmälle toivottomuuteen.
Mistä minä tiedän mitä tämä on.
Välillä masennus vain tulee ja sitten se menee. Välillä on ylivoimaista tehdä yksinkertaisiakaan asioita, välillä ei ole. Välillä haluan vain olla yksin enkä kestä edes sitä, että rakkaani on samassa huoneessa kanssani.
Onko tämä henkinen tai hengellinen kriisi, onko jotain olennaista hukassa mikä pitäisi löytää. Pitäisikö vetäytyä luostariin meditoimaan tai lähteä vuodeksi pyhiinvaellukselle.
Onko tämä vain sairaus, niin kuin joku keuhkoputkentulehdus (olisikin, niin voisi sanoa sen syyksi ihmisille). Geenien ja ympäristötekijöiden epäonninen yhdistelmä.
Onko tämä seurausta menneisyyden traumoista, tuoreemmista jotka ovat vielä kipeitä tai varhaisemmista, joita en edes tiedosta.
Pitäisikö mennä lääkärin vai papin vai filosofin puheille. (Lääkäreitä ja psykiatreja olen jo kokeillut ja todennut, että he ovat jokseenkin avuttomia auttamaan.)
Olenko vain liian monta vuotta väsyttänyt itseäni vääntämällä väkisin asiaa jota en halua tehdä, ja nyt kerta kaikkiaan se suunta on tukossa ja jotain uutta täytyy löytää.
Olenko vain laiska ja pilalle hemmoteltu (tätä selitystä jokin mieleni osa on kovin innokas tarjoamaan).
Vai onko tämä sukupolvikokemus, itsensä luonnosta eristäneen ja tuhon partaalle kiihdyttäneen, merkityksensä hukanneen kulttuurin tuottamaa yleistynyttä kärsimystä.
Kun nyt tästä koronasta selvittäisiin, niin sitten voisi ehkä kyetä ajattelemaan selkeämmin.
